LOPPU
Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin; päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen. Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa. Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä, mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet, vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen yksinpä vuorillakin!
Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut vierailulle taloon.
Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä, mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja, ihmisen lopullinen paras ystävä.
Hans Nielsen Hauge lepäsi vuoteessaan niin hiljaisena ja valkoisena. Yö oli ollut vaikea rinnankouristuksineen ja hengenahdistuksineen; nyt oli pahin ohitse; hän voi taasen puhua.
"Tänään on sunnuntai", sanoi hän heikolla äänellä; "minun kärsimykseni lepää tänään."
Hänen silmänsä tuijottivat sinertäen kauas.
"Aivan niin", sanoi hänen vaimonsa — "tänään on sinun parempi olla."
Hans Nielsen Hauge nyökäytti päätään hiljaisesti.
"Kohta on se täytetty", sanoi hän kuiskaten.
Hänen vaimonsa kasvoilla tuntui väristys; hän vuodatti kyyneleitä.
Hans Nielsen Hauge näki sen; hän käänsi väsyneen päänsä vaimoaan kohden.
"Ja katso — kaikki oli sangen hyvää", sanoi hän ihmeellisen voimallisella äänellä. "Minun työni on loppuun suoritettu tässä maailmassa; minä halajan lepopäivääni!"
"Aivan niin!" sanoi hänen vaimonsa. "Kaikki on hyvin." Hän kuivasi kyyneleensä ja jäi vaiti ollen istumaan kauan.
Hans Nielsen Hauge makasi edelleen hiljaa. Vihdoin käänsi hän päänsä ja loi vaimoonsa huolestuneen katseen.
"Ainoastaan yksi asia minua vaivaa", sanoi hän syvästi huokaisten — "pelkään, että veljien kesken nousee taistelu, kun minä olen poissa!"
"Voi kyllä niin käydä", vastasi hänen vaimonsa: "mutta eihän Jumala ole poissa — kyllä hän tahtoo omiaan auttaa."
Hans Nielsen Hauge hymyili ja hänen vaimonsa tunsi heikon kädenpuristuksen.
"Aivan niin, sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Jumala elää, älkäämme sitä unhottako!" Sanat häipyivät; hänen silmäluomensa sulkeutuivat hiljalleen; syvä hengitys kävi keveämmäksi ja kalpeus suuremmaksi.
Hans Nielsen Hauge nukkui.
Ja hänen vaimonsa istui kokonaisen tunnin liikkumatta hänen kätensä omassaan.
Äkkiä aukaisi sairas silmänsä ja katseli vaimoaan ihmetellen.
"Siinäkö vielä istut?" kysyi hän. "Minä luulin yön jo tulleen ja että meidän piti nukkua."
"Ei toki, nyt on päivä", sanoi hänen vaimonsa. "Olet nukkunut kokonaisen tunnin."
Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.
"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä kestää ainiaan."
Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.
Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön, makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa. Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä; ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.
Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti; vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä. Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna, suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.
"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa silmissään.
"Seuratkaa Jeesusta!" sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.
Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden lävitse, jotka ympärillä seisovat.
Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen kalpeille kasvoilleen.
"Oi, sinä ijankaikkinen, rakas Jumala!" huudahti hän ja hänen silmiinsä ilmestyi kuoleman kirkastettu välke.
Silloin kumartui hänen vaimonsa hänen ylitsensä.
"Nyt Jumala tahtoo ottaa sinut luokseen", sanoi hän.
"Niin tahtoo", kuului kuin häipyvä ääni. "Rukoile kanssani."
Hänen vaimonsa lankesi polvilleen hänen vuoteensa ääreen; kaikki hänen ympärillään seisoivat kädet ristissä.
"Isä meidän, joka olet taivaissa", — mies ja vaimo rukoilivat. Mutta vähitellen hiljeni Haugen ääni kuiskaukseksi, ja ennenkuin rukous oli loppunut, kuului vaimon ääni yksin selvänä ja lujana kuolonhiljaisuudessa.
Siten kuoli Hans Nielsen Hauge.
Hän oli Norjanmaan parhaita miehiä. Hän oli Norjan varsinaisesta kansasta nousseista jalomielisin, epäitsekkäin, suurisuuntaisin ja ehjin henkilö. Hän oli yksi harvoista, todellisista ihmisistä, joka panee elämänsä alttiiksi uskonsa vuoksi. Koko hänen elämänsä oli uhrautumista muille, uhrausta viedäkseen jaloimman osan Norjan kansaa voittoon.
* * * * *
Akerin hautausmaalla kertoo uskollisen ystävän nostama yksinkertainen muistokivi, missä Hans Nielsen Hauge lepää haudattuna. Norjan kristikansa, jolle hän uhrasi elämänsä ja koko mahtavan voimansa, on unhottanut nostaa muistomerkin hänen haudalleen.