KAHDEKSAS LUKU
Hans Nielsen Haugen julkinen vaikutus oli nyt alkanut. Kotiseudultaan ulotti hän vaikutuksensa kaikkiin naapuriseutuihin ja edelleen Fredriksstadiin, missä hän piti hartaushetkiä Nils Baersön ja Nils Stillaugsenin luona, joihin molempiin miehiin oli vaikuttanut seebergiläinen suunta. Täältä lähti hän edelleen Mossiin, Kristianiaan ja Drammeniin, piti hartaustilaisuuksia Akerissa, Askerissa ja Lierissä, ja kaikkialla etsi hän yhteyttä niiden ihmisten kanssa, jotka aikasemmin, varsinkin Veljeysseurakunnan kautta, olivat heränneet uuteen hengelliseen elämään. Hän palasi kesällä takaisin kotiinsa, jossa hän tavalliseen tapaansa otti osaa maanviljelystöihin Haugen tilalla, lähti jälleen matkalle Holmestrandiin, vaelsi kreivikuntien läpi Tönsbergiin, samalla julistaen Jumalan sanaa ja lujasti kiinnittäen yhä useampia itseensä. Syksyllä palasi hän jälleen Drammeniin, missä hän asui kauppias Mads Möllerin luona Bragernesissä. Täältä matkusti hän Kongsbergiin, kävi Ekerissä ja palasi syksy-myöhällä Tuneen.
Herätettyinä Haugen saarnan kautta ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkoi hänen seuraajistaan yksi toisensa jälkeen eri paikkakunnilla kulkea ja vaikuttaa kuten hänkin, näiden joukossa ennen kaikkea hänen kaksi veljeänsä, Ole ja Mikkel, hänen sisarensa poika Paul Gundersen, veljekset Iver ja Torkel Gabestad Trögstadista, eräs Haugen sukulainen, nimeltä Gunro Viuldsen Ramstad, Haugen sisarenpoika Elling Höidal ynnä jotkut muut.
Haugen toiminnassa tänä ensimäisenä vuonna saattoi huomata suurta varovaisuutta. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut vielä täysin varma asiastaan, kuin olisi hän halunnut etsiä voimaa toisilta kristityiltä eri seuduilla. Hän tunsi tarvetta saada muilta apua. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut olevansa enemmän oppilas kuin opettaja, kuin olisi hän odottanut vielä erikoista kutsua Jumalalta, täysin ja kokonaan uhrautuakseen sille asialle, jolle hänen sydämensä paloi.
Mikä erikoisesti teki Haugen niin varovaiseksi olivat hänen alituiset sisäiset kyselynsä: onko sinulla maallikkona myöskin todellisia edellytyksiä julistamaan Jumalan pyhää sanaa puhtaasti ja selvästi? Eikö Elämän leivän jakaminen ihmisille vaadi melkeinpä yliluonnollisia lahjoja ja eikö sitä seuraa sanomaton edesvastuu?
Nämä kysymykset kohousivat alinomaa hänen sisästään ja sitäkin voimakkaammin saadessaan joka taholta, varsinkin papeilta kuulla, miten häikäilemätön ihminen hänen täytyikään olla, joka ilman oppia ja ilman kirkon miesten antamaa hengellisten asioiden ohjausta, esiintyi ei ainoastaan sanan julistajana, vaan vieläpä taisteli koko kristillistä hallitusta vastaan, joka vaikutti laillisessa kutsumuksessaan.
Silloin tapahtui vuoden 1797 lopussa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti Haugen mieleen ja joka yhdellä iskulla antoi hänelle vihkimyksen, jota hän oli odottanut. Muutamien vanhojen postillojen seasta löysi hän satunnaisesti eräänä päivänä nidoksen "Taulerin kääntymishistoriasta" tanskalaisena käännöksenä, kertomuksen tunnetun dominikaanimunkki John Taulerin kääntymyksestä valdensilaismaallikon Nikolaus Baselilaisen kautta.
Jokaisella kirjanlehdellä luki Hauge elävän todistuksen siitä, ettei tuo oppinut munkki ja tohtori kaikkine tietorikkauksineen voinut saavuttaa sitä Jumalan rauhaa ja sitä likeistä liittoa Jumalan kanssa, jonka nöyrä ja oppimaton maallikko, kristillisen elämänsä kokemuksien ja palavan rakkauden kautta totuuteen onnistui herättää hänessä. Tässä tuli toisin sanoen maallikko opettajaksi ja tuo oppinut teologi oppilaaksi. Tässä saattoi toden totta huomata, että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Tätä Hauge juuri tarvitsi.
Tämä kirja ihmeellisine kääntymyskertomuksineen iski Haugeen kuin salama ja sytytti hänen inspirationinsa. Nyt ei hän kauemmin odottanut; hän piti kirjaa vastineena sisimmille omantunnon kyselyilleen, huutona itselleen: Mene maahasi ja kansasi joukkoon ja julista minun käskyjäni!
Arpa oli langennut; kaikki kyvyt ja voimat kerättiin suureen tehtävään. Hauge oli parhaassa nuoruutensa voimassa, valmiina uhraamaan kaiken Jumalan valtakunnan asialle.
Ja uusi Haugen tuuli alkoi siitä päivästä puhaltaa Norjan ylitse.
* * * * *
Oli kolmas joulupäivä 1797.
Valtamaantiellä Glemmingen pitäjässä, lähellä Fredriksstadia, oli paljon liikettä.
Ehtimiseen liukui rekiä pienine kulkusineen tahi suurine aisakelloineen talojen ohitse; juhlapukuisia miehiä ja naisia kulki virsikirjat käsissään; kaikkien matkan päämääränä oli seudun suurin talo, jossa oli mustanaan kansaa.
Tänäänhän piti tunnetun Hans Nielsen Haugen, jonka isä oli saman talon isännän sisaren poika, pitää hartaushetki siellä.
Iltapuoli on jo ehtinyt. Aurinko on jo painunut taivaanrannan alapuolelle; heikko punertava iltarusko häämöittää länsitaivaalla; joulupäivien ihmeellisen salaperäinen hämärä on vaippaansa verhoamassa metsät.
Sää on leuto; ensimäisenä ja toisena joulupäivänä on satanut lunta suuret määrät; pappi Feiermann Fredriksstadista, jonka kappeli Glemminge oli, oli pitänyt jumalanpalveluksen Glemmingen kirkossa edellisenä päivänä; mutta kansaa oli ollut niukalti koolla, sillä epäsuotuisa ilma ja keli oli estänyt monet. Tänään, lumiauran jo toistamiseen kynnettyä ajotietä, oli luistava keli, ja harvoin oli Glemmingen maantiellä nähty vilkkaampaa liikennettä kuin juuri nyt.
— — — Kahdella reellä ajettiin hitaasti portin kautta taloon, missä hartauskokous pidettäisiin. Niissä istui Tunen pitäjäläisiä.
Etummaisessa reessä istuivat Hans ja Mikkel Hauge, jälkimäisessä ajoivat Ole Nielsen Hauge kahden sisarensa, Annen ja Kaarinan kanssa. Anne näytti kalpealta mustaan juhlahuiviin kääriytyneenä; Kaarina katseli uteliaana ympärilleen, sillä portilta aina pihaan saakka oli mustanaan kansaa.
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään tuttaville, ajaessaan perille; hän istui vakaana ja hymyili ystävällisesti.
Tavan takaa puheli hän jonkun sanan veljensä kanssa, joka piteli ohjaksia; sitten istui hän jälleen äänetönnä.
He saapuivat eteisen luo ja seisahtuivat. Talon isäntä seisoi porraskivellä ja vastaanotti tulijat. Lämpöä loisti ovesta ja ikkunoista; oli sankasti kansaa ylt'ympärinsä.
Hans Nielsen Hauge astui sisään. Hänen veljensä oli jäänyt hevosta hoitamaan.
Tultuansa eteiseen tervehti hän kaikkia siellä seisovia.
"Jumalan rauhaa taloon", lausui hän lämpimällä äänen sävyllä.
Sitten astui hän tupaan.
Hän kätteli lähinnä seisovia.
"Onpa täällä ihmisiä kaupungistakin asti", sanoi hän hymyillen, kun hän näki kaksi ystäväänsä Fredriksstadista, Niels Baersön ja Niels Stillaugsenin, istumassa oven suussa.
Molemmat tervehtivät. Talon isäntä kutsui vierastansa syrjään.
"Sinä tahtonet hitusen ruokaa ensin; olethan kulkenut pitkät matkat", sanoi hän puoliääneen, katsoen kamarin ovea kohti.
