XV.
Atkinilaiset olivat Jaavan pääkaupungin Surabajan läheisillä vesillä upottaneet hollantilaisen fregatin ja tappaneet laivaväen, joka veneillä koetti pelastua maihin. Hollannin kunnia oli loukattu ja loppumattomasti huutaen: "Eläköön kuningas, eläköön Hollanti," myönnytti kamari keskustelematta kaksi miljoonaa dukaattia uusien pansarilaivain rakentamiseen Jaavan huimien asukasten kurittamista varten.
Tonkinilaiset merirosvot olivat hallituksensa suosiollisella luvalla polttaneet ranskalaisia lähetysasemia ja viimeiseen mieheen tappaneet ranskalaisen komppanian. Myrskyisillä huudoilla: "Vive la republique" (eläköön tasavalta) myönnytti edustajakamari useita miljoonia frankia, merirosvojen kukistamista ja Tonkinin valloittamista varten.
Loordi Randolph Churchill oli alihuoneessa pitänyt pauhaavan puheen Englannin laivaston rappiotilasta, puheen, joka oli höystetty pistävillä viittauksilla amiraaliviraston hallintotoimiin. John Bull oli herännyt unestaan, ja "cheers" (eläköön) sekä "England for ever" (Englanti ainaiseksi) huutojen kaikuessa annettiin 20 miljoonaa puntaa Britannian laivaston vahvistamiseksi.
Newyorkissa oli rohkea pörssiperkele hajoittanut hopearenkaan, tuhansittain ihmisiä oli joutunut häviöön, mutta kullanvirta juoksi jälleen vapaana maailmaan, Amsterdamista, Parisista, Lontoosta ja Newyorkista. Se juoksi eteenpäin tuo välkkyvä kultainen virta, ottaen haaroja vastaan kaikista pienistä pörsseistä ja pankkilaitoksista, jotka nyt kaikki pelasivat "haussea" (kohottivat hinnat); virta paisui reunoihin saakka.
Ja mihin vain ojanne tästä virrasta saapui, siellä vaikutti kultainen metalli kuten verenruiskutus verettömään ihmiseen, kuten rauta kälvetystautiseen. Sydän sykki voimakkaasti, valtimot paisuivat, sairas elpyi uuteen eloon ja uuteen rohkeuteen. Skotlannin ja Belgian kivihiilikaivoksissa kaikuivat jälleen kaivosmiesten vasaraniskut, ja narisevat koneet vipusivat siteissä olevan lämmön mustina kiiltävinä kappaleina maan syvyydestä; sulatusuunien sisus hehkui ja rauta kitisi levyiksi valssattaessa.
Norjan tunturilaaksoissa, Ruotsin jokien varsilla ja Suomen järvien rannoilla hakkasi kirves jälleen voimakkaita iskuja. Metsien sydämmessä jyrisi ja ryskyi, karhu pakeni unen horroksessa talvipesästään, ja kettu pyrki pelonalaisena luolaansa, honkien kaatuessa puunhakkaajien kirveestä. Höyrysaha leikkasi vinkuen pihkaisia hirsiä, ja Uuraan, Kotkan, Turun ja Oulun satamilla kuultiin laivansälyttäjien iloista puhetta ja huutoa heidän kantaessaan notkuvia taakkojaan suurien höyrylaivojen kyljelle, jotka tarumaisen hornansuun tavalla nielivät harjujemme kaunistuksen, salojemme ytimen, yhäti viheriät metsämme.
Patruunat, nuot vanhat, jotka olivat pysyneet pystyssä myrskyssä, oikaisivat itsensä, sillä nyt oli kova aika mennyt ohitse. Uskalluksen henki valtasi kaikki, konttorin päälliköstä alkaen nuorimpaan harjoittelijaan saakka, kaikki he luottamuksella uskoivat kauppahuoneensa vakavuutta ja tulevaisuutta. Ja uudet, tuntemattomat kauppanimet asettivat siniset ja kultaiset toimikilpensä nähtäväksi, uusia miehiä, joista ei kenkään ollut kuullut puhuttavan, tunkeutui esille siinä, missä vanhat raihnaat olivat kumoutuneet.
