SEITSEMÄS LUKU
Kevät edistyi.
Hans Nielsen Hauge kävi työssään, kuten ennenkin. Ei hän puhunut kenellekään omaiselleen ihmeellisestä kokemuksestaan tuona kevätpäivänä; mutta koko hänen olennostaan ilmeni rauhan ja hiljaisen onnen piirre, minkä kaikki huomasivat.
Äiti tämän parhaiten huomasi. Kun hän säännöllisesti puuhasi talon monissa askareissa ja oli usein huolissaan että kaikki menisi järjestyksessä tuossa suuressa talossa, jossa oli paljon ihmisiä, oli hänen vaikeata käsittää mitenkä hänen poikansa päivä päivältä, viikko viikolta voi käyskennellä niin hiljaisena ja niin onnellisesti hymyillen.
"Mistä sinä olet niin iloinen?" kysyi hän eräänä päivänä, kun Hans tuli työstään tupaan juomaan.
"Iloitsen Jumalan armosta, äitini", vastasi hän.
Äiti vaikeni.
"On kuin joisin elävää vettä" sanoi Hans. Hän laski astian kädestään ja seisoi, katsellen äitiään.
"Niin, Jumalan armo on suuri", vastasi vihdoinkin äiti. "Mutta maa on kuitenkin täynnänsä surua ja syntiä."
"Mutta sitä ei ole taivaassa, äiti", vastasi Hans Nielsen Hauge.
Äiti vaikeni taaskin ja rupesi jotakin hommaamaan. Ei hän voinut väitellä enempää pojan selvän järjen ja selvien, lyhyitten vastausten vuoksi. Ne tekivät hänet kuin aseettomaksi.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi äiti:
"Mutta etkö sinä nyt ole maan päällä, Hans?" Hän ei katsonut poikaan puhuessaan.
Nyt poika oli hetkisen vaiti.
Hän tuli ajatelleeksi äidin hyvyyttä ja kaikkia hänen huoliaan maallisista asioista, mitkä johtuivat rakkaudesta häneen ja muihin, ja hän tunsi melkein tuskaa siitä, että hänet yhdellä nykäisyllä oli vedetty pois kaikista maailman huolista, onnelliseen sielun yhdessäoloon Jumalan kanssa.
"Meidän Herramme on ollut hyvä minulle", sanoi hän hiljaisesti.
Äiti teki töitään.
"Sehän on varsin hyvä asia", sanoi hän.
Hans astui äitiään kohden. Hänessä syttyi erityinen rakkaus äitiin, joka työskenteli niin suurella huolella heidän kaikkien hyväksi.
"Rakas äiti!" sanoi hän lempeästi ja lämpimästi; hän seisoi äidin lähellä silmät loistavina.
Äiti nosti silmänsä työstään.
"Rakas Hans!" sanoi hän. Sitten hän väsyneesti hymyili.
Sitten hän taas katseli työtään ja jatkoi sitä.
"Kunhan sinulle vaan ei mitään tapahtuisi", sanoi äiti hiljaisesti ja lempeästi.
"Kunhan et vaan mene pois meidän luotamme?" sanoi hän vielä, vapisevin äänin.
Ja taaskin lämpeni Hans Haugen mieli äitiään kohtaan.
"Kunpa sinullekin, äiti, tapahtuisi jotakin!" sanoi hän liikutettuna.
Äiti katseli häneen. Silmät kysyivät, mutta hän ei puhunut mitään.
Silloin sanoi poika:
"Sinä olet kastettu Mariaksi, äiti. Maria istui Vapahtajan jalkaan juuressa; mutta oli toinen, jonka nimi oli Martta — hän huolehti enemmän maallisista asioista."
Ensimäisen kerran oli hän äidilleen tehnyt huomautuksen ja sen he molemmat tunsivat.
Äidin kelmeille kasvoille ilmestyi vähän enemmän väriä.
Hän katsahti poikaansa äkkiä, mutta loi taas silmänsä alas ja jatkoi työtään.
"Saapa vaan huolehtia", sanoi hän. "Niinkauan kuin täällä maan päällä puuhailee", lisäsi hän hiljaisesti.
Sitten Hans Hauge silitteli äitinsä hartioita.
"Älä ole minuun pahastunut, äiti", sanoi hän.
Äiti loi silmänsä häneen ja hymyili sekä jatkoi sitten taas työtään.
Poika lähti pois hitaasti ja hiljaisena.
* * * * *
Hans Nielsen Haugessa oli syntynyt väsymätön halu tutkia Jumalan sanaa, samalla kun hän tunsi etääntymistä kaikesta maallisesta. Oli kuin hän olisi elänyt henkiolemustilassa. Päivätyön loputtua meni hän mielellään heti ylös kamariinsa ja siellä voivat hänen äitinsä tahi sisarensa aina tavata hänet, kumartuneena raamatun tahi vanhan postillan yli. Oli kuin olisi henki ollut kysymyksessä hänen valmistuakseen ja päästäkseen täyteen selvyyteen. Hänestähän oli tuleva Jumalan todistaja maan päällä!
Yön toisensa jälkeen istui hän ylhäällä; hän nukkui ainoastaan pari tuntia vuorokaudessa, ajatteli, luki ja ajatteli, luki ja ajatteli.
Hän tunsi kuin olisi hän ammentanut tyhjentymättömästä kaivosta; hän tunsi olevansa ikäänkuin ajan ja paikan ohitse vietynä ja että hän yhdessä Jumalan pyhäin todistajain kanssa maan päällä hallitsi lihansa voidakseen puhua hengen ikuisia puheita.
Aterioilla ollessa söi hän vähän. Äiti, joka tämän huomasi, kehoitti häntä:
"Sinun täytyy syödä", sanoi hän.
"Sitähän teen", vastasi poika.
"Mutta sitähän sinä et tee", väitteli äiti.
Sitten söi hän vähäsen, tehdäkseen äidille mieliksi.
"Ei ihminen elä ainoastaan leivästä", sanoi hän silloin mielellään.
Mutta äiti vilkasi toisiin ja ravisti päätään.
Taisipa täten kulua kuukausi. Hans Nielsen Hauge, vaikka hän olikin luonnostaan voimakas, alkoi havaita seuraukset siitä henkisestä ja ruumiillisesta jännitystilasta, jossa hän niin kauan oli ollut. Hän oli tullut kalpeaksi ja alkoi laihtua; öisin hän hikoili ja vähän väliä tunsi hän väsymystä, ja ruokahalua ei ollut.
Isä, joka muuten ei yleensä paljon puhunut eikä erikseen pannut huomiota lasten ulkonäköön, tarttui eräänä päivänä asiaan.
"Oletko sairas, Hans?" kysyi hän.
Hans hymyili.
"En ole", vastasi hän.
Isä katsoi häneen tutkivasti.
"Sinä olet kalpea", sanoi hän.
"Voihan niinkin olla", vastasi Hans. "Kysytään voimia tullakseen
Jumalan lapseksi."
Isä vaikeni ja katseli häntä.
"Vai niin", sanoi hän.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Saatpa lueskella kohtuudella. Ihmisen on vastattava myös ruumiistaan."
Hans Nielsen astui lähemmäksi.
"Sielu on ensi sijalla", vastasi hän.
Isä katsahti alaspäin.
"Niinpä niin — mutta" — nyt hän taasen katsoi ylös. "Tee vaan niin, mikä oikein on, Hans", sanoi hän hiljaisesti, lempeällä, vakaalla äänellään. "Ehkäpä löytyy neuvo ruumiiseenkin nähden."
Silloin tarttui Hans Hauge isänsä käteen.
"Rakas isä", sanoi hän.
Ja he menivät kumpikin omalle taholleen.
Mutta sinä iltana tuli äiti itkenein silmin yläkamariin, jossa Hans istui ja luki.
Hän tuli aivan lähelle, kumartui pojan yli ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
"Rakas Hans, lopeta nyt", pyysi hän. "Tämä käy hullusti."
Ja hän purskahti itkuun.
Hans Nielsen käänsi kasvonsa hänen puoleensa.
"Ei, äiti", sanoi hän. "Kyllä kaikki hyvin käy."
Äiti nyyhkytti eikä päästänyt häntä.
"Ei," sanoi hän itkien. "Sinä luet järjen itseltäsi. Sinä luet terveyden itseltäsi! Rakas Hans, lopeta nyt tämä homma!"
Silloin irroitti Hans Hauge vakavana äidin käsivarren kaulaltaan.
"Ei äiti! Siihen sinä et minua milloinkaan saa!" sanoi hän lempeästi, mutta varmasti.
Äiti kääntyi hänestä.
"Sinä menet pois meiltä", nyyhkytti hän kädet silmillä.
"No, koetahan sitten löytää minut uudestaan!" sanoi Hans Nielsen
Hauge. "Sinunhan tulee siinä tapauksessa kulkea vaan samaa tietä."
Hän oli noussut seisomaan.
"Silloinhan täytyy kuolla", kuiskasi äiti.
"Se on vaan elämäksi, äiti", vastasi poika. "Hyvä Jumala! Muutama vuosi aikaisemmin tahi myöhemmin meidän kuitenkin täytyy kuolla, mutta sielu elää, äiti. Siitä vaan on kysymys saapuuko se Jumalan luo vai joutuuko se kadotukseen."
Sitten äiti oli vaiti pitkän ajan. Hän seisoi poispäin kääntyneenä; poika seisoi ja katseli häntä odotellen.
Vihdoinkin äiti puhui:
"Kunhan vaan voisi", kuiskasi hän.
Sitten Hans Nielsen Hauge käänsi hänet itseensä päin.
"On vaan koetettava, äiti", sanoi hän. "On vain annettava itsensä Jumalalle. Kunhan tietäisit miten autuasta se on! Silloin loppuvat surut!"
Äiti syleili häntä.
"Oi, Hans, Hans!" nyyhkytti hän.
Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:
"Uskotko minun tohtivan!"
Hiljaisuus vallitsi. Poika seisoi ja tuki äitiään.
"Sen toki tohdit", sanoi hän vihdoin hiljaisesti.
"Sen kaikki tohdimme heti kun kadumme syntimme."
Äiti puristi Hansin kättä.
"Sinähän sen tiedät!" kuiskasi äiti.
Hans Nielsen Haugessa tuntui jotakin kummallista. Hänestä tuntui kuin olisi hänen äitinsä hänen oma lapsensa.
Hän pani kätensä äidin pään päälle ja luki hiljaisesti "Isä meidän!"
Ja Jumalan rauha laskeutui tuohon pieneen kamariin.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge oli alkanut kansanopetus-työnsä. Kevättyönsä Norjan kristikansan keskuudessa ja omassa perheessään, ja siunaus seurasi häntä.