"Ei, kiitoksia", vastasi Hauge hymyillen. "Tänä iltana tarvitsemme hengen ruokaa ja sitä on minulla mukanani!"
Hän tarttui ystävällisesti sukulaisensa olkapäihin.
Tämä nyökäytti päätään.
"Kuten tahdot", sanoi hän. Hauge riisui päällysvaatteet yltään; nämä asetettiin rahille kamarin oven läheisyyteen, sitten otti hän raamattunsa ja virsikirjansa ja astui paikalleen keskellä tupaa.
Hetken kuluttua kohousi jouluvirsi sadoilta huulilta voimakkaana ja hartaana hiljaisessa tuvassa.
Hauge alkoi puhua siitä, että Jumalan armon voima perkaa ja puhdistaa elämämme synnistä.
Hän puhui voimallisesti ja lämpimästi, ystävällinen katse loisti; ääni, joka muuten oli heikko ja sävyisä, soi nyt voimakkaana ja täyteläisenä, temmaten mukaansa.
Sadat vakavat kasvot, joita kynttilät valaisivat, olivat häneen käännetyt; silmät tuijottivat kiinteästi hänen huuliinsa; synkät, raskaat kasvonpiirteet innostuivat jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta; muutamat istuivat pää käsiin painautuneena, toiset itkivät äänettöminä. Naiset olivat kalpeat mielenliikutuksesta.
Ja Haugella oli sana kullekin, jotka iskivät ja sattuivat suoraan kunkin tunne-elämään, sanoja, jotka antoivat vastineen kunkin hiljaisiin kysymyksiin; kuvia, jotka valaisivat ja selittivät, koska ne olivat otetut kansan omasta käsityskannasta, kuvia, joita esitti sellainen henkilö, joka ymmärsi heidät ja jota he ymmärsivät.
Kun Hauge vähän väliä pysähtyi, kuului hiljainen huokausten hyminä tuvassa, surun ja synnin huokauksia, tuskasta vapautuksen huokauksia, huokauksia kohti puhtautta ja onnea. Sitten valtasi kaiken jälleen suuri hiljaisuus ensi sanalta, jonka hän puhui.
Yht'äkkiä kuului keskellä hiljaista hartautta aisakellon kalinaa ulkoa pihamaalta. Räikeätä kulkusten helinää, joka samalla taukosi ja useiden miesten kovaäänistä puhelua.
Hauge jatkoi, mutta levottomuus ulkona kiihtyi ja isäntä itse astui samalla ulos.
Tuvassa oleva kansa katseli ovea kohti, sillä nyt saattoi jo kuulla eteisestä läheneviä, kyseleviä ääniä ja isännän syvän, vakavan äänen, joka verkalleen vastaili.
Silloin Hauge keskeytti puheensa.
"Saammepa odottaa hiukan", sanoi hän hiljaisesti. Nyt katsoi hänkin ovea kohti, joka avautui ja sisään astui Glemmingen pappi Feiermann, erään luutnantin ja kolmen aseistetun sotamiehen seuraamana.
Isäntä seurasi äänetönnä. Tuntui siltä kuin olisi isku kuulijakuntaa kohdannut ja kuolonhiljaisuus seurasi tätä kaikkea.
Pappi Feiermann astui keskelle tupaa, ottamatta edes lakkia päästään. Hän seisoi nyt Haugen edessä säihkyvin silmin ja tumma puna kasvoillaan.
"Mitä sinulla on tekeillä täällä?" kysyi hän terävästi.
Hans Nielsen Hauge nousi seisaalleen.
"Minä kehoitan lähimmäisiäni kieltäytymään kaikesta jumalattomasta elämästä ja maallisista haluista sekä elämään Jumalan sanan mukaisesti", vastasi hän hiljaa. Syvä katse suuntausi vakaana suoraan pappiin.
"Kuka on antanut sinulle luvan tällaiseen?" kysäsi tämä terävästi kuten ennenkin.
"Te, pappi, olette ennen antanut minulle luvan Fredriksstadissa", vastasi Hauge sävyisästi. "Sitäpaitsi turvaudun Jumalan lupaan ja käskyyn."
Pappi kohotti käsivarttaan. "Ei sanaakaan enempää", sanoi hän. "Annoin sinulle kerran luvan, luullessani kaiken olevan viatonta, nyt näen minä mihin tuollainen haaveilu johtaa, ja nyt on sinun seurattava minua."
Hän katsahti luutnanttiin ja noihin kolmeen sotilaaseen, jotka seisoivat valmiina, käskyjä odottaen.
Kuulijakunnasta kuului nureksumisen muminaa ja isäntä kääntyi pappia kohti, samoin Ole Nielsen Hauge, joka oli nimismiehenä Tunessa.
Mutta Hans Nielsen Hauge kääntyi sävyisästi veljensä ja muiden sukulaistensa puoleen.
"Jätä kaikki tällainen, Ole", sanoi hän, silmäyksensä kohdatessa
Anne-sisarta, joka istui kuolon kalpeana.
"Jumala on puolustajani, ystäväni", lausui hän äänekkäästi ja katseli kuulijakuntaansa. "Älkäämme tehkö mitään sellaista, mikä on väärää. Totelkaamme esivaltaa; mutta Jumala on esivaltaa korkeammalla; ainoastaan Hän on heidän tuomarinsa."
Kääntyen pappiin päin, jatkoi hän: "minä seuraan pappia, antakaa minulle vaatteeni."
Syvä äänettömyys seurasi.
Pappi Feiermann seisoi hämmästyksen lyömänä Haugen ehdottomasta lainkuuliaisuudesta veljen tuodessa matkatamineita Haugelle.
Pukeutuessaan huomasi hän sisartensa syvästi murheelliset katseet, joihin hän vastasi hymyillen, päätä nyökäten.
"Tervehtikää, siskot, isää ja äitiä", sanoi hän. "Pappi, minä olen valmis."
Näin seurasi hän enää sanaakaan hiiskumatta pappi Feiermannia, joka poistui tuvasta tervehtimättä ja maasta katsettaan kohottamatta.
Jälkimmäiseen rekeen asetettiin Hauge kolmen sotilaan väliin; kuului piiskan läimäys; aisakellon räikeästi kilahdellessa ja hevosten vinhasti juostessa häipyi joukkue illan pimeään hämmästyneiden talonpoikain tuijottaessa heidän jälkeensä talviyöhön. —
* * * * *
Oli pimeä ilta, kun kaksi rekeä saapui Fredriksstadin linnoituksen päävahdin edustalle.
Kuului vahtihuuto.
Luutnantti kohousi papin reestä ja antoi tunnussanan.
"Hyvästi, teidän kunnia-arvoisuutenne", sanoi hän, kohottaen kätensä lakkinsa syrjään.
"Hyvästi, herra luutnantti", vastasi pappi, "ja pitäkää tarkka vaari vangitusta. Parin päivän kuluttua saatte kuulla lisää minulta."
"Niin on tapahtuva, teidän kunnia-arvoisuutenne", vastasi luutnantti. "Ehkäpä mies on muuttanut mieltään, istuttuaan pari päivää sotamiesten keskellä."
"Samaa minäkin ajattelen", vastasi pappi. "Ellei, on hänellä aikaa enemmänkin. Jääkää hyvästi!"
Hän ajoi pois, katsomatta Haugeen, joka seisoi kärsivällisenä ja hiljaisena sotamiesten välissä.
"Mars!"
Luutnantti ja kaksi sotamiestä, Hauge keskellänsä, hävisivät linnan pihalta.
Vahti, tehden kunniaa, antoi noiden neljän miehen kulkea ohitsensa.
Linnanportti sulkeutui jyristen.
Hetkisen kuluttua istui Hans Nielsen Hauge arestissa kahden sotamiehen seurassa, jotka kärsivät rangaistusta laiminlyömisistä sotapalveluksessa, mutta seurakunta Glemmingenissä hajaantui hiljalleen ja kukin kulki mietteissään kotiansa kohti.
"Missä on Hans?" kuului kysymys, jolla Niels Mikkelsen vastaanotti kotiin palaavat, jotka saapuivat Tuneen iltamyöhällä.
Anne-sisar itki, voimatta vastata. Toiset seisoivat silmänräpäyksen äänettöminä.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi äiti, joka tuli ulos etehiseen.
"On, äiti", vastasi nimismies, Ole Nielsen. "On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Hans vietiin Fredriksstadiin vankilaan. Pappi itse haki hänet kruununmiesten kanssa."
Äiti pani kätensä ristiin.
"Taivaan Jumala", lausui hän, kalveten siinä seistessänsä.