Uusia sahoja rakennettiin, ja tukkijunkkarit matkustelivat ristiin rastiin Karjalan metsiä, ja kaikki, jotka olivat tehneet arvionsa baissen (sortohintojen) nojalla, olivat kuin poispyyhityt. Nyt oli vuoksi, nyt oli hausse. Europan mahtavasta kultavirrasta oli pieni ojanne ylettynyt tänne saakka.
Joka kovan ajan kuluessa oli ostellut metsiä, joskin ne sijaitsivat kovin sopimattomasti, joka oli jaksanut jatkaa vekselihuijausta toivottomasta tilastaan huolimatta, joka vielä eilen oli köyhä raukka, hän oli tänään pelastunut, hän oli varakas mies, ja huomenna saattoi hän ehkä kuulua ylimpään tuhatlukuun.
Tällä iloisten toiveitten ja kultaisten lupausten ajalla pani Veikkoliini toimituskilpensä ylös. Hän oli asettautunut kauppamieheksi pieneen Joensuuhun, noitten Karjalan kahden suuren järven välisen kulkuväylän varrelle.
Israel Veikkoliini, niin oli suurilla kultaisilla kirjaimilla maalattu uuteen välkkyvään kilpeen. Veikkoliini oli elänyt odotuksen, jännityksen ja levottomuuden ajalla. Hänen hermonsa olivat tämän ajan kestäessä olleet kiihotuksen alaisina, hän oli ollut liiallisen työn rasittamana ja oli sentähden pysynyt laihana. Nyt olivat elämän päivänpaisteiset päivät tulleet hänellekin. Olisi luullut, että se intohimo, joka häntä oli vallassaan pitänyt, ajan kuluessa malttuisi, tasoittuisi, mutta niin ei käynyt; päinvastoin, hän oli ottanut ensimäisen suuren askeleen: toisesta säätyluokasta oli hän järkähtämättömän pontevuutensa avulla noussut korkeampaan säätyyn. Hän oli seisoessaan tuolla alhaalla tuhansien tuntemattomien joukossa luullut saavuttavansa kaikki, jos hän vain pääsisi sille kukkulalle, joka oli häntä likinnä. Nyt hän oli sille päässyt, ja sinne tultuaan näki hän edessään laveita näköaloja, toisia saavutettavia kukkuloita.
Ja hän yritti niille nousemaan, se on, hän oli siihen pakotettu. Hän ei ollut enään omassa vallassaan. Ne voimat, jotka hän oli pannut liikkeelle, nostivat häntä vastustamattomasti mukanansa.
Semmoisissakin henkilöissä, jotka ovat aikansa tietojen ja sivistyksen kukkuloilla, ja jotka nopeasti ovat nousseet onnen hohtavaa uraa myöten, huomataan pian, että he ovat muuttuneet, he eivät enää ole samat kuin ennen. Ja vielä paljoa enemmän huomattiin tätä tässä nousukkaassa, joka tosin oli runsaslahjainen, mutta kuitenkin oli kaikkien nousukkaan vikojen alaisena. Hän oli suuressa määrin rahanhimoinen, hän oli kovettunut taistelussa kultamarkan edestä. Henkisessä elämässä on yhtä vähän seisahdusta kuin ruumiillisessakin. Veikkoliini ei ollut mennyt eteenpäin, hän oli sentähden ruvennut soljumaan alaspäin. Luonnollista oli, että hän piti itsensä suuressa arvossa. Mistä hänen tulikaan kiittää entisyyttä? Eikö hän ollut itse taistelemalla saavuttanut sitä, mikä hänellä nyt oli? Että lait olivat tehneet hänet vapaaksi mieheksi ja suojelleet hänen oikeuttansa, että vallassa olevat säädyt olivat monta kovaa ottelua kestäneet hänen valtiollisen oikeutensa puolesta, että herrasmiehet ja ainoastaan herrasmiehet olivat taistelleet hänen kielensä ja sivistyksensä puolesta, kaikki tämä oli tosiasia, joka, joskin hän joskus sen huomasi, pysyi epäselvänä ja sen sanomalehdistön sanatulvan peitteessä, joka työskenteli hänen etujensa puolesta.