Kesällä vuonna 1796 oli koko Niels Mikkelsenin perhe kääntänyt mielensä taivaallisiin asioihin pois maailman menoista; he olivat ruvenneet ymmärtämään, mitä Hans tahtoi ja että hänellä oli erikoinen kutsumuksensa toimitettavana.
Isä, joka jo kauan oli ollut vakavaluontoinen mies ja joka kaikkein ensimäiseksi oli ymmärtänyt poikansa, oli nyt, kun hän havaitsi, että poika teki työtään terveellä ja vakavalla pohjalla, innokkain häntä tukemaan ja vahvistamaan häntä hänen aikomuksessaan: herättää elävä ja hedelmällinen usko Jumalaan kansan keskuudessa.
Kun äiti toisinaan murehti sitä, mitenkä heidän poikansa, joka oli oppimaton mies, voisi ottaa tuon suuren vastuun, joka johtui Jumalan sanan muille julistamisesta ja heidän sielujensa pelastukseen johtamisesta, lohdutti isä häntä aina sillä, että Kristuksen opetuslapsetkaan eivät olleet muuta kuin alhaisia, oppimattomia kalastajia, ja "onhan talonpoika toki yhtä hyvä kuin kalastajakin", lisäsi hän hymyillen.
"Ei kuitenkaan ihmisiä kalastamaan", vastasi silloin äiti.
"Mutta kylvämään Jumalan sanaa kautta maan", sanoi Hans Nielsen Hauge itse, joka useinkin kuunteli näitä vakavia neuvotteluja hänestä ja hänen tulevaisuudestaan. Mutta kun kyläläisiä, sukulaisia ja muita tuli Niels Mikkelsenin luokse ja kun nämä puhuivat ja olivat huolissaan siitä, mihin tämä kaikki johtaisi, silloin Niels Mikkelsen aina vastasi:
"No, kyllä Hans asiansa toimittaa."
Nyt tapahtui kuitenkin sellaista, mitä vanhemmat vähimmin ajattelivat, että nimittäin Hans Nielsen Haugen vakavimmin valmistautuessa työhönsä tulikin kiusauksen pahin rajuilma hänen päällensä.
Hän tutkisteli raamatun oppia armon valinnasta. Sanat: "monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut" olivat kuin tulikirjaimin hänen sielunsa silmissä sekä öin että päivin.
Jos asianlaita kerran oli siten, että Jumala oli valinnut muutamat ja etukäteen hyljännyt monet, niin mitäpä sitten hyödyttääkään niiden, jotka olivat hyljätyt, koettaa kääntyä synnistään? Eiväthän he missään tapauksessa voineet odottaa saavansa armoa! Ja mitäpä silloin hyödytti hänenkään lähteä opettamaan noille monille Jumalan sanaa ja koettaa kääntää heidän sielujaan Hänen puoleensa? Jos he jo etukäteen olivat hyljätyt, niin eihän hän voinut heitä enää auttaa. Ja jos taasen toiset olivat etukäteen valitut, niin tulivat he pelastetuiksi ilman hänen apuaan; heidänhän täytyi tulla pelastetuiksi.
Hän kärsi epätoivon tuskia. Ehkäpä hän itsekin oli yksi hyljätyistä ja ainoastaan kuvitteli saaneensa vastaanottaa Jumalan armon?
Silloin hän sielunhädässään turvautui seuraavaan raamatun paikkaan: "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset autuaiksi ja totuuden tuntoon tulisivat", ja joka kerta kun kiusaus kävi häneen käsiksi, kertasi hän tämän kohdan kuuluvasti itsekseen.
Vihdoinkin hän pääsi asiasta selvyyteen. Jumala, tuo rakas ja vanhurskas Jumala, ei voinut ketään valtakunnastaan sulkea, kun he vaan sydämestään häntä etsivät; ihmiset itse, kääntymällä pois hänestä, sulkivat itsensä pois armosta, ja kun Jumala kaikkitietäväisyydessään näki ettei armoa otettu vastaan, otti hän sen heiltä pois ja antoi heidän sydämensä paatua. Ja taaskin tuntui nuoresta talonpojasta kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen.
Mistä sinä tiedät kutka noiden monien kääntymättömien joukossa ovat minun valituitani ja niitä, jotka tulevat pelastetuiksi? Mutta kuinka he voisivat tulla pelastetuiksi kun ei kukaan heille julista? Lähde sinä, valitsemani ase, ja puhu kaikille, jotka ymmärtävät puhettasi! Mene ja puhu koko kansalle! Sillä minun aikani on läsnä!
Hans Nielsen Hauge oli taas voittanut rauhan sielulleen ja hänen sydämensä paloi päästä olemaan Jumalan todistajana maailmassa.
Mutta olipa muitakin seikkoja, muitakin kiusauksia, jotka ensin olivat voitettavat.
Hän, kuten muutkin nuoret miehet, alkoi tuntea luonnon suuria kiusauksia. Se, mitä hän ennen oli tuntenut vaan tuulahduksena vaarallisesta vietistä, kuin eksyneenä tuoksuna jostakin vieraasta asiasta, se ilmestyi nyt voimakkaine vaatimuksineen.
Hänen ajatuksensa rupesivat kohdistumaan naisiin, vaikka hän ei tuntenutkaan kaipausta ketään erityistä kohtaan. Hän kyllä tiesi, että tämä kaipaus oli luonnollinen asia, mutta hän tiesi myöskin, että synti väijyi sen lähellä aivan kuin kyykäärme ruusupensastossa, ja hän tunsi sekä öin että päivin mitenkä se asia pyöritti hänen ajatuksiaan tässä ainoassa ja vieroitti häntä hengellisistä. Tämä ei saanut tapahtua. Ja Hans Nielsen Hauge ei ollut sellainen mies, että olisi jättänyt asian kesken, kun hän kerran oli käynyt siihen käsiksi. Aina kun nuo ajatukset ja unelmat ilmestyivät, karkoitti hän ne pois.
Öisin hän makasi valveilla rukoillen; päivin hän teki raskainta työtä. Mutta kun taistelua kesti liian kauan ja hän tunsi, että paha ei tahtonut häntä jättää, silloin hän itki ja valitteli vuoteellaan ja puheli äänekkäästi Jumalan kanssa:
"Rakas Isäni ja pyhä Jumala! En voi Sinua palvella enkä tunnustaa Sinun nimeäsi ihmisten edessä tahi opettaa muita silloin, kun minua itseäni pahat himot vaivaavat!"
Silloin hänestä tuntui kuin olisi Jumala vastannut:
"Sinun pitää vallita himosi eikä himosi sinua! Mene rauhaan ja opi olemaan oma herrasi; mutta älä rukoile, että orjasi, himo, otettaisiin sinulta pois. Joka päivä tulee hänen palvella sinua ja sinun pitää olla hänen valtijansa."
Ja nuori mies, joka oli luullut voivansa karkoittaa maalliset asiat tässä maailmassa, oppi taipumaan nöyryydessä Jumalansa edessä, oppi käymään jokapäiväistä hengen ja lihan taistelua.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli tullut selville kutsumuksestaan ja aivan tähän saakka — nämä kaksi kuukautta, mitkä olivat hänelle olleet kuin kokonainen elämä — oli hän tilaisuuden sattuessa puhunut ihmisten kanssa siitä, mikä oli hänen sydämellään. Useat olivat heränneet hänen puheestaan, mutta useimmat kohtelivat häntä ivaten ja pilkaten ja hänestä rupesi käymään kaikenlaisia kummallisia huhuja paikkakunnalla. Oli jotain aivan uutta ja ennen kuulumatonta, että alhainen talonpojan poika tahtoi ruveta julistamaan Jumalan sanaa ihmisille, ja olipa niin tuoreessa muistissa sekä Kristen Glengin että Puukenkä-Ingebrigtin sanan julistus, ettei kukaan voinut ajatellakaan sellaisen voivan loppua muuhun kuin intoiluihin ja erhetyksiin.
Hans Nielsen Hauge kirjoitti.
Hänestä oli ennen kaikkea tärkeätä, että ihmiset, ennenkun hän julkisesti esiintyisi, olisivat täydellisesti ja totuuden mukaisesti selvillä sekä hänen kääntymisensä historiasta että siitä, mitä hän piti todellisena kristillisyytenä. Sittenpähän maailma voisi puhua mitä pahaa vaan haluaisi. Kaikki he saisivat kuitenkin selvän ja todellisen tiedon asiasta!
— — —
Oli tultu keskikesään vuonna 1796.
Haugen talon suuressa tuvassa istui Niels Mikkelsen itse leveän pöydän päässä. Hänen vasemmalla puolellaan, seinänvieruspenkillä, istui hänen poikansa Mikkel, joka siihen aikaan oli Tunen pitäjän nimismiehenä; häntä vastapäätä istui Hans. Oli aamupäivä; ovi oli auki; aurinko paistoi pöydälle; äiti askarteli milloin ulkona, milloin sisällä.
Hans Nielsenin edessä oli avoinna olevia kirjoja ja niiden vieressä kirjoitettuja papereita.
Nuo kaksi muuta istuivat vakaina kuunnellen; Hans Nielsen Hauge puhui.
Hän luki omaisilleen kirjaansa "Maailman turmeluksesta."
Nyt lopetti hän lukemisensa ja vilkasi kysyvästi noihin toisiin.
Oli tultu kohtaan, joka sieti tarkkaa punnitsemista. Mikkel-veli katseli suoraan eteensä; hänen silmissään oli epäilyksen ilme, hänen lempeät kasvonsa olivat sangen vakavat.
Isä puisteli hiljalleen päätään.
"Ne ovat kovia sanoja", lausui hän.
Hans Nielsen nyökkäsi päätään.
"Siinä on Jumalan oma tuomio vääristä ja farisealaisista Jumalan sanan julistajista", vastasi hän.
Nyt puhui veli Mikkel Nielsen.
"Juuri niin on asianlaita", sanoi hän, "ja sen kaikki ymmärtävät, että sinä vastustat sekä pappi Seebergiä että sitä kuollutta kristillisyyttä, jota kirkoissa julistetaan. Mutta mahtaneeko sinun, oppimattoman miehen, asiana olla niin ankarasti hätyyttää oppineita; siitä seuraa vaan se, että he vainoovat sinua ja tekevät sinulle kaikkea vahinkoa, minkä voivat. Siten on tätä ennen tapahtunut, siten tulee kaiketi nytkin käymään."
"Aivan niin käykin", sanoi isä.
Hans Nielsen Hauge katseli isäänsä ja veljeään.
Sitten sanoi hän iloisesti hymyillen.