Samalla kuului Niels Mikkelsenin syvä ja luottamusta herättävä ääni:
"Niin, taivaan Jumalalle olkoon kiitos", lausui hän, "että hän istuu vankilassa Jumalan sanan takia. Antakoon Jumala hänelle myöskin voimia kestämään ja kärsimään ilolla."
Mikkel Nielsen, joka seisoi aivan vieressä, ojensi isälleen kätensä.
"Luota siihen, isä", lausui hän luottavasti. "Hans kyllä ajaa asiansa!"
Äidin kasvot kirkastuivat ja molemmat sisaret tunsivat iloa ja lohtua.
"Niinkö sanot!" huudahti äiti.
"Niin", yhtyi isä puheeseen. "Minä uskon kuten sinäkin Mikkel! —
Hän, Hans, selviytyy kyllä."
"Jumalan avulla", sanoi sisar Anne. Hänen sinisilmänsä loistivat ihmeellisesti kalpeissa kasvoissa.
* * * * *
Vankilassa laulettiin.
Raa'at äänet lauloivat rivoa laulua. Joka värssyn välillä nauroivat miehet.
Tämä tapahtui hämärissä seuraavana päivänä. Oli tuotu useampia sotamiehiä arestiin, jossa Hauge oli; heitä oli nyt kaikkiaan kuusi.
Hauge istui ääneti laulun kestäessä katsellen ristissä olevia käsiään.
Se, joka lauloi, vakuutti kiroten, ettei hauskempaa laulua ole koskaan sitä ennen Norjassa kuultu. Toiset olivat samaa mieltä. Sitä seurasi remakka nauru.
Hauge kohotti katseensa ja silmäili sitä, joka oli laulanut. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta samalla sanomattoman lempeät ja silmänsä ihmeellisen kirkkaat.
"Mitä sinä siinä tähystelet?" tiedusteli sotamies raa'asti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt ihmisiä?"
Hauge oikasihe ja katsoi edelleen toista silmiin.
"Sinä laulat kaunista laulua", sanoi hän.
Sotamies hymyili.
"Niin, kai se sinusta siltä tuntuu", vastasi hän. Hän tuijotti Haugea silmiin, istui kädet polvillaan ja tirskui.
"Niin, se oli oikein kaunis laulu", jatkoi Hauge kuten aikaisemmin.
"Sinä kai olet oppinut sen äidiltäsi, arvaan minä!"
Hänen sinisilmänsä saivat yhä syvemmän loisteen; ne olivat nyt melkein tummat ja kumminkin niin lempeät.
Sotamies hypähti pystyyn.
"Pidä suusi hänestä, sinä!" kiljasi hän; veri syöksähti hänen kasvoilleen.
Toiset jäivät äänettömiksi katsellen toinen toistansa.
Hauge istui hiljaa kuten ennenkin. Oli kuin ei olisi noita teräviä sanoja lausuttukaan.
"Hän on ehkä kuollut?" kysyi hän hyvin hiljaa.
Sotamies ei vastannut. Ihmeellinen muutos oli huomattavissa hänen kasvojensa ilmeessä.
"Se ei sinua liikuta", vastasi hän; mutta ääni murtui.
"Ei, ei", lausui Hans tyyneesti. "Tulin vaan ajatelleeksi, että jos hän vielä eläisi, niin — niin ei hän voisi ehkä olla nyt varsin iloinen."
Hiljaisuus vallitsi.
Hän, joka oli laulanut, istahti ja katsoi maahan.
"Lienee yhdentekevää sinulle millainen hän on", sanoi hän hetken kuluttua.
Haugen katse oli jälleen maahan luotuna.
"Tuollaista ääntä kuin sinulla on", lausui hän, "voitaisiin käyttää paremminkin ja kauniimpiinkin tehtäviin!"
"Sinusta pitää tulla lukkari, sinusta, 14", tokasi eräs joukosta.
He hymyilivät.
Hauge katsahti heihin.
"Ei juuri niin", sanoi hän.
"Pappi!" tokasi toinen.
Hauge hymyili vastustamatonta, voittavaa hymyilyänsä.
"Niin, jotain sen tapaista", sanoi hän.
Silloin hymyilivät kaikki pilkallisesti. Ainoastaan hän, joka oli laulanut, istui äänetönnä.
"Sinä olet hiton hieno, sinä", sanoi eräs. "Me olemme vain halpaa väkeä me."
"Niin olen minäkin", vastasi Hauge; "vaan kuitenkin pidän itseäni liian hyvänä laulamaan moisia lauluja."
He katsoivat häneen.
"Miksikä sinä istut täällä?" uteli eräs heistä. "Oletko varastanut?"
"Sinä olet juuri sellaisen näköinen", sanoi toinen.
Hauge ei vastannut heti.
"Minä lauloin kuten sinäkin — ja niin pääsin tänne!" vastasi hän vihdoin.
He hymyilivät.
"Minä luin Jumalan sanaa ja lauloin — ja niin jouduin tänne." Hän katsoi mietteisiin vaipuneena eteensä.
He tuijottivat.
"Ah — oletko sinä sanan lukija?" huudahti joku.
"Joutavia!" sanoi toinen.
Hauge ei vastannut, katsoi vaan suoraan eteensä.
"Lukeminen ei liene pahinta, kun vaan luemme sellaista mikä on hyvää", sanoi hän katsomatta kehenkään.
"Mitäs sitten täällä teet, hiton poika?" tokasi hän, joka istui lähinnä Haugea.
Hauge tuijotti kauas.
"Kun tahdotaan tehdä kunnon ihmistä sellaisesta, joka on paha, ettei heidän äitinsä tarvitsisi istua kotona heitä itkien ja murehtien — niin lähettävät he sellaisen tänne", sanoi hän. "Niin — siksi kai tekin istutte täällä?"
Hän katsoi heihin.
Oli tullut kuolon hiljaisuus. Mutta hän, joka oli laulanut, kääntyi poispäin, istuen kauan liikkumatta, kasvot käsiin kätkettyinä.
Toiset nousivat paikoiltaan toinen toisensa jälkeen, kävelivät edestakaisin arestissa, kuin suuressa levottomuudessa — ja istuutuivat jälleen.
Silloin saapui vankilan hoitaja ja kutsui kuutta vankia päivällisille.
Mutta noustuaan meni Hauge sen luokse, joka oli laulanut, otti häntä kiinni olkapäistä ja sanoi samalla kun he astuivat sisään:
"Älä ole vihainen minulle, joka puhuin sinulle sellaisesta; mutta minusta tuntui niin varmalta, että sinusta voisi tulla Jumalan lapsi."
Sotilas katsoi häneen. Suuri suru kohousi karkeisiin, nuoriin kasvoihin; jotakin pehmyttä ja lämmintä välähti silmissä.
"Ei, sitä en koskaan usko", sanoi hän. Sitten kääntyi hän pois ja purskahti itkuun.
Hauge seisoi odottaen. Hänen silmänsä sinertyivät ja suun ympärillä liikkui hyvyyden piirre.
"Minä uskon", sanoi hän aivan hiljaa. "Nyt olen varma siitä."
Toinen nieli kyyneleensä, kääntyi Haugeen ja sanoi:
"Äitini kuoli viime keväänä."
Hauge nyökäytti päätään ja sanoi:
"Mutta Jumala ei ole kuollut", vastasi hän; "turvaudu Häneen, niin saatte ehkä jälleen yhtyä."
Toinen katsoi häneen avutonna.
"Sinun on autettava minua", sanoi hän.
"Sen olen tekevä", sanoi Hauge, tarttuen hänen käteensä.
Nyt seisoi vartija jälleen ovella.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ankarasti.
Hauge kääntyi kysyjää kohti.
"Vain hyvää", vastasi hän ja hymyili vastustamatonta hymyänsä.
Ja molemmat vangitut seurasivat vanginvartijaa sisään.
* * * * *
Iltapäivällä puheli Hauge edelleen vankilatoveriensa kanssa kaikesta mikä koski heidän sisäistä elämäänsä. Toiset kuuntelivat; toiset kääntyivät pois ja puhelivat keskenään muista asioista; mutta tauonneet olivat kirosanat ja muu irstas puhelu vankilassa.
Illan tullen luki Hauge iltarukouksensa ääneen ja lauloi virren sen jälkeen.
Pari tovereista ivasi häntä tästä, he käskivät hänen tukkimaan suunsa, matkustamaan helvettiin ja rääkymään siellä mielin määrin.
Hauge lauloi loppuun saakka, antamatta heidän häiritä itseään. Silloin nousi eräs suuttuneista pystyyn, ja asettuen Haugen eteen huusi hän:
"Jollet tuki kitaasi, lyön sinut pahanpäiväiseksi", puiden nyrkkiänsä
Haugen kasvojen edessä.
