NELJÄSTOISTA LUKU
Oli lauhkea lokakuun päivä 1804, ilma oli tyyni ja kuulakka ja kellastuneet lehdet putoilivat metsissä.
Maantietä pitkin kulki Ekerin paperitehtaalle päin juhlapukuista väkeä, pari kolme yhdessä, useimmat matalalla äänellä keskustellen. Naiset kantoivat virsikirjaansa kädessään; useilla miehistä oli reppu selässään aivan kuin olisivat kaukaakin tulleet. Yksi ja toinen hyvinpuettu mies silloin tällöin ajoi ohi kärryissään ja tervehti tuttavallisesti kulkijoita; kaikilla oli jonkunlainen odotuksen ja juhlamielen ilme kasvoillaan. Kaikki poikkesivat valtatieltä paperitehtaalle, jossa isäntä Mikkel Nielsen Hauge kulki juhlapukuisena edestakaisin ja otti vieraat vastaan. Sillä aikaa Inger, hänen vaimonsa, työskenteli kiireissään keittiössä ja tuvassa, jossa kaikki tehtaan väki häntä halusta auttoi.
Olipa syytä juhlimiseen tehtaalla tuona päivänä, sillä Hans Nielsen Hauge oli kirjeellisesti ilmoittanut, että hän tulisi tervehtimään veljeänsä, ennenkuin palaisi Bergeniin takaisin.
Jo useina päivinä oli huhupuheita kulkenut, että hän oli palannut Tanskasta ja oleskeli Tunessa vanhempiensa luona, mutta nyt oli veli Mikkel saanut siitä varmuuden viime kirjeen kautta, ja tieto hänen tulostaan oli levinnyt kiihtyvällä nopeudella ympärillä oleviin seutuihin.
Ja niinpä olivat ystävät läheltä ja kaukaa ajaen ja jalan matkalla syksyisellä tiellä saadakseen nähdä ja kuulla häntä, jonka sana ja työ oli muuttanut heidän koko elämänsä ja tuonut iloa, uskoa ja toivoa heidän olemukseensa.
* * * * *
Iltapäivään oli ehditty; mäellä tehtaan luona oli Mikkel Hauge itse ja hänen rinnallaan Kristofer Hoen, Torleif Bache, Ole Gabestad, Niels Braaten ja monta muuta Haugen parhaista ystävistä. Kaikki seisoivat ja katselivat odotellen tielle päin.
Niels Braaten oli juuri tullut ja kertonut, että Hauge oli edellisenä päivänä pitänyt hartauskokouksen Lars Baekken luona Hougsundissa ja silloin sanonut, että hän tulisi paperitehtaalle seuraavan päivän iltapuolella.
Yli tunnin oli nyt jännitettyinä katseltu odotellen tulijaa; hämärä rupesi jo lähestymään, mutta ketään ei tullut.
"Ehkäpä jotain on saattanut tapahtua?" sanoi Mikkel veli katsoen hieman huolestuneesti Niels Braateriin.
Tämä hymyili.
"No, Jumala elää vielä", vastasi hän.
"Niin, tapahtukoon Hänen tahtonsa", vastasi Mikkel Hauge.
Ja taas hän tähysteli heihin päin, kuten toisetkin.
Kuulosteltiin eikö kärrynpyörien kolinaa kuuluisi; koeteltiin tähystää, eikö hevosta hämärässä näkyisi.
Jopa tuli joku! Mutta eihän! Sehän oli vain joku yksinäinen vaeltaja, ehkä joku ystävistä, joka oli myöhästynyt.
Ja kaikki katselivat yksinäistä kulkijaa, odotellen eikö joku joukosta tuntisi häntä.
Hän kulki tasaista kulkua kuni suurimmassa rauhassa, silloin tällöin katsoen ylös tehtaalle päin, mutta taas painaen päänsä alaspäin.