"Sellaista täytyy olla valmis kärsimään, jos tahtoo palvella Jumalaa täällä maailmassa. Niin on tapahtunut ennenkin; enhän voi odottaa, että minulle tapahtuisi toisin."
Hän istui paikallaan varsin levollisena.
Tuli hetkeksi hiljaisuus. Isä istui kauan ja tuijotti eteensä. Sitten sanoi hän sävyisästi:
"Ei — tosiaankaan ei ole muuta odotettavissa." Ja hän huokasi syvään.
Sitten sanoi Mikkel-veli:
"Sinä joudut vankilaan, Hans!"
Hans katsoi suoraan veljeään.
"Niin tapahtukoon. Kristuksen opetuslapset joutuivat myöskin vankilaan. He kuolivat Jumalan tähden!"
Mikkel Nielsen Hauge nyökkäsi.
"Niinpä niin", sanoi hän, "mutta millä tavalla luulet saavasi toimeen sen, mitä aiot, kun istut vankilassa etkä saa kenenkään kanssa puhua, etkä kenellekään kirjoittaa?"
Hansin kirkkaat, ymmärtäväiset silmät tarkkasivat kysyvästi veljeä.
Hans Nielsen Hauge oli vaiti.
Tämäpä oli väite, jota hän ei ollut ajatellutkaan.
"Eikä kirja siitä tule huonommaksi, jos pyyhitkin siitä pois nuo kovat sanat pappeja vastaan", lisäsi Mikkel.
Hans Nielsen istui epäröivänä.
"Ehkäpä", sanoi hän vihdoin ja alkoi selailla kirjoittamiansa papereita.
Sitten hän taasen vaikeni.
Hiki nousi hänen otsalleen.
Tulisiko hänen, oman itsensä vuoksi ja helpottaakseen työtään, pyyhkiä siitä se, mikä on täyttä ja surullista totta? Tulisiko hänen jättää sillensä se, että papit olivat väärentäneet ja kieltäneet kristillisyyden sisimmän ytimen?
Tahi ehkäpä hän ei ollutkaan kutsuttu tuomitsemaan niitä, jotka Jumalan asettama hallitus oli pannut opettamaan Jumalan sanaa maailmassa?
Hän pyyhki hien otsaltaan.
"Ehkäpä", sanoi hän. Ja vähän ajan kuluttua lisäsi hän:
"Saanpa miettiä tätä seikkaa!"
Ja nuo kolme miestä harkitsivat kirjoitusta päivän mittaan tunnin toisensa jälkeen.
— — —
Hans Nielsen Haugelta meni neljätoista päivää ennenkuin hän tuli tästä kohdasta lopulliseen päätökseen. Mutta kun hän vihdoinkin oli tehnyt ratkaisunsa monen valvotun yön taistelun jälkeen, silloin olikin hänessä vakaantunut se päätös, että kaikki saisi jäädä sellaiseksi kuin hän ensin oli kirjoittanut.
"Ethän ole mitään pyyhkinyt?" kysäsi veli häneltä melkeinpä hämmästyneenä.
"En", vastasi Hans Hauge. "Se, mitä kirjoitin, oli vuodatettu sydämestäni ja se oli minun syvintä vakaumustani; sen vuoksi saapi se olla semmoisenaan. Tiedäthän ettei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vastaan."
"Tee kuten tahdot", sanoi veli vakavana. "Mutta saatpa sitten myös olla valmis vastaanottamaan yhtä ja toista."
"Olenpa kylläkin valmis", vastasi Hans Hauge ja ojensi kätensä veljelleen. "Ja luulenpa, että tekisit kuten minä, jos olisit minun sijassani."
Silloinpa Mikkel Hauge hymyili.
"Voisipa tosiaankin niin olla", sanoi hän.
* * * * *
Oli kaunis kesäpäivä ennen juhannusta. Tunen pitäjän ja Kristianian kaupungin välisellä tiellä asteli yksinäinen vaeltaja. Hän oli talonpojan puvussa, kädessä oli sauva ja laukku selässä.
Hän käveli nopeasti, tuo muutaman vuoden yli kahdenkymmenen vanha mies. Toisinaan asettui hän lepäämään tien vierustalle, sitten hän taas asteli aika vauhtia.
Kulkija oli Hans Nielsen Hauge, joka oli matkalla pääkaupunkiin, saadakseen kirjansa painetuksi.
Kotoa pääseminen oli ottanut kovalle. Isä oli pyytänyt hänen tarkoin miettimään asiaa ja äiti oli itkenyt; mutta Hans Hauge oli ollut jäykkä.
"Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä", oli hän sanonut.
"Mene sitten Jumalan nimeen", oli isä sanonut. Ja äiti oli pannut eväät laukkuun sen enempiä vastaväitteitä tekemättä. Mutta kun hän oli saapunut portille ja oli sitä juuri aukasemassa, oli Anne-sisar tullut juosten hänen jälkeensä. Hän oli tarttunut Hansin käteen, katsonut myötämielisenä ja kalpeakasvoisena häntä silmiin.
"Jumala olkoon kanssasi, Hans!" oli hän sanonut. "Minä rukoilen joka ilta että sinulle kävisi hyvin."
Ja siitä oli hänen sielunsa saanut erikoista lohdutusta.
Sen vuoksi olivat tien varrella olevat ihmiset hänen ohi kulkiessaan kuulleet laulua; hän oli laulanut ollessaan iloisella mielellä; ja murheellisena ollessaan oli hän laulanut saadakseen mielensä iloiseksi.
— — —
Kello oli noin viiden paikoilla iltapäivällä. Hans Hauge oli kahdentoista aikana lähtenyt kotoa ja oli nyt ehtinyt parin penikulman päähän. Oli aika ruveta syömään ja hän tunsi, että oli tullut nälkä.
Hän istui maantien vieressä olevalle kivelle, otti laukun selästään ja kaivoi ruuan esille.
Avattuaan laukun oli kuin hän olisi saanut salaman iskun. Kirjan käsikirjoitus, joka oli ylinnä laukussa, omassa osastossaan, oli poissa.
Tulikuumana kiireestä kantapäähän etsi hän tarkoin koko laukun, mutta ei löytänyt mitään. Käsikirjoitus oli kuin olikin hukassa.
Hän tunsi kurkussaan kuin tulpan. Hän pani laukun taas selkäänsä ja lähti astumaan, niin väsyneenä ja nälkäisenä kuin hän olikin, takaisinpäin koko neljännespenikulman, tarkoin etsiskellen.
Mutta hän ei löytänyt mitään.
Sitten istui hän pahoilla mielin ja mietiskellen tiepuoleen lepäämään.
Oliko tämä tapaus Jumalan viittaus? Olivatko ne, jotka olivat varottaneet häntä hyökkäämästä pappien kimppuun, kuitenkin olleet oikeassa? Tahtoiko Jumala tällä tavalla estää häntä ryhtymästä toimeensa?
Hän istui kauan tätä miettien. Hänestä tuntui kovalta, että tämä hänen pitkällinen työnsä nyt oli mennyt hukkaan ja mitättömäksi; tämä työ, joka oli tuottanut hänelle niin monta sielun tuskaa ja niin monta valvottua yötä. Mutta nöyrä kun hän oli, taipui hänen tahtonsa siihen, mitä oli tapahtunut, ja hän otti asian Jumalan armollisena sallimuksena, jonka tarkoituksen hän tahtoi koettaa ymmärtää.
Näiden ajatusten lohduttamana päätti hän sitten keskeyttää matkansa.
Hän otti taas eväslaukkunsa esille levollisena ja rauhallisena.
Lopetettuaan ateriansa, lähti hän sivutietä erääseen taloon, jonka omistajan hän tunsi; hänellä ei ollut halua tulla kotiin samana päivänä, ja hän oli sitä paitsi sangen väsynyt pari kolme penikulmaa käveltyään.
Talon isäntä oli kotona ja otti hänet hyvin vastaan. He joutuivat puheisiin hengellisistä asioista ja siten päivä kului iltaan.
Juuri kun he asettuivat syömään illallista, ajoi joku tuntematon mies taloon ja pyysi yösijaa.
"Saathan sen", sanoi isäntä.
Ja mies riisui hevosensa.
Kun hevonen oli saatu talliin ja miehen matkatavarat tuotu tupaan, kutsuttiin vieraskin syömään illallista isännän ja Hans Nielsen Haugen kanssa, joiden ateria oli jäänyt kesken.
Hän kiitti kutsusta ja pani eväspussinsa syrjään.
Mutta ennenkuin hän istui pöytään, aukasi hän eväspussinsa ja otti sieltä esille jotakin.
"Tämän minä löysin tieltä, noin puoli penikulmaa täältä", sanoi hän ja pani tukun papereita sivulla olevan astiakaapin päälle.
Paikallaan istuessaan Hans Nielsen Hauge sävähti. Hän kalpeni huomattavasti ja punastui sitten.
"Minäpä olen juuri kadottanut eräitä papereita", sanoi hän.
Vieras ojensi hänelle paperipinkan.
"Sepä olisi kummallista", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge aukaisi ja luki. — Siinäpä oli hänen oma käsikirjoituksensa.
Hän jäi aivan hiljaa istumaan ja katseli alaspäin.
"Minun nämä tosiaan ovat", sanoi hän hiljaisesti.
Sekä talon isäntä että tuo vieras ihmettelivät. Heidän kummankin mielestä tämä oli ihmeellinen sattuma. Silloin katsoi Hans Nielsen heihin vakavasti.
"Minusta se on Jumalan ihme", sanoi hän. "En uskonut näitä papereita enää ikinä näkeväni."
"Kutsu tapahtumaa miksi tahdot", sanoi vieras; "ihmeellistä se kaikessa tapauksessa oli!"
Ja hilpeän mielialan vallitessa jatkettiin illallisen syöntiä. Mutta kun Hans Nielsen Hauge illalla oli mennyt vuoteeseensa ja hänen laukussaan olivat nuo kalliit paperit, ei hän moneen tuntiin saanut unta. Ajatukset palasivat aina vaan tuohon, näitä papereita kohdanneeseen tapaukseen.
Tämähän oli aivan kuin Jumala erityisesti olisi tarttunut asiaan. Eikö ollut kuin olisi Hän erittäin silmiin pistävällä tavalla antanut viittauksen siitä, että hänen tulisi pysyä aikomuksessaan, kaikesta huolimatta.
Kun hän, lämpimästi rukoiltuaan Jumalalta voimaa seurata ja saattaa loppuun kutsumuksensa, vihdoin asettautui nukkumaan, vallitsi rauha hänen sielussaan, ja hän oli tehnyt varman päätöksen että tämän käsikirjoituksen hän painattaisi, vaikkapa se maksaisi hänelle kaikki ne kolmesataa taalaria, mitkä hän vuosien kuluessa ahkeruudellaan ja työteliäisyydellään oli säästänyt.
Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, otti jäähyväiset isäntäväeltä ja lähti iloisin mielin astelemaan edelleen Kristianiaa kohden.
Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja sää leuto. Hauge tunsi erikoista iloa luonnossa ja erikoista onnea sydämessään, siinä yksin tomuista maantietä kulkiessaan. Hänessä nousi halu kiittää Jumalaa ja rukoilla hänen siunaustaan matkalleen, ja ennenkuin hän itse tiesikään, oli hän seisahtunut, pannut kätensä ristiin ja rukoili nyt kuuluvalla äänellä. Hän oli niin kiintynyt rukoukseensa, ettei hän huomannut, että muuan mies — matkamies, kuten hän itsekin — tuli kävellen ja seisahtui nyt kuulemaan ja katselemaan. Ihminen, joka seisoi keskellä yleistä maantietä ja rukoili kädet ristissä yksin, oli sekä tavaton että kummallinen nähtävyys.
Kun Hauge vihdoin lankesi polvilleen, meni vieras kulkija hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Oletko sairas?" kysyi hän.
Hauge, joka oli tullut aivan yllätetyksi, keskeytti rukouksensa ja nousi seisomaan.
"En", sanoi hän hymyillen. "Ruumiini on aivan terve; mutta sielu kyllä tarvitsisi parantelemista yhdestä jos toisestakin."
"Sen kyllä huomaan", vastasi vieras. Hän nähtävästi uskoi, että hän oli tekemisissä mielipuolen miehen kanssa.
"Ehkäpä käy sinun niin kuin minun", sanoi Hauge rohkeasti, "että nimittäin tunnet olevasi sairas Jumalan edessä?"
Mies ei vastannut. He menivät hitaasti eteenpäin.
"Olisipa aika sinunkin ruveta rukoilemaan", lisäsi Hauge. "Ei kukaan tiedä milloin hänen aikansa loppuu, ja silloin se on myöhäistä."
Mies pudisti päätään.
"Ei sinun pitäisi tällä tavalla yksin kuljeskella tiellä", sanoi hän, "sairas kun olet."
"Enhän minä yksin kuljeskele", sanoi Hauge, "Jumala on kanssani."
Toinen katseli Haugea ja puisteli taaskin päätään.
"Sinähän olet järjiltäsi", vastasi hän.
Silloin vaikeni Hauge ja hetken aikaa kulkivat he ääneti tietä edelleen.
Vihdoin seisahtui Hauge.
"Sinä olet ehkä tästä pitäjästä?" kysyi hän mieheltä.
"Olen kyllä."
"Olet ehkä talonpoika?" — Hauge puhui kuin välinpitämättömästi.
"Olen niinkin."
"Sinä, kuten minäkin", sanoi Hauge.
Vieras katseli häntä, mutta ei sanonut mitään. He kulkivat taasen vaiti eteenpäin.
"Sinulla on ehkä talokin?" kysäsi Hauge taaskin.
"On minulla."
Vastaus tuli varmasti ja lyhyesti.
"Onpa sinulla sitten paljon huolehtimista."
Vieras katseli Haugea.
"Niinpä onkin", sanoi hän.
"Laiho on aika hyvää tänä vuonna", jatkoi Hauge. "Se, jolla on paljon rukiita kylvössä, saa oivallisen sadon."
"Eipä se huonolta näytä." Ja taaskin vieras katseli Haugea.
"Rehun saanti on ainakin varma tänä vuonna", sanoi Hauge. "Sitä saadaan sekä paljon että hyvää. Mutta lienee viisainta korjata se nyt. Luulenpa, että kohdakkoin tulee sade."
"Olenpa siten jo tehnyt", sanoi vieras. "Apilas vaatii hyvän kuivattamisen", lisäsi hän vielä.
Hauge nyökäytti päätään.
"Ei pitäisi kenenkään kylvää apilasta yksin", sanoi hän. "Timotei ja apilas yhdessä antavat paremman sadon. Ja tavallisesti saa enemmän maitoakin sekaheinillä syöttäen."
Vieras katseli Haugea ihmetellen.
"Vai niin luulet?" kyseli vieras.
"Olenpa siitä varmakin", sanoi Hauge. "Sen olen kokenut jo usean vuoden aikana."
Vieras mies vaikeni ja ajatteli. Tämähän oli ihmeellinen mies! Joku hetkinen sitten käyttäytyi hän kuin mielipuoli ja nyt puhuu hän viisaammin kuin monet muut yleensä.
Keskustelu yhä vilkastui; se koski talonpojan kaikkia vaikeuksia, kaikkia hänen raskaita toimiaan ja työtään, ja Hans Nielsen Hauge osasi sekä puhua kaikesta tuosta että antaa hyviä neuvoja.
"Kyllä se käy, kunhan vaan pitää hyvää huolta kaikesta" sanoi hän vihdoin. "Se on vaan ikävää, että juuri kun ihminen on huomannut ja saanut kaikki luonnistumaan, tulee kuolema — ja silloin ei ihmisellä ole mitään iloa kaikesta tuosta."
Talonpoika seisahtui ja katseli häntä. Hänen kasvoilleen nousi omituinen levoton ja kummasteleva ilme, mutta hän ei sanonut mitään, vaan käveli eteenpäin.
Hauge käveli hänen sivullaan ja oli hänkin vaiti. Siten kävelivät he monta minuuttia.
Sitten Hauge sanoi:
"Ja silloin voi ainoastaan yksi asia auttaa."
Talonpoika seisahtui ja katsoi häneen kysyvästi.
"Se riippuu siitä, onko ihminen työskennellyt sielussaankin samalla tavalla, peratakseen sen kivistä ja rikkaruohoista kuin peltonsakin. Muutoin jokainen tietää mihinpäin on menossa."
Talonpoika loi silmänsä alas.
"Sinäpä jotakin sanot", virkkoi hän.
"Muuten kaikesta seuraa vaan surkeutta", lisäsi Hauge. "Jos sielussa saa versoa kaikki paha, niin elonkorjuun tullen ovat seuraukset huonot."
He kävelivät yhä eteenpäin.
Talonpoika kulki vaiteliaana.
Hetkisen kuluttua hän seisahtui.
"Pelkäänpä, että on rikkaruohoa jokaisessa", sanoi hän vilkaisten
Haugeen.
"Onpa niinkin", sanoi Hauge.
"On mahdotonta saada sitä pois", sanoi talonpoika ja tuijotti eteensä.
"Tahtoisitko siis saada sen pois, jos voisit?" kysyi hän.
"Kukapa sitä ei tahtoisi?" vastasi hän. "Mutta sehän on mahdotonta — ainakin minulle."
Hän käveli eteenpäin ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.
Hauge kulki mukana. Hänen kasvonsa loistivat ilosta hänen siinä kulkiessaan hiljaisesti hymyillen.
"Sinun pitäisi saada apua", sanoi hän.
Talonpoika hymyili väkinäisesti.
"Apuako!" huudahti hän. "Eihän suinkaan sellaiseen ole saatavissa apua!"
Hauge käveli hänen sivullaan.
"Minullapa on ystävä, jolla on paljon valtaa", sanoi hän; "ehkäpä hän tietäisi neuvon!"
Talonpoika seisahtui taaskin ja katseli Haugea.
"Jumala", sanoi Hauge, jonka siniset silmät kirkastuivat.
Silloinpa talonpoika katsoi alaspäin.
"Vai niin", sanoi hän. "Se mies on sangen kaukana."
Haugen katse lämpeni, hän laski kätensä talonpojan käsivarrelle.
"Eipä niinkään", sanoi hän ja hänen äänessään oli voimaa. "Minä uskon että hän on aivan lähellä!"
Talonpoika kohotti katseensa.
"Mistä sinä sen voit uskoa?" kysyi hän.
"Siitäpä vaan, että tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi, ja niin kaiketi on sinunkin laitasi?"
Talonpojan suupielissä väreili hänen siinä seisoessaan.
"En", sanoi hän. "Sielussani tuntuu vaan kipua."
Hans Nielsen Hauge nyökkäsi päällään.
"Niin pitää asianlaidan ollakin. Jumalamme on ruvennut kyntämään sieluasi. Samoin tapahtui minullekin. Oli vaikea taistelu saada sielu kynnetyksi ja kivet sekä rikkaruohot pois kitketyksi; mutta kun sitten Jumala sai kylvetyksi ja kylvö rupesi orastamaan — kunpa tietäisit, minkä ilon se tuotti."
Hans piteli häntä kädestä ja katsoi häntä silmiin.
Toinen katseli alas ja vapautui hiljalleen Haugen kädenpuristuksesta.
"Saatpa nyt jättää minut", sanoi hän. "Minä en enää puhu mitään."
Hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta kalpeat.
Hans Nielsen Hauge seurasi vaiti ollen; vierettäin he astelivat edelleen päivänpaisteessa.
Vähän ajan kuluttua seisahtui talonpoika eräälle portille.
"Tähän minä menen", sanoi hän.
"Vai niin", sanoi Hauge. "Tämä on kaiketi sinun talosi?"
"Niin on", sanoi talonpoika ja katseli talon rakennuksiin päin.
"Sepä on kaunis talo", sanoi Hauge. "Sen omistaja tulee hyvin toimeen."
"No, jotakuinkin", vastasi talonpoika. Hän oli kädellään jo tarttunut portin hakaseen lähteäkseen.
Silloin meni Hans Nielsen Hauge suoraan hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
"Hyvästi, siis!" sanoi hän.
"Hyvästi!" sanoi mies. "Ehkäpä vielä tavataan."
"Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme, kun hän kutsuu meidät täältä", sanoi Hauge. "Silloinpa olisimme me kumpikin iloiset."
Hän kääntyi mennäkseen.
Silloinpa talonpoika hellitti hakasen ja tuli Haugea kohden.
"Mitä tulee minun tehdä siihen päästäkseni?" kysyi hän.
Silloinpa Hauge hymyili.
Hän pani kätensä talonpojan käsivarrelle ja sanoi:
"Tulehan nyt, niin saamme miettiä keinoa siihen."
He menivät yhdessä eteenpäin. Talonpoika kyseli ja Hauge vastaili, ja mitä pitemmälle he kävelivät, sitä innokkaammaksi kävi keskustelu; talon toisensa jälkeen he sivuuttivat sitä huomaamattaankaan; yhä valoisammaksi kävi tuntemattoman talonpojan kasvojen ilme. Hän oli tavannut maailman ihmeellisimmän miehen ja oli saanut tuulahduksen sellaisesta ilosta, jota hän ei aikaisemmin ollut tuntenut, eikä hän aikaisemmin ollut tietänyt sellaista iloa maailmassa löytyvänkään.