"Ei, ei", sanoi hän, joka oli aamupäivällä laulanut. Hän asettui heidän väliinsä.
Suuri melu syntyi heidän kesken, sillä useat puhuivat yhtaikaa sekä puolesta että vastaan.
Vahti astui sisään.
"Täällä on oltava hiljaa", komensi hän.
Useat osoittivat Haugea ja kantelivat hänen päälleen hänen lukemisestaan ja laulamisestaan.
Vahti iski silmäyksen Haugeen.
"Tuollaiselle on meillä kyllä keinoja", sanoi hän. "Sidomme sinut ja panemme tulpan suuhusi; silloin varmasti vaikenet. Ja jollei tämäkään auttaisi, silloin olet saava pampusta!"
Hauge oli noussut seisaalleen.
"Saatte tehdä kuten haluatte", vastasi hän. "Mutta en ole koskaan nähnyt, että olisi tällä tavoin ketään, kohdeltu, enkä tiedä onko teillä laillista oikeuttakaan siihen. En ole tehnyt muuta pahaa kuin että olen lukenut iltarukoukseni ja laulanut virren värssyn sen jälkeen."
Hän seisoi pelotonna vahdin edessä.
Tämä katsahti Haugeen ivallisesti hymyillen.
"Vai niin, sinä tahdot saada vapauden laulaa?" vastasi hän. "Niin, sen olet saapa."
Hän kääntyi ympäri ja lähti.
Hetken kuluttua palasi hän arestihuoneeseen kahden miehen seuraamana.
"Tule nyt", sanoi hän. "Laululintusen suljemme häkkiin. Siellä saa se laulaa mielin määrin."
Hauge nousi vuoteeltaan.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän toisiin kääntyneenä. "Toivottavasti tapaamme vielä kerran sellaisessa paikassa, missä on parempi olla. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, kuten minäkin tahdon rukoilla teidän puolestanne."
Hiiskumatta sanaakaan sen lisäksi seurasi hän vahtia.
Hauge vietiin yksinäiseen tyrmään, jota "häkiksi" kutsuttiin ja johon ainoastaan pahimmat pahantekijät teljettiin. Se oli nyt jääkylmä avonaisine rautaristikko-ikkunoineen, joka oli pohjoista kohti.
"Laula nyt", sanoi vahti, antaen raskaan tammisen oven paukahtaa kiinni hänen jälkeensä ja lähtien kahden sotamiehen seuraamana päävahdin luokse, missä hän istuutui pelaamaan korttia toisten kanssa.
Yön hiljaisuus levisi yli Fredriksstadin linnoituksen. Vahti vapautettiin ja yövahti asettui paikoilleen. Kaikki vaipui talviyön pimeään.
Yön hiljaisuudessa kuului laulua jääkylmästä, pimeästä "häkistä" muurissa. Kirkasta, harrasta laulua pimeässä. Rikas, täyteläinen, yksinäinen ääni, väriltään mitä sydämellisin.
Vahti hätkähti ja kuulosti. Ihmeellinen, selittämätön tunnelma vallitsi harmaiden muurien lomissa.
Yksinäinen laulaja oli talonpoika Hans Nielsen Hauge, joka lauloi — rukouksen Jumalan puoleen, anoen valoa pimeyteen.
* * * * *
"Häkissä" täytyi Hans Nielsen Haugen istua koko seuraava päivä.
Vahti pisti hänelle hiukan ruokaa luukun läpi, joka oli rautaverkolla varustetussa tammiovessa; muulloin ei hän nähnyt ainoatakaan ihmistä. Oli pureva pakkanen; hänen täytyi kävellä edestakaisin lakkaamatta ahtaassa "kopissaan" pysyäkseen lämpöisenä. Kulkiessaan lakkaamatta kuin haavoitettu eläin häkissään tunsi hän samalla syvintä rauhaa ja onnea sisimmässään. Hän tunsi suurta Jumalan armoa saadessaan kärsiä Hänen asiansa takia, hän, kuten Kristuksen monet tuhannet tunnustajat ennen häntä. Päivän pimetessä alkoi häntä painostaa merkillinen jäykistyttävä väsymys; hän heittäysi kurjalle rahin tapaiselle, Pani kätensä ristiin ja rukoili. Ajatukset ja mielikuvat ajelehtivat niin lohdullisen kirkkaina hänen ympärillään; tuntui kuin olisi Jumala tullut häntä niin lähelle, tuntui kuin olisi hänen sielunsa vapautunut ja voinut leijailla kaiken ilman halki. Kaikki muuttui valkoiseksi; pakkanen ja lumipeitteiset maat tuolla ulkona lepäsivät kuin kuultavan valkea rauha kaiken syvyyden yllä; leppeä valkosiipien kahina ympäröi häntä ja tuntui siltä kuin olisi häntä kannettu suurta, pysyvää valoa kohti!
"Oi, kuolema on valkea kuin valo!" kuiskaili hän ikäänkuin unessa yksikseen, "kohta olen näkevä Jumalan kasvot!"
Ja hän sulki silmänsä ikäänkuin kuolemaan ja nuo valkoutuiset, onnelliset unelmat verhosivat aina syvemmin ja syvemmin hänen sielunsa.
Samassa silmänräpäyksessä sävähti hän sysäyksestä, jonka tunsi ruumissaan. Aliupseerin univormuun puettu mies seisoi hänen edessään.
"Sinä palellut", kuuli hän miehen puhuvan. Ja hän, koetti hitaasti nousta pystyyn.
Mutta samalla tunsi hän ruumiissaan ankaran värisemisen, eikä hän voinut liikkua jäykkyydestä ja väsymyksestä.
"Taitaapa olla niin", sai hän lopultakin sanotuksi. Hän jäi istualleen tuijottaen nääntyneenä eteensä.
Aliupseeri katsahti ympärilleen "häkissä."
"Tämä on hävytöntä", sanoi hän. "Panna tänne ihminen talvisaikaan!
Huh!"
Hauge katsahti häneen ihmetellen. Löytyisikö täältä todella ihminen, jolla oli sääliä rinnassa!
"Jumala sinua siunatkoon", mutisi hän.
Aliupseeri hymähti. Hän ei vastannut, vaan otti sen sijaan tinaisen "taskumatin" povitaskustaan, pyöritti tulpan irti pullon suusta ja ojensi sen Haugelle.
"Juo nyt", sanoi hän. Hauge katsoi pitkään häneen ja otti verkalleen ojennetun esineen käteensä.
"Onko tämä viinaa?" kyseli hän.
"Juo nyt vaan", vastasi toinen. "Siinä on hyvää lääkettä!"
Hauge totteli. Hän maistoi vain ensin ja tunsi kuin tulen käyvän lävitsensä. Se oli paloviinaa.
"Nyt lämpenet kohta", sanoi aliupseeri, vääntäen kiinni pullon tulpan, jonka Hauge hänelle ojensi.
"Se oli varmaankin paloviinaa", sanoi Hauge, katsahtaen melkein hellästi häneen.
"Sitä paholaista se on", vastasi tämä.
Hauge tunsi jälleen elonkipinän ja ruumiin lämmön palautuvan ruumiiseensa.
"Niin, paholaisesta on paloviina kotoisin, mutta paha on pahalla pois ajettava."
Toinen hymyili.
"Tulithan lämpimäksi", sanoi hän.
"Tulin todella", vastasi Hauge kohoutuen; "mutta oli eräs toinen seikka, joka minua lämmitti paremmin kuin tuo lääke."
"Niinkö?" vastasi toinen.
"Sinun hyväsydämisyytesi", jatkoi Hauge.
Aliupseeri katsahti pitkään häneen, meni pöydän ääreen ja tarttui lyhtyyn, jonka hän oli jättänyt kädestään.
"Ei tällainen sentään sovi", sanoi hän. "Täytyy sitä kuitenkin menetellä inhimillisesti!"
"Ah", vastasi Hauge. "Ihmiset ovat joskus armottomampia kuin eläimet, jolleivat tahdo pysyä lähellä Jumalaa!"
Toinen ei tähän vastannut mitään, avasi vaan tammioven ja sanoi: "Tule nyt, sinun ei tarvitse istua täällä tänä yönä ja huomenna viedään sinut kruununvouti Radichin luokse kuulusteltavaksi."
Haugen kasvot kirkastuivat.
"Sinä tulet kuin Herramme lähettiläänä", sanoi hän.
Aliupseeri hymyili. Silloin huusi joku ulkona:
"Korpraali Blegen!" — Luutnantti seisoi ulkona pihamaalla odottaen.
"Täällä olen, herra luutnantti", vastasi aliupseeri.
"Joutuin!"