Tätä hän ei paljon ymmärtänyt, mutta selvästi hän ymmärsi sen, että hän itse oli kohonnut näkymättömistä. Hän oli siellä ylhäällä monen vanhan kauppahuoneen harmiksi ja ihmeeksi, hän oli tullut kaupallisvallaksi, jota täytyi ottaa lukuun. Ja ketä hänen oli siitä kiittäminen? Itseään, sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä.
Nyt istui hän konttorissaan tutkimassa kauppakirjojaan. Syysaurinko vilkaisi silloin tällöin isoista akuttimettomista ikkunoista, pari alakuloista kärpästä surisi ruudulla pyrkien ulos vaaleaan päivänpaisteeseen. Hän oli kuin kärpäset, hänkin tahtoi ulos, mutta vähäinen tapaturma lautatarhassa pakotti häntä pysymään sisällä. Hän oli edellisenä päivänä vahingoittanut jalkaansa ja oli nyt potilaana. Ja tuo juuri tänään, juuri tänään, jolloin hän halusi olla vapaana ja terveenä, jos milloinkaan.
Tänään oli pormestari lausunut hänelle pari tärkeätä sanaa; kaupungissa ei ollut kauppaneuvosta, oli hän lausunut.
Tänään piti hänen poikansa, oltuaan kolme vuotta Englannissa, tulla kotiin, tulla tänään viimeisellä höyrylaivalla, joka vielä uskalsi kulkea syyskylmästä ja pimeydestä huolimatta. Ikkunastaan hän saattoi nähdä höyrylaivan, oman höyrylaivansa, kun se kiersi niemen, jolla valkoinen merimerkki seisoi, kun se täydellä höyryllä ponnisteli virtaa vastaan, kuinka se läheni rantaa. Siellä, rannassa, estivät valitettavasti tavara-aitat häntä näkemästä laivan valia; ainoastaan mastot ja tupruttava savutorvi näkyivät.
Herra Veikkoliini katsoi kelloaan, hänen laskunsa mukaan pitäisi hänen
Kaarlo Oskarinsa neljänneksen kuluessa ehtiä tulla hänen luoksensa.
Mielessään kuvaili hän pojan kuvaa. Lieneekö hän vielä äitinsä
näköinen.
Neljännestunti kului, toinenkin neljännestunti, mutta Kaarlo Oskaria ei näkynyt, ei kuulunut. Veikkoliiniä alkoi huolestuttaa. Olisiko jotain tapahtunut. Hän nousi kiivaasti seisaalleen mennäkseen ulos, mutta tuska jalassa pidätti hänet. Silloin kuului nopeita askeleita portailta. Siinä hän on! Ja tuska poistui, hän hymyili jo edeltäkäsin, ovi avautui, ja sisään astui herra Clarke, hänen englantilainen konttorimiehensä.
— Oliko poikani höyrylaivassa, mr Lark, kysyi Veikkoliini pakotetulla mielenmaltilla.
— Yes, sir. [Oli, herra.]
— Onko hän terve? Miltä hän näytti?
— Very english [kovin englantilaiselta], sanoi mr Clarke hymyillen ja vedellen hyvin hoidettujen lampaankotlettien näköisiä poskipartojaan.
— Mistä syystä hän ei tule ylös tänne?
Mr Clarke nosti silmänsä, katsoi kelloa, loi silmänsä höyrylaivaan päin…
— Niin, mistä syystä hän ei tule ylös tänne, toisti hän ihmeissään.
— Tehkää hyvin ja hakekaa hänet, sanoi Veikkoliini kärsimättömänä.