Vihdoinkin, kauan puheltuaan, olivat he puhelleet loppuun saakka ja kävelivät hetkisen aivan vaiti.
Silloinpa talonpoika säpsähti.
"No jopa nyt jotakin!" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Hän oli kävellyt koko penikulman kotoaan.
Silloin hymähteli Hans Nielsen Hauge.
"Tuostapa näemme", sanoi hän. "Siten käy, kun joutuu tekemisiin
Jumalan kanssa."
Sitten he erosivat ja Haugen täytyi luvata käydä talossa takaisin tullessaan.
"Saanpa sitten nähdä, miten pitkälle olet päässyt kyntämisessä ja kivien raivaamisessa", sanoi hän leikkisästi. "Ehkäpä minulla sitten on mukanani kylvöä varten jyviäkin."
Ja nämä kaksi pienviljelijää lähtivät kumpikin omaa tietänsä.
* * * * *
Tuolla kulkee mies laukku selässä Egeberg-tietä Kristianiaa kohden. Hän seisahtuu äkkiä ja katselee epäröiden kaupunkia; sitten hän taas lähtee kulkemaan.
Kulkija on Hans Nielsen Hauge.
Tämä rohkea talonpoika, joka eilen, täynnä uskoa ja luottamusta Jumalaan ja omaan oikeaan asiaansa, oli julistanut Jumalan sanaa muille, oli tänään suurimmassa sielun hädässä. Nähdessään kaupungin monine rakennuksineen ja torneineen oli hänet vallannut selittämätön kauhu! Mitä oli hänellä, tuntemattomalla talonpoikaispojalla, tekemistä tuolla maan suurten ja voimallisten keskellä? Mitäpä voisi hän yleensä saada aikaan, ja miten saisi hän aikaan sen, mitä halusi?
Ehkäpä kirjanpainaja, nähtyään hänen käsikirjoituksensa, kieltäytyisi sitä painattamasta, esivaltaa peljäten. Ehkäpä hän ilmiantaisi hänet piispalle ja sitten hänet vangittaisiin eikä hän saisi mitään toimeen. Hänelle tulisi käymään aivan niin kuin hänen veljensä oli ennustanut!
Hans Hauge oli ponnistellut tällaisia ajatuksia vastaan.
Eikö Jumala ollut selvästi osottanut, että hänen kirjansa olisi painatettava? Ja eikö hän juhlallisesti ollut luvannut itselleen, että hän tulisi uhraamaan kaikki seuratakseen tätä Jumalan selvää sormenosotusta? Tapahtukoon siis mitä hyvänsä; hänen olisi kärsittävä, mitä Jumala hänen kannettavakseen panisi.
Tämän päätöksen lohduttamana oli hän kulkenut eteenpäin; mutta pian tulivat nuo kiusaavat ajatukset uudestaan toisessa muodossa.
Hänestä tuntui kuin olisi sisällinen ääni kysynyt:
"Mitä sinulla on tekemistä kirjoittamisen, rankaisemisen ja muitten opettamisen kanssa?"
"Jumalan sana käskee siihen", vastasi hän itselleen.
"Niin, opeta siis hiljaisuudessa — muusta ei ole mitään hyötyä", sanoi sisäinen ääni hänessä.
"Ei mitään hyötyä, ei mitään hyötyä", lausui hän uudelleen sisällisesti.
Suuri raskasmielisyys ja väsymys valtasi hänet. Hän kulki kuin unessa. Ja äkkiä hänen sieluunsa meni kuin kuolon tuska. Ehkäpä koko meidän elämämme on vaan uni! Ehkä on valhetta ja ihmisten keksintöä kaikki, mitä Jumalan sana opettaa. Ehkäpä ihmisellä ei olekaan kuolematonta sielua, vaan on hän kuin eläinkin maan päällä, hän elää kuin eläin ja kuolee kuin eläin ja pyyhitään pois ikuisiksi ajoiksi! Ei ole ehkä helvettiä, ei ikuista autuutta! On vaan elettävä ja nautittava täällä maan päällä. Sitten on kaikki lopussa, lopussa.
Hans Nielsen Hauge hikoili tuskan hikeä, tietä kulkiessaan. Puut ja rakennukset olivat kuin pitkänä kujana hänen silmissään ja ehtimiseen oli hän takanaan kuulevinaan kolkon äänen, joka kaukaa huusi:
"Käänny takaisin ja mene kotiin!"
Äärimmäisessä hädässään huusi hän kovalla äänellä:
"Mene pois minun tyköäni, saatana! Auta minua Herra Jumala!" Sitten tuupertui hän lopen väsyneenä tien varrella olevalle kivelle ja jäi siihen pitkäksi aikaa istumaan.
Kun hän siitä nousi, oli hänen henkensä voittanut. Hän tunsi mielensä levolliseksi — se oli hiljaista harkittua lepoa aivan kuin olisi hän tehnyt tilin elämän kanssa ja valmistautuisi kuolemaan.
Uskoen tehtäväänsä meni hän nyt rohkeasti tuohon tuntemattomaan kaupunkiin ja kysyi ensimäiseltä vastaantulevalta, missä kirjapaino oli.
No, olihan se Raatihuoneen kadun varrella, aivan yliopiston kirjastorakennuksen ja hotelli d'Angleterren vieressä.
Hauge kyseli tavan takaa, päämääräänsä päästäkseen, ja pian seisoi hän, sydämen kuuluvasti pamppaillessa, Raatihuoneen kadun varrella olevan Jens Örbeck Bergin kirjapainon ulkopuolella.
Hän tarttui varovasti oven ripaan ja astui sisälle.
"Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa!" sanoi hän melkein vapisevin äänin.
Kirjanpainaja Berg, joka itse oli saapuvilla, seisoi pöydän ääressä, joka oli Raatihuoneen kadulle päin olevan ikkunan vieressä ja selaili joitakin papereita.
Hän katseli silmälasiensa yli Haugea.
"Ei", vastasi hän. Hän oli heti havainnut, että tulija oli talonpoika; ne tulivat usein tuoden lauluja ja muutakin painettaviksi, mutta niillä ei koskaan ollut millä maksaa.
Kirjanpainajan terävä vastaus vaikutti Haugeen kuin isku vasten suuta. Hän jäi seisomaan oven suuhun aivan puhumattomana. Hän katseli ujosti ympärilleen ja oli vaiti. Kirjanpainaja Berg katsahti taasen tuohon nuoreen talonpoikaan.
"Emme me painata sellaista", sanoi hän. "Eikä minulla muuten ole aikaakaan sinun kanssasi enää puhella."
Hän kokosi paperinsa, pisti ne taskuunsa ja meni ulos.
Hauge jäi vielä seisomaan nuorten miesten keskelle, jotka seisoivat ja latoivat käsikirjoituksia, jokainen kirjasinlaatikkonsa ääressä.
Ei siinä paljonkaan puhuttu. Nuorukaiset vilkasivat häneen tavan takaa ja hymyilivät.
Kun Hauge oli vähäisen päässyt entiselleen, otti hän esiin kirjoituksensa.
Lähinnä oleva nuorukainen katseli kirjoituksia kauempaa.
"Sinulla taitaa olla viisuja?" kysäsi hän sitten.
Hans Hauge puisteli päätään.
"Eivät ne sellaisia ole", vastasi hän.
Nuorukainen tuli latomalaatikoltaan hitaasti laahustaen Haugen luo.
"Saanko katsoa", sanoi hän.
Hauge antoi hänelle kirjoituksensa.
Nuorukainen luki päällekirjoituksen:
"Mietelmiä maailman huonoudesta, laatinut 5 luvuksi ja lyhyesti kirjoittanut vähän kokenut ja vähän kirjanoppinut nuorukainen Hans Nielsen Hauge Rolfsöstä Tunen pitäjästä."
Nuorukainen luki tämän puoliääneen.
"Tämä taitaa olla hauska kertomus tahi rakkausjuttu", sanoi hän.
Hans Hauge punastui mielipahasta.
"Saatpa uskoa että se on hauska juttu", sanoi hän.
"Mutta rakkauskirja se tavallaan voi olla."
Nuorukainen rupesi selailemaan. Hän luki sieltä ja täältä. Mutta sitten hän lopetti ja ojensi käsikirjoituksen takaisin Haugelle.
"Tämähän on jumalinen kirja", sanoi hän. "Sitä ei kannata painattaa.
Eihän kukaan sellaista osta."
Haugen siniset silmät välähtivät.
"Luulin eläväni kristityn kansan keskellä", sanoi hän ja hänen äänessään oli omituinen sointu, jonka kaikkien täytyi huomata ja ymmärtää.
Kirjanpainaja-nuorukainen hymyili.
"No niin, sinä olet nyt kirjapainossa", vastasi hän.
"Niinpä olenkin", vastasi Hauge, "ja juuri täällä kaiketi on saatavissa apua Jumalan sanan levittämiseksi!"
Hän oli pannut käsikirjoituksensa taskuunsa.
Latoja ei vastannut heti. Hän katseli toisia, jotka hymyilivät.
"Täytyyhän jokaisen elää", vastasi hän. "Eihän voi painattaa sellaista, jota ei kukaan osta."
Hauge oli lämmennyt.
"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Täytyy kunkin elää. Ja johtuupa suuri edesvastuu painattaa sellaista, joka houkuttelee kansaa hukkaamaan sekä sielunsa että ruumiinsa ja unhottamaan, että löytyy sellaistakin, jota kutsutaan ijankaikkiseksi elämäksi — tahi ijankaikkiseksi kuolemaksi. On synti ja häpeä, että sellaista painetaan ja myydään."
Ei kukaan vastannut. Latojat seisoivat latomalaatikkojensa luona ja tekivät työtään.
Mutta vähän ajan kuluttua sanoi se latoja, joka oli puhunut Haugen kanssa:
"Etpä sinä näytä olevan pelkuri."
Hän ei katsonut Haugeen.
Hauge seisoi nyt levollisena. Oli kuin kaikki epäilys ja pelko olisi poispyyhitty.
"En ole", sanoi hän. "Sen, joka tekee oikein, ei tarvitse mitään peljätä. Muuten minulla on se, joka auttaa, jos hätä tulisi."
Nuorukainen katsoi häneen.
"Vai niin, kuka se on?" kysäsi hän. Häneen pälkähti ajatus, että
Hauge ehkä oli jonkun Kristianian mahtavan herran lampuoti.
"Jumala", vastasi Hans Nielsen Hauge värähtämättä ja silmiään nuorukaisesta kääntämättä.
Tämä tuli omituisen näköiseksi kuultuaan Haugen sanat.
Hän yritti hymyillä.