Luutnantti seisoi kärsimättömän näköisenä. "Kyllä, kyllä, herra luutnantti!"
Molemmat astuivat ulos "häkistä", jonka korpraali Blegen lukitsi.
"Mars!"
Luutnantti tarttui sapeliinsa ja vanki, aliupseerin seuraamana, astui päävahtia kohti, johon Hauge jälleen yöksi teljettiin entiseen paikkaansa toisten vankien seuraan.
Seuraavana aamuna nähtiin reki päävahdin edustalla.
Hans Nielsen Hauge kutsuttiin ulos ja käskettiin astumaan rekeen.
Reen vieressä piti eräs sotilas ohjaksia ja eräs aliupseeri täysissä tamineissa seisoi odottaen.
"Pidä vankia tarkasti silmällä, Blegen", käski luutnantti, "sinähän tunnet tien?" Aliupseeri teki kunniaa. "Varmasti, herra luutnantti", vastasi hän. Sitten hypähti hän Haugen viereen istumaan; sotilas istuutui takaistuimelle ladattu kivääri käsivarrella;. hevosta läimäytettiin piiskalla ja reki liukui eteenpäin epätasaisella tiellä läpi Fredriksstadin linnan portin.
Portin sulkeuduttua laski Hauge kätensä hymyillen korpraali Blegenin käsivarrelle.
"Tiesinhän että me vielä tapaisimme", sanoi hän hiljaa. "Jumalalla on kyllä tässä oma tarkoituksensa", jatkoi hän puoliääneen. "Paha karkoittaa pahan; vaan hyvä ja hyvyys tahtovat mielellään toisensa tavata!"
Hän katseli suurilla, kirkkailla silmillään suoraan aliupseeria silmiin.
Tämä kiristi suitsia. "Sittenpähän saamme nähdä", vastasi hän, ja reki kulki hitaasti valtamaantietä pitkin vouti Radichin asuntoa kohti, joka oli puolentoista penikulman päässä Fredriksstadista. Matkalla jutteli Hauge korpraalin kanssa kaikista asioista aina ymmärtäen johtaa keskustelut niin, että hän pääsi käsiksi hengellisiin asioihin, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään.
Kuulustelu kruununvouti Radichin luona oli tulokseton. Tämä, joka tunsi Haugen, kuten tiedämme, hartauskokouksesta Graalumilla, koetti vaikuttavasti katsoa Haugeen ja nuhdella häntä siitä, että hän oli villinnyt kansaa. Hauge vastasi, ettei hän ollut julistanut muuta kuin Jumalan sanaa, toiminut kristillisyyden mukaisesti ja saanut Jumalan avulla kansan hylkäämään paheensa ja näkemään syntinsä. "En voi havaita tämän olevan villitsemistä", sanoi hän lopuksi.
Kruununvouti Radichin ymmärrettyä, ettei hän kyennyt suoriutumaan Haugen kanssa ja ettei hänellä ollut mitään pätevää syytä ja oikeutta nuhdella häntä, lähetti hän jo seuraavana päivänä vangitun takaisin Fredriksstadiin, jossa hänet teljettiin kaupungin yhteiseen vankihuoneeseen myöhemmin kuulusteltavaksi piirin tuomarin, herra Siewersin edessä.
"Sinä olet eriskummallinen mies", sanoi korpraali Blegen, kyyditessään jälleen Haugea Fredriksstadiin. "Pääsisit heti huomenna vapaaksi, jos vaan lupaisit jättää kaiken tällaisen, ja sinä tahdotkin mieluummin vankilaan."
Hauge hymyili.
"Päivä on koittava, jolloin sinä tahdot tehdä samoin", sanoi hän, "vaan sitä ennen on sinun opittava tuntemaan Jumala."
Korpraali Blegen istui ääneti koko välin ja ajatteli tätä. Hän tunsi selittämätöntä vetovoimaa tähän voimakkaaseen, hiljaiseen mieheen, joka mieluummin valitsi vankeuden ja rauhan Jumalan seurassa kuin vapauden ja rauhan maailman kanssa.
Perille saavuttua ja Haugen maahan astuessa ojensi hän korpraalille kätensä.
"Kiitos kaikesta hyvästä", sanoi hän. "Toivon tapaavamme siellä, missä tosi onni on löydettävissä."
"Kiitos itsellenne", vastasi korpraali Blegen.
* * * * *
Fredriksstadin kaupungin vankilan edustalla oli suuri ihmisjoukko koolla. Tieto Haugen vangitsemisesta oli levinnyt salaman nopeudella kaupungissa ja ympäristössä. Oli hyvin uutta ja ihmeellistä, että mies, joka oli julistanut Jumalan sanaa, oli teljetty vankilaan; kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä tuon ihmeellisen miehen, josta kaikenmoisia viestejä alkoi kierrellä.
Tänään piti Hauge vietämän vankeudesta raatihuoneelle kuulusteltavaksi. Todistajia oli suuri joukko sekä pappi Feiermannilla, joka oli ilmiantanut Haugen, että Haugella itsellään taas puolustuksekseen. Hurjia huhuja oli liikkeellä siitä, mitä kullakin todistajalla olisi sanottavana.
Oli pakkanen. Ihmiset seisoskelivat, jalkojaan yhteen koputellen ja palellen, pakkautuen niin lähelle toisiaan kuin suinkin vankilan porttiholvissa.
"Hän sanoo, että hän voi tehdä ihmeitä", sanoi joku niistä, joka seisoi lähinnä ovea.
Naurun rähinää kuului. Mies, joka oli puhunut, jatkoi: "Joka vaan uskoo, voi vapaasti heittäytyä alas huoneiden katoilta satuttamatta itseään —", jälleen hymyiltiin. "Jos hän loukkaantuu, silloin ei hänellä ole oikeata uskoa!"
Mies tarkasteli lähinnä seisovia punanenäisenä.
Ihmiset pudistivat päätään ja mumisivat.
"Niin, eipä ole ihmeellistä, että hänet on vangittu", sanoi eräs vanha eukko.
"Oh, hän kai on tehnyt jotain pahempaakin", sanoi eräs vanhus, joka seisoi syrjemmällä. "Hän kuuluu olevan pahanlainen juomari. Hän ja eräs toinen, jota sanotaan Glengin Kristeniksi, kuuluvat olevan pahimmat koko Tunen pitäjässä."
"Ah!" huusivat monet. "Glengin Kristen, soittoniekka — tuo naisten naurattaja!"
"Niin, niin", sanoi eräs vanha akka ja solmitsi huiviansa lujemmin päänsä ympärille. "Ei sitä voi tietää mitä tuollaiset ihmiset voivat keksiä. Ne tulevat päästään piloille silloin, kun niistä tulee uskovia!"
"Sanotaan, että hän rukoilee puujumalia", selitti eräs nuori mies
Kristianiasta.
"Hän kuuluu olevan puuseppä — hän kai valmistaa niitä itse", tokasi eräs merimies äänekkäästi. Kaikki hymyilivät.
"Hiljaa — tuolla tulee tuomari" — samalla oli aivan hiljaista.
Paikkakunnan tuomari Siewers tuli vankilasta monen seuraamana.
Ja jälleen tähystelivät sadat uteliaat silmät vankilan porttia, josta joka silmänräpäys odotettiin Haugea tulevaksi. Kuului lyhyt rummun pärinä vankilan sisäpihalta, joka kaikui komentosanoista. Pieni sotilasosasto, kaikkiaan kaksitoista miestä, korpraalin, jolla oli paljastettu sapeli kädessä, johtamana marssi vankilan portin edustalle.
Kuolon hiljaisuus vallitsi ihmisjoukossa.
Heti jäljessä astui Hauge. Sotilaat nostivat kiväärit olkapäilleen ja pieni joukkue marssi raatihuonetta kohti, Hauge keskellänsä, suoraan ihmisjoukon halki, joka laineen tavoin läikähti sivulle ja samalla taas sulkeutui yhteen, seuratakseen kuni leveä virta vangitun talonpojan jäljissä.
Haugen kasvot ilmaisivat rauhaa ja levollisuutta hänen astuessaan uteliaan ihmisjoukon läpi.
Hän kuuli pilkkasanoja lausuttavan ja näki hävyttömiä, nauravia kasvoja, mutta hänen silmäyksensä oli kirkas eikä horjunut.
Silloin tällöin näki hän tuttuja, vakavia kasvoja ihmisjoukosta, johon oli uskaltautunut muutamia hänen uskollisia ystäviään ja uskonveljiään; silloin hän nyökäytti vakavasti ja hiljaisesti päätänsä ja sai myöskin vastaanottaa takaisin ymmärtämyksen ja ystävyyden hymyilyn.