— Yes, sir, vastasi englantilainen ja meni.
Taas kului puolen tuntia. Mitä tuskallisimman levottomuuden alaisena makasi Veikkoliini sohvallaan. Hän ei ollut ainoastaan levoton, hän oli pahastunut, sydämmessään kovasti loukkauntunut siitä epäkunnioituksesta, jolla hänen poikansa häntä kohteli. Olihan se kuulumatonta, kolme vuotta oli hän ollut poissa kotoa, ja nyt kotiin tultuaan hän ei kiirehtinyt isänsä luo.
* * * * *
Tuon suuren kovan onnen kohtauksen jälkeen oli Maria Kiiskilä ihan tyhjänä leskenä muuttanut Joensuuhun. Alussa täytyi hänen taistella kovimpia vaikeuksia vastaan. Hänen tavaransa menivät toinen toisensa perästä teille tietymättömille; pian hän sairaine masentuneine tyttärineen seisoi siinä välttämättömimmänkin puutteessa. Hän taisteli toivotonta, hurjaa taistelua olemassa-olostaan.
Viimein hänellekin päivä alkoi valjeta, vaan ainoastaan vähitellen.
Hän sai paikan erään kaupungin paremman leipurin luona. Kun tämä kuului niinsanottuihin heränneisiin, niin perheenemäntä, jonka suosiota Maria mitä suurimmassa määrässä oli saavuttanut, suositteli häntä muille uskonsisarilleen, niin että Maria tietämättään, huomaamattaan joutui pyhien yhteyteen. Hän kävi yhtäläisissä vaatteissa, kuin hekin, tuossa koko Karjalassa tunnetussa tummassa kerettiläispuvussa, ja otti osaa heränneitten kokouksiin.
Tuo kova onnettomuus, joka oli kohdannut Mariaa, oli hänet masentanut, mutta siitäkin huolimatta oli hän taipunut heränneitten oppiin ja elämään. Hän veisasi kokouksissa ja kuunteli veljien ja sisarien puheita antautuen kaikenlaisten mielenliikutusten valtaan. Mutta kun piti antaa vihamiehillensä ja velallisillensa anteeksi, silloin hän ei enää ollut mukana. Syvällä hänen sydämmessään oli haava, paranematon haava, ja sen oli Veikkoliini iskenyt.
Hän taisi kyllä kaikille muille antaa anteeksi, mutta hänelle ei. Hänen suhteensa hän teki poikkeuksen, ja kaikki hänen vihansa kohdistui häneen. Tämä oli häntä pettänyt, riistänyt häneltä kaikki, hän oli — ja hän tiesi kyllä mistä syystä — purjehtinut hänen miehensä upoksiin, ja nämät kaikki oli hän tieten taiten tehnyt, se oli Marian varma luulo. Hän oli heiltä ottanut pois vaivaishuonelaisen, Kaarlo pojan, hän oli jyrkästi kieltänyt häntä käymästä heidän luonaan, ja kun tämä ei auttanut, oli hän lähettänyt poikansa Englantiin. Hän oli tehnyt kaikki katkeroittaakseen Marian tyttären, hänen Ellinsä elämää.
Eikä siinäkään ollut kaikki: Kiiskilän kylässä, jossa hänen sukunsa ja tuttavansa elivät, oli jokainen talollinen velkaa hänelle; hän oli oikea verenimijä; missä hän vaan liikkui, siellä talonpojat ensiksi velkaantuivat, sitte joutuivat kodittomiksi ja viskattiin, kuten Maria itse, pois oikealta uraltaan avaraan mailmaan. — Tällekö miehelle pitäisi hänen antaa anteeksi! Ei, Jumalan täytyi olla armollinen hänelle, niin itsensäkieltäväinen hän ei voinut olla.