Vihdoin ehti hän veräjän luo, tarttui siihen ja katsoi samassa ylös. Ja kun hän tuli taloon päin, näytti hänen vartalonsa kohoavan katsojain silmissä, ja pian kävi syvä, valtava hyminä noiden hiljaisten mäellä seisovien ihmisten kesken.
He olivat tunteneet kasvot. Se oli hän!
Hän tuli reippaasti lähemmä noiden monien luo.
Jokaista tervehti hän kädestä, sanoi jonkun sanan ja kävi edelleen katsellen.
Vihdoin tapasi hän veljensä, otti häntä lujasti kädestä ja jäi siten seisomaan moniaan sekunnin ajaksi.
"Kiitos todistuksestasi, veli!" sanoi hän matalasti sointuvalla, lämpimällä äänellään. "Jumala palkitkoon sinua siitä että kestit!"
Veljen silmiin nousivat kyyneleet, eikä hän vastannut mitään.
Mutta hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa Inger. Tämän hyvät kasvot loistivat; hän tarttui molemmin käsin.
Haugen käteen. "Tervetullut ole sinä!" sanoi hän. "Ja Jumala siunatkoon sinua!"
Hän ei tahtonut laskea kättä irti. Hauge nyökäytti päätään, kääntyi ja tervehti Torleif Bachea, Niels Braatenia ja toisia.
"Täällä on kaikki hyvin", sanoi hän. "Tehdashan on käynnissä."
Hän hymyili ja meni sisään veljen seuraamana.
Ja pian täyttyivät huoneet sadoista ystävistä, joiden kasvot ilosta loistivat, kun hän nyt oli tullut.
Puoli tuntia myöhemmin nousi virrenveisuu korkeana ja luottavaisena huoneiden kattohirsien alla, häipyen kauas pimeän syysillan hiljaisuuteen.
Silloin puhui Hauge, piti puheen, jonka ystävät muistivat kauan. Puhui siitä, miten on Herran tähden kieltäydyttävä, oltava uskollisia loppuun asti sekä taivaallisessa että maallisessa kutsumuksessa, eikä väistyttävä siitä mikä on oikeaa ja hyvää, ei koetuksien eikä kiusauksien edessäkään.
Hän lopetti lämpimällä rukouksella Jumalan puoleen, että se siemen, joka nyt on kylvetty, saisi kasvaa ja vahvistua ja että Jumalan sanan siemen tulisi kylvetyksi yli koko maan.
Puhe aikaansai suuren liikutuksen.
Sen päätyttyä riensivät kaikki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan ja puristaa häntä kädestä. Jokaiselle oli hänellä hyvä sana; hän antoi neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa.
Siten kului ilta; mutta kun myöhään erottiin ja vain muutamat lähimmistä ystävistä jäivät jälelle, otti Hans Nielsen Hauge veljeänsä olkapäistä kiinni ja katsoi häntä silmiin, lämpimästi, kiitollisena.
"Nyt, veli Mikkel", sanoi hän hymyillen. "Nyt olet kai iloinen?"
"Kyllä, niin olen", vastasi veli, "siitä varsinkin, että sinä olet täällä."
Hans Nielsen Hauge pudisti päätään.
"Ei, ei", sanoi hän. "Olenko minä täällä, vai enkö, sillä ei ole paljon merkitystä! Mutta Jumala on täällä ja se tekee meidät iloisiksi!"
Veli, joka kaksi kertaa oli istunut kuritushuoneessa jumalansanan julistuksen vuoksi ja joka kaikesta huolimatta ei ollut väistynyt totuudesta, tarttui veljensä käteen.
"Jollet sinä olisi tullut", sanoi hän liikutettuna, "niin tokkopa
Jumala olisi ollut meitä niin lähellä."
"Voi Mikkel!" vastasi Hans. "Jumala olisi kyllä tullut tänne ilman minua; olen nyt vain niin iloinen, että minua on voitu käyttää johonkin hyvään tässä maailmassa."