"Eihän se ole huono ystävä", sanoi hän.
"Eipä ole", vastasi Hauge. "Se mies olisi hyvä olemaan ystävänä yhdelle ja toisellekin."
He katselivat toisiaan, eikä kukaan vastannut.
Sitten sanoi vihdoin se, joka seisoi lähimpänä:
"Saatpa tulla huomenna puhumaan kirjanpainajan itsensä kanssa; häntä ei voi enää tänään tavata."
"Aivan siten on Jumalammekin laita", vastasi Hauge. "Voipa tulla se päivä, jolloin hän ei ole tavattavissa. On parasta pitää varansa."
Sen sanottuaan hän lähti.
"Sepä oli kummallinen mies", sanoi latoja toisille.
Toiset hymyilivät.
— — —
Seuraavan päivän aamuna ennenkuin kirjanpainaja Jens Örbeck Berg vielä oli tullut konttoriinsa, tuli Hans Nielsen Hauge takaisin.
"Ei ole", vastasi pari latojaa hänen kysymykseensä. "Saatpa tulla takaisin illalla. Mestari ei ole tänään päivällä tavattavissa."
Hauge meni.
Illan suussa tuli hän kolmannen kerran.
Silloin oli latomossa vaan yksi ainoa nuorukainen, sama, jonka kanssa hän oli eilen puhunut.
"Eipä olisi hyvä, jos Jumala olisi niin vaikeasti tavattavissa kuin kirjapainon mestari täällä", sanoi Hauge.
Nuorukainen nauroi.
"Mutta minusta hän nyt ei kuitenkaan pääse", jatkoi Hauge. Hän otti esille käsikirjoituksensa ja alkoi selailla sitä.
Nuorukainen seisoi ja katseli.
Hauge istui siellä olevalle puutuolille.
"Kirjan täytyy tulla painetuksi, vaikkapa itse sen latoisin", sanoi hän ja hymyili.
"Saisitpa sitten käydä opissa", sanoi nuorukainen. "Sepä kestäisi monta vuotta."
"Mikäpä muu auttaisi", sanoi Hauge. Hän selaili taaskin ja luki.
"Sinä olet täällä luottamusmies, kuten huomaan", sanoi hän ja katsoi lempeästi latojaan. "Ehkäpä sinä voisit antaa minulle neuvoja yhdessä jos toisessakin."
Nuorukainen ei vastannut.
Sitten Hauge nousi ylös, meni pöydän luo ja ojensi nuorukaiselle käsikirjoituksen.
"Luehan tuosta", sanoi hän. "Luuletko olevan vaarallista painattaa sellaista."
Latoja luki. Se oli juuri eräs niistä kohdista, joissa oli hyökkäyksiä papistoa vastaan ja jonka hänen veljensä oli kehottanut pois pyyhkimään.
Latoja luki kauan. Vihdoin nosti hän silmänsä.?
"Sinäpä olet sotainen mies", sanoi hän.
"Täytyyhän olla sotainen siinä, missä on kysymys totuudesta ja oikeudesta", vastasi Hauge.
Latoja katsahti häneen ja katseessa oli jotakin ihailua.
"Aivan niin", sanoi hän. "Jos se on totta, niin on se totisesti myös sanottava."
"Totta se on", sanoi Hauge lämpimin äänin, "ja sanottava se on, vaikkapa sitten joutuisin kuritushuoneeseen siitä!"
Latoja hymyili.
"Olet sotainen mies", sanoi hän uudelleen. "En muuten luule, että siitä mitään vaaraa koituu. Ethän ole mitään nimiä maininnut, etkä ketään erikseen syyttänyt; jos joku vaatisi sinulle rangaistusta, niin täytyisi hänen myöntää olevansa syyllinen siihen, josta sinä pappeja olet syyttänyt, mutta sitäpä en usko kenenkään tahtovan tehdä."
Hän ojensi Haugelle käsikirjoituksen.
Hauge tuli sangen iloiseksi nuorukaisen sanoista.
"Siinäpä sinä totisesti olet oikeassa", virkkoi hän. "Sinä siis uskot, että saan sen kuitenkin painetuksi."
Nuorukainen katseli muualle.
"Tulehan uudelleen huomenna, niin tapaat itse mestarin", vastasi hän vältellen. "Kirjain painaminen tulee kalliiksi", lisäsi hän vielä.
"Niinpä asianlaita lienee", vastasi Hauge ja meni. Seuraavana päivänä seisoi hän taasen kirjanpainaja Bergin latomossa. Berg oli itse saapuvilla ja tervehti varsin ystävällisesti Haugea, tämän tullessa.
Hauge uudisti nyt kysymyksensä saisiko hän kirjansa painetuksi.
Kirjanpainaja vilkasi siihen nuorukaiseen, joka eilen oli puhunut
Haugen kanssa.
"Saanko nähdä käsikirjoituksen", sanoi hän ja ojensi kätensä.
Hauge antoi sen hänelle.
Berg istui kauan ja selaili, oli lukevinaan ja selaili taaskin.
Latomossa oli sangen hiljaista; kuului ainoastaan hiljaisia kolahduksia kirjasinten sattuessa ladontahakoihin. Hauge tunsi sydämensä pamppailevan. Nyt hänen kohtalonsa ratkaistaisiin.
Vihdoinkin laski kirjanpainaja käsikirjoituksen pöydälle, meni jo mainitun nuorukaisen luo ja puhui kuiskien hänen kanssaan pari minuuttia.
Hauge tunsi toivonsa nousevan.
Nyt kääntyi kirjanpainaja ja tuli hitaasti Haugen luo.
"Kyllä", sanoi hän. "Käy laatuun saada se painetuksi; mutta — se tulee maksamaan aika tavalla."
Haugessa tuntui ilon värähdys; mutta samalla kertaa nousi hänessä salainen pelko: ehkäpä se maksaisikin paljon enemmän kuin mitä hän omisti tahi voisi hankkia.
Kirjanpainaja vilkasi taasen nuorukaiseen.
"Kuinka paljon?" kysyi hän sävyisästi.
"No, kolmekymmentä riksiä vähintäin", vastasi hän.
Hauge henkäsi helpotuksesta. Mutta liikemies kun hänkin oli ja oli saanut kokea sitä petkutusta, jota talonpoikiin nähden harjoitettiin, ei hän ollut mitään huomaavinaan.
"Sepä on kovin kallista", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg asettautui kovin vakavaksi.
"On tosiaan kallista painattaa kirjoja", sanoi hän ja meni takaisin pöytänsä luo, missä käsikirjoitus oli. Hän siirteli sitä.
Hauge seisoi hetkisen.
"Eikö kävisi laatuun tehdä se kahdestakymmenestä riksistä?" kysyi hän.
Kirjanpainaja ravisteli päätään.
"Ei käy laatuun", sanoi hän ja vaihtoi taasen silmäyksen nuorukaisen kanssa. "Mutta jos sinulla on vähän rahoja, niin olkoon menneeksi kahdestakymmenestäviidestä."
Hauge, joka pelkäsi että asia raukeaisi, jos hän enemmän tinkisi, suostui.
"Niinpä niin", sanoi hän. "Eihän siinä muu auta. Täytynee maksaa kaksikymmentäviisi riksiä."
Kirjanpainaja nyökäytti päätään.
"Onko sinulla rahat mukana?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi Hauge. "Tahdotko etukäteen?"
"Tahdon", sanoi Berg. "Ainakin puolet. Se on tapana, kun olemme tuntemattoman kanssa tekemisissä."
"Niinpä niin!" Hauge otti esille lompakkonsa ja maksoi 13 riksiä.
"Saatpa kirjoittaa kuitin", sanoi hän.
Jens Örbeck Berg kirjoitti, otti vastaan rahat ja antoi kuitin
Haugelle.
Silloinpa hymyili Hans Nielsen Hauge.
"Nythän minä uskon sinua paremmin kuin sinä minua", sanoi hän. "Sinä saat kaikki, mitä minä olen kirjoittanut ja kaikki mukana olevat rahani; minä saan vaan sanasi. Mutta eihän siitä vaaraa. Jumala tuntee meidät molemmat. Hänen kanssaanhan meidän kuitenkin on lopputili tehtävä."
Kirjanpainaja Berg ei tähän mitään vastannut.
Hän lukitsi rahat ja käsikirjoituksen pöytälaatikkoonsa.
Sitten Hauge lähti tyytyväisenä hyvin toimitettuun tehtäväänsä.
* * * * *
Taaskin vaeltaa mies Kristianian ja Tunen pitäjän välisellä tiellä. Hänellä on laukku selässä, mutta siinä ei ole muuta kuin evästä sen verran, että se riittää, kunnes hän ehtii kotiin. Ja kallisarvoinen käsikirjoitus on tuolla suuressa, vieraassa kaupungissa. Samoin kaikki hänen rahansa. Ja Hans Nielsen Hauge tuntee taasen sielussaan samaa levottomuutta ja epävarmuutta kuin ensi kerran, nähdessään kaupungin rakennukset ja tornit.
Samoilla paikoilla, missä hän mennessään oli taistellut kovan taistelunsa epäuskoa ja kuolemanpelkoa vastaan, ahdistivat kiusaukset taaskin häntä.
Kuka oli hän, Hans Nielsen Hauge? Pieni matonen rajattoman suuressa maailmassa, matonen, joka tänään eläisi ja huomenna ehkä katoaisi pois!
Mikä varmuus oli hänellä ijäisestä autuudestaan?
Mistä tiesi hän, ettei Jumalan sana ollut ihmisten keksintöä? Ehkäpä sellaisten, jotka tahtoivat että kaikkien muiden tuli uhrata, olla puutteessa ja kärsiä tässä maailmassa, jotta heillä itsellään olisi hyvä olla ja saisivat nauttia kaikkia tämän maailman iloja täysin mitoin ja rajattomasti?
Häntä puistatti kylmä väristys. Ehkäpä hän olikin mielipuoli, joka kulki eksyksissä ja houkutteli muita tekemään samoin!
Hän rukoili äänekkäästi Jumalaa hädässään; hän huudahti: mene pois minun tyköäni, saatana! Mutta kiusaukset eivät tahtoneet häntä jättää. Epätoivoissaan ja surussaan poikkesi hän tieltä metsään. Ehkäpä suuresta luonnosta olisi lepo löydettävissä. Tahi ehkäpä kuolema hänet tapaisi.
Päivä oli tyyni ja lämmin. Metsässä tuntui pihkan tuoksua ja hyönteiset surisivat ja parveilivat. Hän kulki pientä metsäpolkua varjoon.
Metsä kävi tiheämmäksi, suuret hongat soivat vilpoisaa varjoa; pieniä lintuja lenteli pelokkaina syvemmälle metsään; vilpoisan puron lirinä alkoi kuulua.