Hauge ei ollut suutaan avannut, astuessaan kansanjoukon halki. Nyt, huomatessaan suuren saattajajoukon kintereillään, sanoi hän korpraalille, joka käveli hänen rinnallaan:
"Minua he saattavat; — kunpa he yhtä mieluisasti seuraisivat Herraa
Kristusta!"
Korpraali nyökkäsi.
"Sepä näyttäisi ihmeelliseltä", sanoi hän lyhyesti.
* * * * *
Oikeus istui.
Tuomari herra Siewers kirjurineen ja lautamiehineen istui suuren pöydän ääressä. Hauge seisoi syytetyn paikalla; todistajien penkillä istui vaatimattomia miehiä lähiseuduilta, näiden joukossa Iver Graalum Tunesta, Kristen Baersö ja Kristen Stillaugsen Fredriksstadista, Kristen Lyndeplads Tunesta, Elling Höidal ja Paul Gundersen, Knut Eivindröd Glemmingestä, missä hartauskokous kolmantena joulupäivänä oli pidetty, ja vielä useita miehiä ja naisia, seudun parasta väkeä.
Tuomari kääntyi nyt Haugen puoleen.
"Nimesi?" kysyi hän.
"Hans Nielsen Hauge Tunen pitäjästä", vastasi Hauge rauhallisesti.
"Syntynyt?"
"Kolmas päivä huhtikuuta 1771", — vastaili Hauge hiljalleen; hän tunsi nyt selvästi, että hän seisoi siinä ikäänkuin joku pahantekijä.
"Vanhemmat?"
"Niels Mikkelsen ja Maria Olsdatter Hauge."
Hauge tunsi omituista painoa rinnassaan, mainitessaan vanhempiensa nimet. Heidänkin täytyi kärsiä hänen kanssaan!
"Ei aikaisemmin syytetty eikä rangaistu?"
Haugen rinta paisui; silmien syvä sini välähti. Hän katsahti tuomaria silmiin.
"Tätä kärsin minä Kristuksen tähden", sanoi hän niin kuuluvasti, että sanat kantoivat yli koko suuren salin.
Tuomarin kasvoilla saattoi huomata tällä hetkellä eriskummallisen ilmeen. Hän tuijotti lyötynä Haugeen.
"Suvainnet vastata ainoastaan minun kysymyksiini", sanoi hän virallisella äänellä.
Hauge vaikeni.
Silloin loi tuomari katseensa papereihinsa.
"Ei siis aikaisemmin syytetty eikä rangaistu", saneli hän. Ja jatkaen matalalla äänellä; "esillä oli ensikerran syytetty Hans Nielsen Hauge ilman siteitä ja kahleita —"
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Onko siis totta, että sinä kolmannen joulupäivän iltana vastoin pastori Feiermannin uudistettuja varoituksia pidit julkisen hartauskokouksen Eivindrödissä Glemmingessä?"
Hans Nielsen Hauge oikasihe.
"Ei ole", vastasi hän hiljaisesti.
Tuomari tuijotti hämmästyneenä häneen.
"Etkö ole pitänyt mainittua hartauskokousta"? kysyi hän.
"Kyllä." Hauge katsoi tyyneesti tuomaria. "Mutta en pastori
Feiermannin uudistetuista varoituksista huolimatta. Päinvastoin.
Pastori Feiermann on antanut minulle suostumuksensa hartauskokouksen
pitoon aikaisemmassa tilaisuudessa."
Tuomari hätkähti ja katsahti oikeusmiehiin.
"Koska tämä tapahtui?" kysyi hän.
"Täällä Fredrikstadissa tänä vuonna helmikuussa", vastasi Hauge.
Tuomari merkitsi kirjoihin.
"Onko sinulla tähän todistajia?" kysyi hän. Hauge käänsi katseensa todistajien penkkiä kohden.
"On", vastasi hän.
"Tuolla istuu Niels Baersö, jonka luona hartauskokous pidettiin.
Niels Stillaugsen, joka tuolla istuu, oli myöskin läsnä."
Tuomari kohousi seisoalleen.
"Niels Baersö ja Niels Stillaugsen, oletteko tämän todistajia?"
Molemmat nousivat pystyyn.
"Olemme", kajahti kummankin suusta samalla kertaa.
"Ja te voitte vahvistaa tämän sieluinne autuuden valalla?"
"Kyllä", kuului uudelleen molempien suusta.
"Hyvä on", sanoi tuomari. "Tulette sitten erikseen kuulusteltaviksi."
Hän kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Ja sinä et ole sen jälkeen saanut mitään kieltoa?" kysyi hän, lukien
Feiermannilta saamaansa syytöskirjoitusta.
"En", vastasi Hauge.
"Voitko tämän todistaa?"
Hauge vaikeni silmänräpäykseksi.
"Minä kiellän pastorin väitöksen siitä", vastasi hän. "Hänen asiakseen tulee kai todistaa tämä?"
Tuomari hymyili.
"Niin tulee", vastasi hän.
"Sinä et siis ole saanut mitään kieltoa?"
"En." Haugen vakavat silmät katsoivat tiukasti tuomarin silmiin. "En ole nähnyt enkä kuullut pastori Feiermannista sen päivän jälkeen helmikuussa, jolloin hän antoi minulle luvan pitää hartauskokouksen Baersön luona — ennenkuin hän tuli Eivindrödiin nyt viimeksi kolmantena joulupäivänä ja otti minut väkivallalla kiinni sotilasvallan avustuksella Fredriksstadiin, missä minut pantiin linnoituksen yksinäiseen vankilaan ilman lakia ja tuomiota. Minä tahdon kysyä hyvältä kristilliseltä esivallalta, onko sellainen oikein Jumalan ja Norjan lain mukaan?"
Tuomari punastui.
"Sinä et saa täällä kysellä, ainoastaan vastata", sanoi tuomari ankarasti. "Oikeus on harkitseva ja tuomitseva mikä on väärää mikä oikeata."
Hän kääntyi pöytäkirjurin puoleen ja saneli puoliääneen. Hän selaili jälleen asiapaperia ennenkuin hän vastasi.
"Olkoon asia miten tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisi sinun tietää, että asetus vuodelta 1741 kielsi sinua pitämästä julkisia herätyskokouksia maallikkona. Etkö tiennyt sitä?"
"En", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Kihlakunnan tuomari suurine ulkonevine silmineen ja kylmine sotilaallisine kasvoineen hätkähti ja oikaisi valtavaa yläruumistaan.
"Sinäkö et tuntisi asetusta?" sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge seisoi siinä uljaana ja luottavana.
"Kyllä", vastasi hän. "Minä tunnen hyvin asetuksen, mutta sen verran kuin sitä tunnen, ei se kiellä pitämästä hartauskokouksia paitsi silloin, kun tämä tapahtuu kansan väärään oppiin johtamiseksi, ja siihen en tunne itseäni syylliseksi."
Hän katsoi toivorikkaasti tuomariin.
"Vai niin? — Silloin pastori Feiermann on toista mieltä", vastasi tämä.
"Pastori Feiermann voi kovin vähän tietää siitä", sanoi Hauge. "Hän ei kuullut sanaakaan hartauspuheesta, hän vain saapui kruununpalvelijoiden kanssa ja vei minut mennessään."
Tuomari katseli jälleen asiakirjojaan.
"Mitä te oikeastaan teitte siellä Eivindrödissä?" kysyi hän sitten.
"Me keskustelimme meidän kristillisyydestämme, jumalattoman elämän hylkäämisestä ja siitä miten voisimme tulla ahkeriksi hyviin töihin", vastasi Hauge.
"Hm, — oliko siinä kaikki?" kyseli hän.
"Oli." Hauge katsoi tuomaria suoraan silmiin.
"Sinä et saanut mitään kestitystä?"
"En yhtään mitään", vastasi Hauge. "En muuta kuin mitä pappi
Feiermann minulle antoi", lisäsi hän hymyillen.
Tuomari katsoi todistajia.
"Onko asianlaita sellainen?" kysyi hän kovalla äänellä.
"Kyllä", kaikui vastaus moniäänisesti.
"Hm!"
Tuomari yskäsi, kääntyi kirjurinsa puoleen ja puheli matalalla äänellä hänen kanssaan. Tuomari kääntyi jälleen Haugen puoleen.
"Mutta kun sinä nyt et muuta opeta kuin mitä Jumalan sana neuvoo — miksikäs sitten ryhdyt toisia opettamaan? Meillähän on kirkkoja ja vihittyjä pappeja, joiden kutsumus se on."
Hauge katseli vakavasti tuomaria.
