YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Oli kevätpuoli Akerlaaksossa. Kevätlinnut olivat jo aikaa sitten tulleet. Teirien kuhertelu vuorilta ja metsistä kuului selvästi ja keväisesti auringonkylläisessä aamuilmassa. Ruoho teki terää; sinivuokot ja esikot olivat täydessä kukassa.
Kaikki metsän pienet laulajat olivat saapuneet; surunvoittoinen visertely kaikui kukkaan puhkeavilta oksilta, ja ruislinnun terävä ääni kaikui salaperäisenä kevätiltain hämärässä.
Pitkin Bredtvedtin maita kulki kaksi henkilöä kevätauringon paisteessa. Kellertävä, kuihtunut mies, jolla oli hyvin lempeät, suurta rauhaa ja surumielisyyttä ilmaisevat piirteet kasvoillaan. Kädessään talutti hän sinisilmäistä, noin 5-6 vuotiasta poikaa.
Siinä oli Hans Nielsen Hauge ja hänen poikansa Andreas.
"Isä", sanoi poika, "nyt ovat kukat heränneet!"
Hän kumartui poimimaan loistavan kukan maasta.
"Niin", vastasi Hauge hymyillen. "Nyt ne ovat heränneet."
Poika katsoi isäänsä.
"Kuka on ne sitten herättänyt?" kysyi hän.
"Jumala on sen tehnyt, poikaseni." Hän katsoi tähän kalpeana, onnellisesti hymyillen.
"Hm." Poika ajatteli.
"Missä niiden vuode on tähän asti ollut?" kysyi hän jälleen.
Hauge hymyili.
"Lumessa. Jumala on levittänyt lumipeitteen niiden yli. Siellä ovat ne nukkuneet koko talven."
"Hm." Poika ajatteli taas.
"Tulemmeko mekin nukkumaan koko talven sitten?" kysyi hän. Sinisilmät katsoivat suurina isää.
Ihmeellinen, surumielinen piirre levisi Haugen laihoille kasvoille.
"Kyllä, lapseni — sen tulemme tekemään. Kerran, kun kuolemme. Jumala levittää lumivaipan meidänkin ylitsemme. Ja sitten me nukumme."
"Onko meillä siellä maassa sänky?" Kysymys oli niin kummasteleva.
"On."
Hauge tarttui pojan käteen.
"Sitä kutsumme haudaksi."
"Siellä on kai kylmä talvella?"
Poika näytti olevan huolissaan.
"Ei, siellä on rauhaisa ja hyvä olla."
Kauan oltiin vaiti.
"Mutta kun aurinko tulee — nousemmeko ylös sitten taas?"
"Kyllä, poikani. Näethän, että kukatkin nousevat maasta."
"Miten ne voivat sen tehdä?"
Kysymys oli hyvin innokas.
"Siten, että niillä on elämän itu itsessään." Hauge katsoi poikansa kirkkaisiin sinisilmiin.
"Niinkö!" Poika tarttui isänsä käteen, ja he kulkivat edelleen.
Poika oli kauan vaiti.
"Menetkö sinä pian maahan, isä?" kysyi hän hetken perästä. Haugen kasvoille ilmestyi merkillinen tyynen väsymyksen ilme.
"Kyllä", vastasi hän. "Kun kukat eivät jaksa enää elää, niin ne kuihtuvat, ja niin ne joutuvat lumen alle, kunnes kevät tulee jälleen."
"Ja milloin sitten tulee kevät jälleen?" Poika seisoi isäänsä päin kääntyneenä ja katsoi häneen.
"Kun Jumalan valo uudelleen rupeaa loistamaan, poikaseni. Kun Hänen aikansa tulee."
"Niin hänen aikansa tulee kai? Sillä hänhän on hyvä", sanoi poika kuni kokemuksesta.
"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."
Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa elossa oleva lapsistansa.
Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.
Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti ja tummeni kasvoiltaan.
Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.
Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa vastaanottamaan.
Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.
Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.
Bache tarttui ojennettuun käteen.
"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti värähtäessä.
Haugen katse pysyi rauhallisesti hänen silmiinsä suunnattuna.