Hans Nielsen Hauge pyyhki hikeä, meni tuon pienen puron luo, otti yltään matkalaukun ja joi purosta. Ja pian tunsi hän onnellista väsymystä. Oli kuin hänen yläpuoleltaan olisi kuulunut siipien havinaa, viheriä metsä oli kuin harsona hänen ympärillään; tuntui niin vilpoisalta.
Hän istui hetkisen puron partaalla ja tuijotti eteensä; hän tunsi vaan leppoisaa väsymystä.
Sitten otti hän matkalaukkunsa, pani sen päänsä alle, heittäytyi pitkäkseen ja nukkui.
Ja nukkuessaan näki hän unta pilvistä, valkoisista, kultareunaisista pilvistä ja hän liiteli hiljaisessa tuulessa pois, ylös ja pois.
Sitten hän ei enää tuntenut mitään. Ainoastaan syvää, epäselvää tietoisuutta levosta ja ilosta.
Aurinko oli jo laskussaan Haugen herätessä. Hän nousi heti ylös ja katsoi ympärilleen vieläkin unen pökerössä. Sitten hän muisti kaikki.
Mutta kaikki raskaat ajatukset olivat kuin pois pyyhityt ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi maailmassa olevan kaiken hyvän liittolaisena.
Ja metsän ympärillään, sinisen taivaan, puron, joka loristen juoksi, ja kaiken sen iloisen linnun laulun, mikä nyt alkoi, kun auringon paahde oli loppunut ja illan viileys oli alkanut — kaiken tuon tunsi hän Jumalan suurena armona, ijankaikkisen voiman ilmestyksenä.
Ja hän lauloi kuuluvasti kulkiessaan eteenpäin, sauva kädessä ja laukku selässä. Ja hän lupasi itselleen, ettei hän enää milloinkaan mietiskelisi järkensä avulla hengellisiä asioita ja ijäisyyttä. Emmehän voi käsittää pientä jyväistä maailmassa, mitenkä me sitten voisimmekaan ymmärtää Jumalan olemusta ja luomisen salaisuutta. Meidän asiamme on vaan ottaa vastaan ja nauttia kaikesta.
* * * * *
Saavuttuaan kotiin Kristianiasta alkoi Hauge heti kirjoittaa uutta kirjaa Jumalan viisaudesta. Vastustamattoman sisällisen voiman ajamana ja täynnä palavaa totuuden rakkautta, joka antoi hänelle melkein yli-inhimillisen kestävyyden ja hengen voiman, sai hän tämän hyvin loppuun parin kuukauden kuluessa, ja samoihin aikoihin rupesi hän pitämään hartaushetkiä, ensiksi omassa kodissaan, jossa hänen sukunsa ja lähimmät ystävänsä kohta kokoontuivat hänen ympärilleen, myöhemmin myöskin ympärillä olevissa taloissa kotipaikkakunnallaan, jossa huhu hänen esiintymisestään heti herätti suurta huomiota.
On itsestään selvää, että Hans Nielsen Haugen esiintymisen täytyi tuottaa hänelle monta vihamiestä. Häntä kohtasikin julkisen vaikutuksensa alussa sellainen pilkka, että hän usean kerran joutui epätoivoon ja oli kadottamaisillaan uskon siihen, että hänellä olisi mitään toimittamista Jumalan valtakunnan edistämiseksi maailmassa. Hänen epätoivonsa meni niin pitkälle, ettei hän monesti muuta toivonut kuin saada kuolla ja siten vapautua tehtävästä, jota hän ei uskonut voivansa toimittaa. Usein hän silloin sanoi rakkaalle Anne-sisarelleen, jossa jo silloin iti sen taudin alku, mikä tuli viemään hänet ennenaikaiseen hautaan:
"Rakas Anne, sinä ja minä olemme kohta valmiit lähtemään täältä; oi, kuinka iloinen olenkaan saadessani seurata sinua kuolemaan ja päästessäni pois kaikesta tästä!"
Silloin hymyili hänen kalpea sisarensa ja vastasi:
"Ei, Hans! Sinut tarvitsee Jumala levittämään hänen valtakuntaansa tässä maailmassa, etkä sinä pääse niin helpolla kuin minä."
Silloin Haugella oli tapana tarttua sisarensa käteen ja sanoa:
"No, jos niin on laita, niin on se vaan sen vuoksi, että sinä olet niin paljon parempi minua!" Ja lohdutettuna hän aina poistui.
Paitsi sitä pilkkaa ja häväistystä, joka tuli Haugen osaksi hänen kyläläistensä puolelta, täytyi hänen kestää myöskin Tunen pitäjän uuden papin, Stevelin Urdahlin vainoa.
Tämä mies, joka oli tullut virkaan virasta erotetun esipappi Seebergin sijaan, kuului, kuten tämäkin, hernhutilaiseen suuntaan, mutta oli lahjaton, itserakas ja kiivas mies. Aivan heti oli hän tuntenut vastenmielisyyttä Haugea kohtaan, jonka vaatimusta vakavasta kääntymyksestä ja puhtaasta elämästä pelastuksen ehtona hän ei voinut hyväksyä. Hänen vihansa osottautui kohta räikeimmässä muodossa; jos hän tapasi Haugen seuroissa jossakin talossa pitäjällä, vaati hän hänen heti poistumaan. Menipä hänen vihansa niinkin pitkälle, että hän, kun Hauge kerran kahden kesken puheli hänen kanssaan pastorin kansliassa, äkkiä nousi ylös aivan raivoissaan, löi häntä nyrkillä kasvoihin ja uhkasi häntä hengen rangaistuksella hänen esiintymisestään Jumalan valtakunnan itseoikeutettuna julistajana.
Hans Hauge kesti papin raa'an esiintymisen kristillisellä levollisuudella ja kärsivällisyydellä. Hän pyysi hänen Kristuksen, meidän Vapahtajamme tähden olemaan siten kiivastumatta ja sanoi ettei hän muuta toivonut, kuin että hänelle neuvottaisiin hänen erhetyksensä Jumalan sanan avulla, ja pyysi lopuksi papin saapumaan kuulemaan hänen hartaushetkiään.
* * * * *
Oli syyskuu vuonna 1796. Graalumin talossa, Tunen pitäjässä, oli joukko ihmisiä koolla, seebergiläiset valoisine, onnellisine kasvoineen, haugelaiset jäykkinä ja vakavina, mustissa juhlapuvuissaan, irtolaiskansaa paikkakunnalta ja kauempaa, uteliaita ja odottavaisia.
Niitä seisoi ulkona kartanolla, niitä istui porstuassa ja niitä oli tupa täysi, jossa itse isäntä, talollinen Iver Graalum ja hänen vaimonsa kulkivat edestakaisin, kantoivat tuoleja ja panivat puisia penkkejä paikoilleen, jotta kansa saisi enemmän sijaa.
Kaikki olivat hiljaisessa odotuksessa; sillä tänään tulisi Hans
Nielsen Hauge pitämään hartaushetken.
Hän itse oli saapunut jo sitä ennen ja oleskeli tuvan takaisessa kamarissa, josta tuon tuostakin näkyivät hänen lempeät kasvonsa, Iver Graalumin sinne mennessä ja sieltä tullessa.
Oli kulunut aikaa yli määrä-ajan; odotettiin nähtävästi jonkun saapuvan ennenkuin hartaushetki voisi alkaa.
Vihdoin, kello 4:n aikaan, kuului rattaiden jyrinää; vallitsi muuten hiljaisuus. Kaikki katselivat porttia kohden ja isäntä Iver Graalum meni ulos vastaanottamaan tulijoita.
Kahden hevosen vetämät vaunut seisahtuivat pihalle. Kolme hännystakkiin puettua herraa astui vaunusta.
Siinä oli pitäjän esipappi Stevelin Urdahl, jota seurasi kappalainen
Hans Mossing Schjödt ja kruununvouti Radich.
Iver Graalum oli pyytänyt pitäjän papin olemaan läsnä hartaushetkessä ja Urdahl oli ottanut kruununvoudin mukaansa, jotta tarvittaessa myöskin maallinen valta olisi edustettuna.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät, näiden kolmen herran astuessa sisälle.
Hiljaisuuden vallitessa asettuivat he istumaan heille varatuille tuoleille. Kaikki tuo tapahtui syvimmän hiljaisuuden vallitessa.
Sitten astui Hans Nielsen Hauge sisälle.
Hänen kasvonsa olivat sinä päivänä kalpeat; sinisenharmaat silmät suurina; mutta hänen suunsa ympärillä oli vakavan päättäväisyyden piirre ja hän piti lujasti raamattua käsissään astuessaan paikalleen.
Sitten hän alkoi puhua.
Hän puhui synnistä ja armosta, vakavuudesta kristillisessä elämässä ja rohkeasta tunnustuksesta niin välittömästi ja sattuvasti, niin vakuuttavasti ja rehellisen mielen syvyydestä, että jokainen tunsi itsensä liikutetuksi. Ainoastaan nuo kolme herraa istuivat kylminä, Urdahl silmäten milloin toista milloin toista tovereistaan.
Hauge puhui lähemmäs tunnin ajan; hän tuli, sikäli kun hän puhui itsensä lämpimäksi, yhä vakuuttavammaksi; sanat seurasivat toistaan välittömästä innostuksesta; jokainen hänen kuvauksistaan meni sydämiin, jokainen hänen ajatuksensa lankesi kuin elävänä siemenenä.
Vihdoin lopetti hän, rukoillen lämpimästi ja sydämellisesti Jumalan kirkon puolesta maailmassa.
Kun Hauge oli lopettanut ja virren värssy oli laulettu, vallitsi suuressa tuvassa täydellinen hiljaisuus; moni itki; kaikki, jopa maailmallismielisimmätkin kuulijoista, olivat vakavina.
Silloin nousi pappi Urdahl seisomaan.
Hän katseli ympärilleen virallisen tuikeasti, yskäsi virkansa puolesta ja lausui:
"Olen kuullut sen hartauspuheen, minkä Hans Nielsen Hauge on pitänyt, koska minua on siihen kehotettu ja minun pyhän virkani velvoittamana. Sen saman pyhän virkani nojalla, joka velvoittaa minua katsomaan että Jumalan sana tulee selkiästi ja puhtaasti opetetuksi raamatun mukaan ja velvoittaa minun estämään kutsumattomia tuottamasta sekaannusta seurakuntaan — kiellän minä täten Hans Nielsen Haugea enempää pitämästä tällaisia hartaushetkiä minun pitäjässäni ja seurakuntalaisteni kesken ja odottakoon hän, jos tämä uudistuu, lain rangaistusta siitä."