"Siksi", vastasi hän, "että raamattu kehoittaa meitä neuvomaan ja tukemaan toisiamme."
Tuomari nyökäytti hiukan päätään.
"No niin, niin" sanoi hän. "Me kuulustamme nyt todistajia!"
Hän antoi viittauksen vahdille ja Hauge vapautettiin kuulustelusta ja vietiin vahtitupaan.
Koko päivä kului todistajien kuulustelussa, ja lopputulos kaikista kuulusteluista oli, että Haugesta levitetyt huhut todistettiin perin pohjin vääriksi.
Tuomari, joka enemmän ja enemmän tuli vakuutetuksi siitä, että hänellä oli käsiteltävänään täydellisesti viaton ja kunnianarvoisa henkilö, lähetti toisinnon eli kopion kuulustelusta läänin maaherralle, Anders Hofgaardille, ja panetti Haugen jälleen kaupungin vankilaan siksi kunnes maaherra tulisi antamaan päätöksensä.
Kesti neljätoista päivää, ennen kun maaherran päätös asiasta saapui; mutta kun se vihdoinkin tuli, sisälsi se määräyksen, että Hauge on heti vapaaksi laskettava.
Maaherran virasto lausui vaan vaatimuksen, että Hauge yleensä pysyttelisi kotosalla isänsä luona ja ettei hän saisi liikkua Tunen pitäjän rajojen ulkopuolella ja että hän ylipäänsä koettaisi pitäytyä vapaana esivallan epäluuloista. Itse tuomari julisti Haugelle nämät vaatimukset vankilassa.
Hauge vastasi tuomarille:
"Mitä siihen tulee että minun olisi pysyttävä kotona isäni luona" — sanoi hän, "niin olen tehnyt lupauksen Jumalalleni palvellakseni Häntä ja lähimmäisiäni; siitä olemme isäni kanssa samaa mieltä. Pysyä Tunen pitäjän rajojen sisällä — sitä en voi luvata; minä vaadin vapauttani, kuten kuka muu tahansa asettuakseni mihin tahansa ja tehdäkseni mitä työtä tahansa, sillä edellytyksellä ettei toimeni ole ristiriidassa maan lakien kanssa. Mitä lopulta siihen tulee, että minun on pysyttävä vapaana kaikesta epäluulon aiheesta esivallan puolelta, niin näyttää tämä minusta liialliselta vaatimukselta, koskapa paha aina on esiintynyt valheilla tosikristittyjä vastaan, kuten nytkin on ilmennyt. Tästä kai herra tuomari on saanut täyden selvyyden ja todisteet minua kuulusteltaessa vähän aikaa sitten. Muutoin on minun mielipiteeni se, että kristillisen tuomioistuimen on rangaistava ainoastaan julkista pahuutta ja annettava ajatuksien olla rauhassa; siten tulee kaikki mikä on hyvää itsestään suojelluksi!"
Hän seisoi suorana tuomarin edessä, katsoen häntä niin sydämellisesti ja kuitenkin niin pelottomasta silmiin, että tämän sydän vallan lämpeni.
"Eikö olisi sentään parempi", sanoi tuomari Siewers, "että sinä ottaisit nämä maaherran varoitukset huomioosi, kuin että jäisit istumaan tänne vielä pitemmäksi aikaa saamatta ehkä koskaan enää vapauttasi?"
Haugen kasvot tulivat vielä lempeämmiksi.
"Ei", vastasi hän. "On parhainta sekä maaherralle että minulle menetellä omantuntonsa ja Jumalan käskyjen mukaisesti. Jos minun täytyy istua vangittuna, niin suotakoon minun istua; minä tiedän istuvani hyvän asian takia. Ja muilla perusteilla en lähde vankilasta, kuin että minulla on täydellinen vapaus tehdä hyvää. Vastaanottakaa, herra tuomari, kuitenkin kiitokseni hyvästä tahdostanne ja hyvää tarkoittavasta neuvostanne!"
Tuomari hymyili ja pani kätensä Haugen olkapäille.
"Sinä olet yhtä itsepäinen kuin lempeä", sanoi hän vahvalla bassoäänellään. "Saatpa tehdä kuten itse parhaaksi näet. Kun ei vain meillä olisi pahempia kuin sinä täällä, niin ei olisi mitään vaaraa."
Hän löi vielä kerran Haugea olkapäille, nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja lähti.
Hans Nielsen Hauge jäi istumaan vankilaan. Seuraavana päivänä toimitti hän maaherran virastolle "alamaisimman kirjelmän", jossa hän selvästi ja suoraan lausui ajatuksensa siitä, kuinka järjetön on tuollainen vapauttamisen ehto, ja lopetti seuraavalla tavalla:
'Ja sitten saamme nähdä, ovatko ne, jotka ensinnä tahtoivat totella ja seurata kuninkaallisia määräyksiä, puhtaita heittämään ensimäisen kiven siihen, joka tahtoo, että Jumalan käsky Jeesuksen rakkaudessa on ensinnä täytettävä ja sen jälkeen kuninkaan. Minä olen toimittanut tehtäväni hiljaisuudessa anoville ystävilleni, kehoittamalla heitä tekemään samoin ja olemaan epäkristilliselle esivallalle alamaiset ruumiillisessa vaelluksessa, välttämään epäjärjestystä Jumalan sanan neuvon mukaan sekä rukoilemaan heidän puolestaan, jotta he saisivat armoa ja aikaa kääntymykseen, että valo koittaisi heidän pimitetyssä järjessänsä; silloin totuus yhdistäisi meitä parhaiksi ystäviksi Kristuksessa. Minä olen kaiken kristillisen esivallan alamaisin palvelija.
Hans Nielsen Hauge.'
Haugen olo vankilassa ei kestänyt kauan. Jo kuusi päivää myöhemmin, tammikuun 29 päivänä 1798, vapautettiin hänet ilman noita ennen asetettuja ehtoja!
Kun häntä tultiin vapauttamaan vankilasta, kysyi hän pastori
Feiermannia.
"Hänen tulisi, apostolien tekojen 16 luvun 37 säkeistön mukaan, sen jälkeen kun hän on minut viattomasti vanginnut, olla myöskin se, joka minut johdattaisi ulos", sanoi hän.
"Siihen ei hän ikinä suostu", vastasi vanginvartija.
Hauge hymyili.
"Eipä toki", sanoi hän, "syntiensä katuminen ja pahojen tekojensa sovittaminen ei ole sen tapaisen Herran palvelijan maun mukaista; mutta samapa se voi olla. Minä olen jo niin tottunut kunnianosoituksiin ja häväistyksiin, hyvään ja huonoon maineeseen Herran Kristuksen tähden, että tämänkin asian jaksan helposti kantaa ja hyvityksen kieltää itseltäni."
Niin seurasi hän vanginvartijaa ulos.
Mutta pappi Feiermann oli jo enemmän kuin kyllin saanut oikaisua siinä mikä oli tapahtunut. Eikä siinä kyllin, että hänen valituksensa Haugea vastaan oli havaittu aiheettomaksi ja jätetty huomiotta esivallan puolelta, vaan myöskin maaherra Hofgaard oli niin harmistunut Feiermannin häikäilemättömästä ja raa'asta menettelystä, että hän myöhemmin asiaa selostaessaan kirjoitti kirjeen Kristianian hiippakunnan hallinnolle, jossa kirjeessä hän syytti pappia siitä, että tämä oli luvattomasti panettanut vankeuteen syyttömän kansanmiehen, huomioonottamatta asianomaisen lain varsinaista tarkoitusta ja rajoituksia.
Hauge oli niinmuodoin kunnialla kestänyt ensimäisen kokeensa ja kärsinyt ensimäisen uhrikoetuksensa Jumalan asian edestä.
Hänen todistuksensa eivät jääneetkään hedelmiä kantamatta. Yhä useampia henkilöitä sekä Fredriksstadissa että sen ympäristössä liittyi liikkeeseen; niin vieläpä Fredriksstadin linnoituksen varusväen keskuudessa oli muutamia, jotka Haugen rohkean ja samalla hiljaisen käytöksen kautta tulivat voitetuiksi kristilliselle elämälle. Eritoten oli hän syvästi vaikuttanut jo ennen mainitsemaamme aliupseeriin John Thorgersen Blegeniin, joka oli kotoisin Faabergista Guldbrandsdalista.
Tämä rehellinen ja rohkea mies tunnustautui pian avoimesti Haugen opin kannattajaksi ja alkoi kohta vaikuttaa sotilasten keskuudessa.
Kun hänen päällysmiehensä saivat tästä vihiä, tuli siitä suuri hälinä.