Ja Elli sitten… Kun hän ensin erkani Kaarlosta, oli hän kuin kivettynyt. Hänelle oli naiminen yhtä kuin terveys, niin, yhtä kuin elämä, niinhän lääkäri oli lausunut. Ja totta se olikin, sen hän itse tunsi. Tämän rakkauden helmassa oli hän kehittynyt, tämän tunteen avulla oli hän ruumiillisesti pysynyt vahvan, liian aikaisin kypsyneen henkensä rinnalla. Joka tämän rakkauden häneltä otti, hän otti hänen henkensä. Siitä tuo tuska, nuot vaivat, jotka hänen kurkkunsa yhteen puristivat, niin ettei ainoakaan huokaus päässyt hänen huuliltaan, jotka sulkivat hänen kyyneltulvansa, niin ettei ainoakaan pisara päässyt hänen silmäluomiensa alta. Vaaleana, melkein liikkumattomana oli hän jäänyt lautalle seisomaan, kun hänen Kaarlonsa häneltä pois otettiin.
Tämän kohtauksen jälkeen hän sairastui, joutui vuoteen omaksi. Se oli tahdon, sielun sairautta; hän makasi vuoteellaan kuumeetonna, tuskatonna, liikkumatonna ja halutonna.
Joensuussa ottivat heränneet hartaasti osaa nuoren, melkein hervottoman naisen kohtaloon. "Veljet" lukivat ja rukoilivat hänen puolestansa. "Sisaret" kertoivat hänelle hengellisestä kokemuksestaan, vanhimmat tahtoivat parantaa häntä rukouksilla ja käsien päällepanemisella. Kaikki oli turhaa. Lempeänä, hurskaana, surullisena ja, ennen kaikkea, kauniina makasi hän vuoteellaan päivän toisensa perästä kellekään uskoutumatta. Kun "veljet" luulivat hänen tummien verhottujen silmäinsä katselevan Herran autuuteen, uneksi hän Kaarlosta; kun hän makasi hiljaa liikuttaen ainoastaan huuliaan, luulivat "veljet" hänen rukoilevan. Mutta hän haaveksi, sepitti omia runojaan tahi kertasi runoja ja lauluja, joita isoäiti oli lukenut, runoja ja lauluja, joittenka pääaineksena ja loppusävelenä rakkaus oli. Äänettömin äänin, kuten kaislakerttu virran rannalla, lauleli hän rakkautensa korkeata veisua. Kun hänen kyyneleensä valituksitta, huokauksitta, nyyhkytyksittä juoksivat hänen vaaleita poskiansa myöten, silloin luulivat "sisaret" hänen makaavan koetusten alaisena: hän vain suri sydämmensä ystävää.
Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain merkillistä, jotain oikein ihmeellistä. Yksi "veljistä" oli Marian luona pitänyt kokousta; siellä kuultiin rukouksia ja avuksihuutoja, virrenveisuuta ja herätyshuutoja; sairas oli maannut äänetönnä ja hiljaisena sekä kiittänyt tavallista suuremmalla lempeydellä ja ystävällisyydellä heitä kaikkia, kun he hämärässä poistuivat vahvistettuina ja iloisina siitä, mitä olivat sanoneet ja kuulleet.
Seuraavana päivänä levisi kuni kulovalkea uskovaisten riveissä puhe, että Elli oli noussut tautivuoteeltaan, oli itse äitiinsä nojautuen kävellyt huoneessa. Ja veljien ja sisarten ilo oli suuri. Tuo lempeä, kaunis nainen oli voittanut kaikkien sydämmet. Mitä oli sitte tapahtunut siellä, Marian luona?
Veikkoliini oli muuttanut kaupunkiin, ja hänen poikansa oli edellisenä iltana, äidin poissa ollessa, hiipinyt sairaan luo. Kaikki, mikä oli jäänyt sanomatta kevään ja kesän onnellisina päivinä, se puhkesi nyt äkkiä, syyshämärässä ilmi, niin monen surun ja kaipauksen jälestä. Kaarlo oli vakuuttanut, että, vaikka hänen isänsä sanoisi mitä tahansa, niin hän, Elli, eikä milloinkaan, ei milloinkaan kukaan muu tulisi hänen omaksensa.