Ystävät seisoivat ympärillä ja kuuntelivat noita kahta.
Silloin sanoi Kristofer Hoen äkkiä:
"Kuinka monta kertaa olet nyt ollut vangittuna, Hauge?"
Hauge hymyili. Sitten laski hän sormillaan.
"Yhdeksän kertaa", vastasi hän, "ja Mikkel veli kahdesti: — se on jo hyvä alku!"
"Mutta nyt olet saanut olla melko kauan vapaana", sanoi Niels Braaten.
"Niin", vastasi Hauge. "En ole juuri istunut vangittuna."
"Sinä olet, Jumalan kiitos, ollutkin hyvä irtolainen", sanoi Mikkel veli.
Silloin kaikki nauroivat.
"Niin", sanoi Kristofer Hoen. "Siitä tulee monta peninkulmaa."
Hans Hauge istui mietiskellen.
"Olen huvitellut laskemalla", sanoi hän; "siitä tulee melkein viisitoista sataa penikulmaa."
Tuli huomattava hiljaisuus.
"Mutta — niinpä onkin se ehkä pian lopussa", sanoi Hauge hyvin hiljaa.
Kaikki katsoivat häntä.
Hän itse katseli vakavana eteensä.
"Voi tulla aihetta levätä kylliksi", sanoi hän. "Kunhan Jumalan sana oikein alkaa juurtua tässä maassa, löytävät he kyllä syyn saada minut vangituksi."
Ystävät vaikenivat. He tiesivät ja ymmärsivät, että hän oli oikeassa.
"Matkusta Bergeniin, niin pian kuin voit", sanoi Niels Braaten.
"Niin on tarkoituksenakin", vastasi Hans Hauge. "Niinpian kuin olen valmis täältä lähtemään."
Hän istui hetkisen ja tuijotteli puoleksi surumielisenä eteensä.
"Ja silloin luultavasti tulee kulumaan pitkä aika, ennenkuin jälleen kohtaamme", sanoi hän matalalla äänellä.
Ystävät loivat katseensa alas. Hetken vallitsi painostava hiljaisuus.
Silloin katsoi Hauge luottavasta veljeensä.
"Kyllä kaikki hyvin menee, tiedänhän, että mylly pyörii", sanoi hän ja hymyili.
Mikkel Hauge nyökäytti päätään.
"Niin se pyörii, ja kohta se pyörii kaikkialla koko Norjan maassa", vastasi hän.
Hans Hauge nyökäytti päätään.
"Rukous ja työnteko — niistä pitää tulla kansan tunnussana", sanoi hän. Ja siitäpä hän kauan aikaa puhui, kuinka väärin silloin on asia käsitetty, kun monet heränneistä tahtovat kaikki maalliset toimensa jättää ja vain hengellisissä asioissa askarrella.
"Se on aivan samaa kuin panna tuli kuivan padan alle", sanoi hän; "siitä tulee vain kuumuutta eikä mitään ruokaa ja lopuksi turmeltuvat sekä pata että ruoka-aineet. Jumala on luonut meille sekä ruumiin että sielun; sielun tulee hallita ruumista, kuten isännän palvelijaansa; se on kehno isäntä, joka ei pidä hyvää huolta palvelijastaan, jotta hän voi olla hänelle hyödyksi sekä kykenevä ja halukas kaikkeen hyvään työhön."
Hauge oli puhuessaan lämmennyt asiasta ja hän jatkoi nyt, kertoen piirre piirteen jälkeen matkoistaan, ja juuri tästä tärkeästä asiasta sekä monista alkamistaan suunnitelmista maan sekä hengelliseksi että aineelliseksi edistykseksi.
"Kaikkialla, missä huomaan jotakin olevan tehtävissä kansan kohottamiseksi joko jonkun uuden elinkeinon kautta tai vanhaa parantamalla, siellä toimitan kykenevimmät veljet toimeen", sanoi hän. "Siten istutan hyviä puita kaikkialle maahan, niistä on tuleva siemeniä, jotka täyttävät koko Norjan, jotta se kerran kukoistaa kuin Herran puutarha."