Sen osaston kapteeni, johon aliupseeri kuului, kutsutti eräänä päivänä hänet huoneeseensa ja teroitti hänelle ankarin sanoin, ettei tahdottu tietää mitään hänen heräämisestään; ollen aliupseerina hänen majesteettinsa ja valtion palveluksessa täytyy hänen pidättäytyä kaikesta tällaisesta haaveilusta ja ainoastaan täyttää tehtävänsä sotilaana.
Blegen vastasi, ettei hän voinut luvata tätä; pyhä henki vaati häntä
Jumalan sanan kautta todistamaan tovereilleen ainoasta tärkeästä.
Kapteeni kirosi tarttuen sapeliinsa.
"Minun täytyy", — sanoi hän samatta kiroten — "saada sinut heti kuittaamaan pyhähenki!"
Hän huusi vahtia, käski tämän hakea välskäriltä oksennuspulveria ja pakotti, sapeli kädessä, Blegenin nielemään sen.
"Mars! Nyt saat mennä matkaasi oksentamaan pyhänhenkesi", sanoi hän.
"Herra kapteeni", sanoi Blegen mennessänsä; "on synti, jota kutsutaan synniksi pyhää henkeä vastaan ja jota ei anneta anteeksi tässä eikä tulevassa elämässä — se on pilkka; Jumalaa vastaan, herra kapteeni!"
Kapteeni kirosi hänen jälkeensä.
Eivät kirosanat eivätkä pahoinpitelyt auttaneet; Blegen pysyi vahvasti kiinni uskossaan ja saikin siksi ennen vuoden loppua eron virastaan. Hänen esimerkkinsäkin olisi voinut olla vaarallinen koko armeijalle. Hän palasi jälleen Blegen-nimiselle talolleen Faabergissa ja oli kuolemaansa saakka, Haugen uskollisimpia ystäviä ja hengenheimolaisia.
Haugen vapauttaminen ja hänen oppinsa varma edistyminen ja menestys näissä seuduissa herätti pastori Feiermannissa riehuvan harmin. Hän ei voinut suorastaan vahingoittaa Haugea persoonallisesti sen jälkeen mitä oli tapahtunut; mutta sitä pahemmin piteli hän "haugelaisia", joita löytyi hänen seurakunnassaan. —
Eräänä sunnuntaina, kun muutamat heistä olivat päättäneet käydä Herran ehtoollisella, mutta olivat tulleet liian aikaisin kirkkoon, jonka vuoksi he pistäytyivät Niels Baersön luokse odottamaan, kysyi pappi heiltä heidän sakaristoon tultuansa missä he olivat olleet.
"Niels Baersön luona", kuului vastaus.
Pappi tuli heti rajuksi.
"Vai niin!" huudahti hän.
"Vai sen laatuisia pyhiä te olette!"
He eivät vastanneet.
"Te juoksette kai Hans Nielsen Haugen perässä?" Pappi oli tulipunainen kiukusta.
Eräs heistä vastasi hiljaisella sävyllä:
"Me olemme hänen veljiään Kristuksessa!"
Silloin joutui pappi Feiermann pois suunniltaan. Hän tarttui piiskaansa, joka oli sakaristossa, ja alkoi läimiä sillä rippivieraita. Hän iski heihin piiskan varrella mihin ja kehen vaan saikin sattumaan.
"Ulos Jumalan huoneesta, te teeskentelijät!" kirkui hän. "Ulos!
Täällä ei ole teillä mitään tekemistä!"
Kauhistuneet ja säikähtyneet haugelaiset kiirehtivät pakoon niin pian kuin suinkin kerkesivät, ja pappi paiskasi oven kiinni heidän jälkeensä.
Ei ihme, että viha valtiokirkkoa kohtaan kasvoi niinä päivinä. Ei ole ihme, että Haugen yksinkertainen, rehellinen ja uhrautuva kristillisyys sytytti ilmiliekkiin hoidotta jääneen kansan!
Joku aika tämän tapahtuman jälkeen lähettivät muutamat miehet Glemmingestä, arvattavasti pappi Feiermannin vaatimuksesta, uuden valituksen Haugesta ja hänen vaikutuksestaan. Mutta tämä valitus ei auttanut enempää kuin edellinenkään.
Maaherra Hofgaard liitti ilmoitukseensa asiasta hiippakunnan hallinnolle pitemmän kirjoituksen, jossa hän lausui, että hänen mielipiteensä mukaan ei olisi tarkoituksenmukaista, jos nyt jälleen Haugea uhattaisiin, neuvoen luopumaan häntä kohtaan suunnitelluista vainoista, koskapa muutoin niin suosittu mies saisi helposti aihetta perustaa puolueen ja saada aikaan kapinallisia liikkeitä.
"Sitäpaitsi", kirjoitti hän, "näyttää minusta tämä uusi vastus olevan aivan ainoa laatuaan, koska en minä monilla matkoillani läänissäni ole kuullut minkäänmoista valitusta. Päinvastoin on Haugea aina mainittu miehenä, jota jokainen rehellinen ja kunnianarvoisa talonpoika kunnioittaa ja suosii.
"Ja vielä ovat minulle kunnioitetut perheenisät talonpoikaissäädystä kertoneet, että he saavat kehitystä hengelliselle elämälleen keskustellessaan Haugen kanssa ja kuullessaan hänen heille puhuvan, ettei hän koskaan kehoita joutilaisuuteen, ettei hänen opetuksensa maksa heille mitään ja että heidän mielestään on parempi pitää sellaisia kokouksia, kuin että he korttipelin ja viinan ääressä aikaansa kuluttaisivat, josta useimmin seuraa eripuraisuutta ja meteliä; ja vielä sitten he ovat vakuutetut siitä, että sen jälkeen, kun Haugen jumaliset kokoukset ovat tulleet käytäntöön, on seudulla harvemmin kuin ennen havaittu tuollaisia pahamaineisia kokouksia.
"Onko siis ihme, että kansa sydämestään suosii tällaista heidän keskuudessaan niin kunnioitettua miestä!"
Näin kirjoitti maaherra, ja seurauksena hänen neuvoistaan oli se, että Haugea vastaan tehdyt syytökset raukesivat ilman muuta pappi Feiermannin suureksi harmiksi.
Haugen vastauksena Feiermannin vainoon oli pienoisen kirjan ilmestyminen nimeltä: "Totuuden tunnustaminen autuuden asiasta", jonka hän sai painatetuksi Kööpenhaminassa, Kristianiassa asuvan kirjakauppias Dyrendahlin toimesta. Kirjanen päättyy seuraavilla sanoilla papeille:
"Jos olette Jumalan kutsumat, silloin teette Jumalan töitä ja pidätte Jumalan sanan pyhänä ja kunniassa, saarnaatte sopivalla ja sopimattomalla ajalla, rankaisette pitkämielisyydellä, ja huolehditte rakkaudella niistä ihmisistä, jotka kulkevat onnettomuudessa ja synnissä; heidän puolestansa te itkette Kristuksen kanssa, jos olette oikeita paimenia, tietäen että teidän on kerran tili sieluista tehtävä.
"Mutta nyt te olette palkkapaimenia ja saarnaatte maksusta.
"Omatuntonne voi todistaa, että te haette yhtä paljon, vieläpä enemmän, omaa hyötyänne kuin Jumalan kunniaa ja kuulijainne ijäistä pelastusta; sillä vaikkakin saarnaatte Jumalan sanaa oikein, niin te kuulutte kumminkin niihin, joista Kristus sanoo: He sälyttävät raskaat kuormat toisten hartioille, mutta eivät koske niihin itse sormellansakaan.
"Sanankuulijoiden tulisi kai seurata saarnaanne eikä tekojanne; mutta näin ei, sen pahempi, tapahdu; sillä he tahtovat oppia enemmän elämästänne kuin saarnoistanne ja siksi te revitte rikki toisella kädellä sen, minkä toisella olette rakentaneet.
"Sillä missä ahkera ja rehellinen työntekijä on, siellä näkyy hedelmiä. — — —
"Mutta täällä saarnataan vuosi toisensa jälkeen ja kumminkin lisääntyy paha aina enemmän.
"Siksi olette hyödyttömiä paimenia (Hes. 34), sokeita taluttajia ja mykkiä koiria, jotka eivät osaa ulvoa.
"Siksi on teidän ensinnä itse käännyttävä ja sitten vasta vahvistettava veljiä."
Käsikirjoitus tähän kirjaan oli Haugella valmiina jo helmikuussa 1798. Hän matkusti itse Kristianiaan saadakseen sen siellä painetuksi. Täältä vetäytyi hän yli vuoriston Grundset Markediin, Elverumissa Österdalenissa, jossa hän voitti monta ystävää.