"Tänne on jokainen tervetullut, joka tulee Jumalan nimessä", vastasi hän hiljaa.
Bache ei vastannut. Renkipoika otti hevosen; he menivät molemmat huoneeseen.
Mutta kun he hetkistä myöhemmin istuivat kahden Haugen huoneessa, katsoi Hauge Bacheen tuolla puoleksi surumielisin, puoleksi väsynein katsein.
"Pysytkö yhä edelleen epäkristillisessä aikomuksessasi?" kysyi hän.
Bache punastui.
"On kirjoitettuna eräässä paikassa: 'Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'," sanoi hän varmasti.
Jonkunlainen elämän voimien verestyminen tuli Haugen kasvoilla näkyviin.
"Minä en tuomitse", vastasi hän. "Mutta Jumala tuomitsee lakinsa kautta, ja hän sanoo: joka eroaa vaimostansa muuten kuin huoruuden tähden, hän tekee syntiä, ja joka nai erotetun, saattaa hänet tekemään synnin! Niitä sanoja ei voi sivuuttaa, rakas Bache. Ja vähimmin olin odottanut sinulta, jolle Jumala on antanut kaikkia hengen lahjoja, että vapaalla tahdolla ja aikomuksella rikkoisit hänen käskynsä!"
Bache aikoi vastata, mutta vaikeni äkkiä; Hauge oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja itki.
Kauan aikaa oltiin vaiti.
Sitten sanoi Bache vihdoin matalalla äänellä:
"Jospa tietäisit, minkälaisen helvetin vaimoni minulle kotona valmistaa, niin et puhuisi, niinkuin nyt puhut."
Hauge katsoi häneen.
"Sinä olet itse valinnut hänet", vastasi hän. "Olet itse Jumalan kasvojen edessä luvannut, ettei mikään muu kuin kuolema erota teitä, että ja'at sekä hyvät että pahat hänen kanssaan — sinä saat kantaa ristisi kärsivällisenä kuten kristityn tulee."
Bache nousi.
"En voi sitä, Hauge", vastasi hän. "Vaimoni tekee minut pahaksi."
Hauge oli myöskin noussut. Hänen väsyneet silmänsä säihkyivät.
"Silloin on uskosi Jumalaan huonolla kannalla, rakas veli", sanoi hän voimakkaalla äänellä. "Me emme ole tänne asetetut maailman pahaa pakenemaan, vaan sen voittamaan! Jos jätät hänet, silloin sinä teet hänet pahaksi, silloin syökset sinä, jonka pitäisi olla hänen tukensa, hänet turmioon, silloin on sinulla hirmuinen vastuu Jumalan edessä hänen kadotetusta sielustaan, ja sinä petät Jumalan asian maan päällä. Sinä julistat, että paha voittaa hyvän sekä että hyvän on paettava! Oi veli, älä Jeesuksen kuoleman tähden tee sitä!"
Hän seisoi kuolonkalpeana ystävänsä edessä. Bache tahtoi jälleen vastata, mutta Hauge jatkoi:
"Ja hänet, jonka sinä aiot naida — hänet sinä teet osalliseksi synnistäsi, teet hänet huoraksi! Voiko siitä mitään hyvää tulla?"
Hän kalpeni peräti ja oli pakotettu istumaan. Hänen päänsä vaipui pöydän reunaa vastaan. Hän oli äärimmilleen kiihtynyt.
"Hauge!" Bache pani kätensä hänen hartioilleen. Hauge ei kohottanut päätään.
"Minun täytyy päästä vuoteeseen", mumisi hän. "Pyydä vaimoani tulemaan tänne."
Hän oli aivan näännyksissä.
Muutaman minuutin kuluttua oli Hauge vuoteessa.
Hänen vaimonsa istui pitäen hänen kättänsä omassaan; Bache seisoi vaiti ja synkkänä vieressä.
"Ei ole enää mitään sanottavaa", sanoi Hauge heikosti hymyillen. "Jumala on auttava; hän tietää, että koettelemuksia ja pettymyksiä tarvitsemme, jotta pysyisimme nöyrinä."
Hän hengitti raskaasti.
Silloin nousi Bache:
"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."
Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.
"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.
Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.
"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet tehnyt meille!"
Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.