Siitä päivästä oli tyttö muuttunut. Kalpeissa kasvoissa alkoi veri liikkua, silmät loistivat, huulet tulivat punaisiksi, hiljainen onni ja alttius loisti hänen silmistään. Koko talven kulkivat nuoret autuuden huumeessa, enkeli paratiisin portilla oli nukahtanut, he olivat taaskin hänen huvitarhassaan.
Mutta keväällä Veikkoliini urkki selville poikansa salaisuuden ja lähetti hänet äkkiä ensimmäisen konttorimiehensä, erään nuoren englantilaisen kanssa, Englantiin. Siellä oli hän kolme vuotta. Mutta, joka kerralta kuin isä sai yhden kuivan, lyhyen, liikemiehentapaisen kirjeen, oli Elli saanut kolme. Ja nyt, monivuotisen odottamisen jälestä oli aika tullut; hän oli palannut.
Laiva "Yrjö Koskinen" laski Joensuun laivasillan kylkeen. Kaarlo Oskar Veikkoliini, varsin komeannäköisenä, puettuna englantilaiseen kuosiin, jakaus niskassa, meloninmuotoinen hattu päässä, ryhmysauva, keltaiset hansikkaat kädessä, kirjava puku yllänsä, astui maalle, ihmeissään, kun ei tavannut isäänsä alhaalla venheessä. Hän katsoi sen Luojan viittaukseksi ja läksi semmoisenaan, niin nopeasti kuin vain saattoi, rakasta, tunnettua tietä pieneen yksinkertaiseen kotiin.
Ellin ilo ei ollut meluava eikä myrskyisä. Tuo hiljainen, nöyrä ja vähäpuheinen Elli oli onnessaan sama kuin surun aikana. Silmissä oli vain lämpöisempi loiste; veri virtaili nopeammin poskissa.
Kaarlo yksin ymmärsi, miten iloinen hän oli.
* * * * *
Ulkona oli syysaurinko piiloutunut tummien, hajanaisten pilvien taakse, jotka toivat pakkasta, lunta ja epähauskuutta muassaan. Kärpäset olivat laanneet surisemasta Israel Veikkoliinin ikkunaruutuja vasten. Hän itse istui synkkämielisenä odottamassa. Kolmeneljännestä oli jo kulunut siitä, kuin laiva oli laskenut sillalle, eikä Kaarlo Oskaria näkynyt vielä.
Mutta vait! Nyt kuulee hän portailla tassuttelevia askeleita. Jospa se olisi hän.
Ovi aukeni ja sisään astui Kaarlo Oskari koko englantilaisessa loistossaan taluttaen kädestä tyttöä valkeassa ja indigosinisessä herännäispuvussa.
Veikkoliinin ennen niin sapekas mieli kuohahti reunojensa yli tästä näöstä.
Kiivaasti sanoi hän: mitä tämä merkitsee, missä olet viipynyt?
— Jos sanon sinulle, että tyttö tässä on Elli, niin tulisi sinun, rakas isä, kyllä käsittää, missä olen ollut, ja mitä tämä merkitsee.
Veikkoliini oli vaiti hillitäkseen vihaansa. Kiiskilän Marian Elli, tuon Marian tytär, sen, jota hän kerran oli ihaillut ja rakastanut ja nyt vihasi, sen Marian, joka kosti hänen vihansa kaksinkertaisesti, hänen, joka oli vieroittanut hänen poikansa sydämmen isästään, joka häntä, Veikkoliiniä, oli panetellut Kaarlo Oskarille, joka kalvoi hänen maineensa juuria, joka hänestä juoruili ja puheli kaikissa hartauskokouksissa, hänenkö tytär tulisi hänen poikansa vaimoksi. Oliko tuossa tytössä sopiva naimiskauppa hänen pojalleen, Veikkoliinille, joka oli tuleva kaupungin rikkaimmaksi mieheksi.