Pappi yskäsi taaskin, katseli virallisesti ympärilleen ja istuutui.
Tuvassa oli syntynyt kuolon hiljaisuus. Talonpojat katselivat ihmetellen ympärilleen; useat Haugen puoluelaiset loivat katseensa alas.
Silloin nousi taasen Hans Nielsen Hauge seisomaan, hiljaisena ja lempeänä. Hän katsoi pappiin ja sanoi:
"Minä kuulen, että pappi pyhän virkansa oikeudella kieltää minua pitämästä hartaushetkiä; sitä en usko kenenkään Jumalan ja oikeuden avulla voivan tehdä niin kauan kuin pysyn Jumalan sanassa ja ainoastaan kehoitan kanssaihmisiäni elämään sen mukaan. Tahdonpa siis papilta kysyä onko hän minun puheessani havainnut mitään, joka sotisi oikeata oppia vastaan."
Hans Hauge katseli suurilla harmaan-sinisillä silmillään vapaasti pappia.
Stevelin Urdahl ei vastannut tehtyyn kysymykseen; ei hän edes katsonutkaan sinne, missä Hauge seisoi, vaan kääntyi ainoastaan kruununvouti Radichin puoleen, joka istui hänen oikealla puolellaan:
"Minä pyydän herra kruununvoudin hyväntahtoisesti ilmoittamaan täällä läsnäoleville, mitä laki tässä kohdassa säätää", sanoi hän kylmällä äänellä ja paikaltaan nousematta.
Kruununvouti Radich käytti nyt puheenvuoroa.
"Asianlaita on niin kuin hänen hyvämaineisuutensa sanoo", lausui hän. "Asetus tammikuun 13 päivältä 1741 kieltää tällaiset hartauskokoukset, ja ovat ne, jotka sellaisia pitävät, karkoitettavat pitäjästä, tarpeen tullen nimismiehen avulla."
Kruununvouti asettui istumaan ja pani käsivartensa ristiin.
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge uudelleen seisomaan.
"Minulla on mukanani tuo 1741 annettu asetus", sanoi hän varsin levollisena ja veti esiin paperin takkinsa taskusta. "Antakaa jonkun tarkoin lukea se tässä, niin voivat täällä läsnä-olijat itse päättää, mitä laki vaatii ja käskee." Hän katseli talonpoikia.
"Lue sinä, Iver Graalum", sanoi hän ja ojensi tälle paperin.
Silloin nousi Stevelin Urdahl äkkiä ylös ja ojensi kätensä.
"Ei, Hans Hauge", sanoi hän. "Sellaista lukemista ei sallita!"
"Eikö sallita?"
Hans Hauge katseli pappia ihmetellen. Useat talonpojat olivat nousseet seisomaan, niiden joukossa talon isäntä Iver Graalum.
"Ei sallita!" uudisti Stevelin Urdahl kovalla äänellä. "Ei ole tämän kokouksen asiana, vaan meidän, maan hengellisen ja maallisen esivallan, selittää lakia ja asetuksia. Eikö niin, herra kruununvouti?"
Kruununvouti Radich nyökkäsi päätään.
"Asetusta ei tässä lueta", sanoi hän päättävästi.
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Rauhallisena pisti hän paperin takaisin takkinsa taskuun ja asettui istumaan.
"Kaikki esivalta on Jumalalta", sanoi hän sitten hiljaisesti, "ja tehkööt he tiliä Jumalan kanssa."
Mutta talonpoikain kesken nousi äänekäs napina. Useat puhuivat yht'aikaa kova-äänisesti ja äkkiä astui Iver Graalum papin eteen.
"Mistä te syytätte Hans Haugea?" kysyi hän harmistuneena. "Ja mitä pahaa hän on siinä tehnyt, että hän puhuu ja lukee? Sen kaikki tietävät, että moni, joka ennen harjoitti juoppoutta, epäsiveellisyyttä ja muutakin moitittavaa, on nyt tehnyt parannuksen ja kääntynyt, kun hän on saanut heille puhua. Minkätähden siis sellainen kielletään? Onko tarkoitus että esivalta tahtoo vastustaa hyvää ja estää meitä puhumasta ja lukemasta Jumalan sanaa yhdessä? Mutta muita maallisia kokouksia, joissa harjoitetaan tanssia, juoppoutta ja peliä — sellaisia esivalta sallii! Jos niin on, niin sanonpa papille, että sellaiseen me kristityt talonpojat emme tyydy!"
Nousipa siitä suuri napina.
"Me menemme kuninkaan luo ja tahdomme kumottavaksi sellaisen lain, joka on aivan Jumalan käskyjä ja raamatun sanaa vastaan!"
"Sen me teemme!" sanoivat monet äänet. Ja miehet olivat nousseet seisomaan; niiden joukossa oli monta paikkakunnan mahtavinta ja suuressa arvossa pidettyä miestä.
Pappi ja kruununvouti katselivat toisiaan. Tätä he eivät olleet odottaneet.
Hans Nielsen Hauge istui ja katseli alaspäin.
Silloin sanoi Stevelin Urdahl:
"Herra kruununvouti! Täällä meillä ei enää ole mitään, tekemistä. Asia on ilmoitettava esivallalle; sittenpähän nähdään kuka on oikeassa. Tulkaa ja lähtekäämme!"
Nuo kolme virkamiestä lähtivät äkkiä pois kokouksesta isäntä Iver
Graalumin seuraamana, joka vaieten antoi valjastaa heidän hevosensa.
"Hyvästi, Iver Graalum!" sanoi pappi Urdahl punaisena kasvoiltaan, tarttuessaan ohjaksiin. "Tuletpa katumaan sitä, mitä olet tänään puhunut ja tehnyt."
"Enpä niinkään, pappi", vastasi Iver Graalum. "Sitä en koskaan tule katumaan; mutta voipa tapahtua, että te kadutte, kun olette tahtoneet kieltää meitä kuulemasta Jumalan sanaa."
Pappi ei vastannut. Vaunut vierivät suurella vauhdilla ulos portista ja nuo kolme virkamiestä katosivat tomupilveen.
Mutta kun Iver Graalum taasen palasi tupaan, sanoi Hans Nielsen Hauge kaikille kuuluvalla äänellä:
"Tämä on alku; mutta paljon tulee tapahtumaan ja paljon täytyy jumalan lasten kärsiä, jos sanaa tahdotaan saarnata kautta koko Norjan maan."
"Jumala on voimallinen", sanoi Iver Graalum, ja hänen rehelliset silmänsä saivat lämpöisen sävyn.
"Kunpa me, Hänen lapsensa vaan pääsisimme osallisiksi Hänen voimastaan", sanoi Hans Nielsen Hauge. "Silloin ei mikään, eipä epäkristillinen esivaltakaan, voi meitä kukistaa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kun tämä oli tapahtunut, lähetti pappi Stevelin Urdahl sanan Hans Nielsen Haugelle. Pappi pyysi hänen käymään luonaan, jotta he voisivat enemmän yhdessä puhua, ja, jos mahdollista, tulla yksimielisyyteen.
Hans Nielsen Hauge meni.
Pappi Urdahl osottautui silloin häntä kohtaan erittäin ystävälliseksi. Hänen täytyi vihdoin syödä päivällinen papin kanssa, ja myöhemmin, kun he istuivat kansliassa, antoi hän Haugen ymmärtää, että hän piti häntä varsin rehellisenä miehenä ja ettei hän enää tahtonut olla hänen vastustajansa, mutta että hänen virkavelvollisuutensa vaati kertomaan piispalle hänen hartaushetkistään; hän pyysi sen vuoksi saada jäljennöksen siitä Haugen hartauspuheesta, minkä hän oli Graalumin talossa pitänyt, ja Hans Nielsen Hauge lupasi hankkia hänelle sen.
He erkanivat silloin ystävinä ja kahdeksan päivää myöhemmin sai pappi luvatun jäljennöksen, minkä hän lähetti tuomiokapituliin, asiaa koskevan kertomuksen ohella. Tässä kertomuksessaan kuvasi hän Haugen vaikutusta häiriönä, josta voisi olla pahemmat seuraukset ja joka sen vuoksi olisi alkuunsa tukahutettava. Mutta piispa ei pitäjän papille antanutkaan apua, jota tämä oli toivonut.
Vastauksessaan Urdahlille lausui piispa, ettei hän ollut yhtä mieltä siinä, että olisi toimeen pantava vaino haugelaisia vastaan; se oli, mikäli hän voi ymmärtää, rauhallinen lahko ja olisi parasta halveksia niitä innoitteluja, joita joku intoilija oli herättänyt. Jos näitä intoilijoita vainottaisiin, tehtäisiin asia vaan pahemmaksi; itsestään tuollaiset ilmiöt tulisivat lyhyen ajan kuluessa lakkaamaan.
Tällaisen kirjoituksen piispalta saatuaan, jätti Stevelin Urdahl Hans Nielsen Haugen rauhaan. Hauge piti kenenkään estämättä hartauskokouksiaan. Yhä useammat paikkakunnalla yhtyivät häneen, ja kun hän syksyllä 1796 matkusti Kristianiaan, saadakseen uuden kirjansa "Jumalan viisaudesta" painetuksi ja kiiruhtaakseen ensimmäistä "Maailman huonoudesta"-nimistä kirjaansa, oli Tunen pitäjässä kristillinen elämä niin vallalla, että se oli, kuten hän itse sanoi, "kuin Jumalan puutarha".
Kristianiassa viipyi Hauge tällä kertaa kauemmin kuin oli suunnitellut. Kirjojen julkaisemiseen nähden nousi monia esteitä; mutta Hauge, joka oli käytännöllinen mies, ei antanut ajan hukkaan kulua. Niiden kolmen kuukauden kuluessa, mitkä hän Kristianiassa viipyi, oppi hän painamaan ja sitomaan kirjoja, mistä hänellä sittemmin oli paljon hyötyä. Joulun tienoissa hän äsken painettuine kirjoineen palasi kotiin Tunen pitäjään. Koko jouluajan hän osaksi käytti hartaushetkien pitämiseen, osaksi kirjojensa sitomiseen, ja joulun loputtua laajensi hän vaikutusalaansa läheisiin naapuripitäjiin: Rådeen, Ryggeen ja Glemmingeen.
Råden pappi, Kristen Hesselberg, joka kuului hernhutilaiseen suuntaan, tuki Haugea hänen vaikutuksenaan; mutta Ryggessä kohtasi häntä kova vastustus sikäläisen papin Wilhelm Schnitlerin puolelta, joka meni niin pitkälle Haugen vastustamisessa, että hän kerran hyökkäsi Haugen veljen Mikkelin kimppuun ja muiden nähden löi häntä.