— Vie kotiin tyttö tuossa, sanoi hän karkeasti, ja tule sitte tiliä tekemään itsestäsi.
Epäilemättä olisi Kaarlo Oskar tehnyt viisaammin noudattamalla isänsä neuvoa, vaikka se annettiinkin sekä tuimalla että epäkohtelijaalla äänellä. Mutta Kaarlo oli vasta täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta, oli oppinut kolmessa vuodessa englantilaista itsenäisyyttä ja nyt tunsi hän sekä rakkautensa että arvonsa loukatuksi Ellin läsnäollessa. Hän punastui ja vastasi kiivaasti: Sinä et siis tahdo tietää mitään Ellistä, minun…?
— En.
— Hyvä, sitte sanon sinulle jäähyväiset.
Ja hän läksi. Vuosia vieri, ennenkuin hän palasi siihen taloon… Mutta mitenkä Kaarlon ja Ellin naimisasian kävi, ei kuulu tukkijunkkarin historiaan.
* * * * *
Veikkoliini istui taaskin yksin, ja katkera hymy levisi hänen kasvoilleen. Se poika, jota hän niin kauan oli kaivannut, jonka hän vihdoinkin oli löytänyt, ja johon hän oli suuresti kiintynyt, kuinka kylmäksi, vieläpä vihamieliseksi olikaan se poika aina osottautunut isäänsä kohtaan. Ja nyt, nyt oli hän jättänyt hänet, jättänyt isänsä kodin, vastaisen suuren perintönsä, jättänyt toimensa tässä loistavassa liikkeessä, kaikki, ja minkä tähden? Tuon tytön tähden.
Hän tunsi, että jotain ikäänkuin kuoli pois hänessä, jotain, joka oli itänyt ja kasvanut, mutta joka ei milloinkaan päässyt kukoistukseen; tuntui kun olisi mahdollisuus johonkin parempaan ja korkeampaan hänessä hävinnyt. Hän kärsi siitä tätä nykyä, aivan kuin haavasta kärsitään — mutta haava oli arvettuva ja arpi koveneva. Ja hän vannoi itselleen valan, että tämä olisi hänen viimeinen hairahduksensa. Ei kukaan olisi enää koskettava hänen sydämmensä kieliä, ei kukaan tuleva osalliseksi hänen hellyydestään ja rakkaudestaan, hän oli oleva kylläksi itselleen.
Kiihtyneenä ja synkkänä meni Veikkoliini vaivoin ikkunalle, katseli ulos autiolle kadulle, jossa syystuuli ajeli joukottain edellänsä haapain kuihtuneita lehtiä kaupungin istutuksessa. Silloin luuli hän kuulevansa askeleita ulkoa.
Entä jos Kaarlo Oskar olisi malttanut mielensä ja kääntynyt takaisin. Mutta ei, hän lienee erehtynyt, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt siellä. Veikkoliini seisoi kauan ikkunan luona, rummutteli ikkunanruutua, ja tuijotti ulos, milloin alas likaiseen katuun, milloin ylös tummaan taivaaseen. Hajanaiset pilvet levenivät yhä vain laajemmiksi, ja kun ne vihdoin peittivät suurimman osan taivasta, alkoi lumi pudota raskaina, leveinä jääkristalleina, ensiksi yksinäisinä hiuteina, sitte yhä tiheämpinä parvina.
Kylmä tunne valtasi Israel Veikkoliinin, häntä vilutti, vilutti aina ytimiin asti. Hitaasti vetäytyi hän takaisin paikoillensa, soitti kärsimättömänä kelloa ja käski sisääntulijan, vanhan palvelijattaren tehdä tulta huoneeseen.
— Niin, nyt tulee kylmä, sanoi vanhus, tehdessään tulta. Metsähanhi on muuttanut, talitijanen on tullut, talvi pakkasineen, pimeyksineen on saavuttanut meidät.
— Ja yksinäisyyksineen, lisäsi Veikkoliini syvästi huoahtaen.