Ja Hauge kertoi vielä, kuinka hän Fagerlid-laaksossa pohjoisessa Norjassa, jossa kansa oli kokoontunut häntä kuulemaan, oli hämmästyttänyt heidät lähtemällä katsomaan erästä läheisyydessä olevaa koskea, tutkiakseen voisiko sitä käyttää tehdaslaitokseen, sekä kuinka hän hartauskokouksen sijasta keskellä kirkasta kevätpäivää oli valjastanut hevosen auran eteen ja yhdessä talon isännän kanssa kyntänyt iltaan asti. Vasta sitten oli hän pitänyt hartauskokouksen.
"Heidänhän tuli nähdä", sanoi hän, "etten ole mikään irtolainen tai haaveilija, joka ei tahdo tehdä työtä, vaan rehellinen kristitty, joka kiittää Jumalaa sekä ruumiin että sielun lahjoista."
* * * * *
Hauge oli viipynyt paperitehtaalla kolme päivää ja joka päivä keskustellut niiden monien ystävien kera, jotka tulivat sinne häntä katsomaan ja tervehtimään.
Neljäntenä päivänä lähellä puolenpäivän aikaa, juuri kun Hauge istui keskustelemassa Inger-emännän kanssa suuressa tuvassa, tuli Mikkel-veli kiireesti sisään.
"Laita itsesi johonkin syrjään, Hans", sanoi hän. "Näen nimismiehen tulevan ajaen tännepäin, ja jos oikein arvaan, niin sinua hän juuri etsii."
Inger-emäntä oli noussut.
"Tule", sanoi hän. "Minä johdan sinut takaoven kautta; mene sitten kosken reunaa, niin on tiheä metsä aivan edessäsi."
Mutta Hans Hauge jäi istumaan paikalleen.
"Ei, Inger!" sanoi hän hitaasti. "En lähde täältä minkään takaoven kautta. Olen niin tehnyt pari kertaa, koska luulin olevan velvollisuuteni säilyttää vapauteni; nyt en kuitenkaan enää tee sitä. Ja kaikkein vähimmin pakenen Jens Gramia. Hänen ei pidä saattaman sanoa, että minä piilottaudun niinkuin se, jolla on paha omatunto."
Hän nousi, ja hänen lempeissä, siniharmaissa silmissään oli syvä loimu.
Mikkel Hauge seisoi ja katseli veljeään.
"Sinä olet ja pysyt kaltaisenasi", sanoi hän, "Jumalankiitos", lisäten.
"Ja mehän olemme veljet", vastasi Hauge hymyillen. "Sinähän istuit kaksi vuotta mieluimmin kuin kielsit Jumalasi ja annoit pakottaa itsesi vaikenemaan. Mene nyt vastaanottamaan nimismiestä."
Mikkel Hauge kääntyi sanaakaan sanomatta ja meni.
Mutta Inger-emäntä sai kyyneleet silmiinsä.
"Emme siis enää koskaan saa nähdä sinua", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kyllä", vastasi Hans Nielsen Hauge. "Ei mikään maailmassa voi
Jumalan lapsia ijäksi erottaa!"
Inger laski kätensä hänen olalleen.
"Jumala siunatkoon sinua Hans, kaikesta", sanoi hän.
Nyt ajoi nimismies pihaan ja sieltä kuului puhetta.
Hauge istui rauhallisena pöydän ääressä. Inger-emäntä askarteli jotain uunin luona. Hetken perästä tulivat Mikkel Hauge ja nimismies Gram tupaan.
Nimismies tervehti, ensin Inger-emäntää, jota hän kätteli, ja sitten
Haugea.
"Saatpa istua peremmäksi", sanoi Inger-emäntä; hän asetti tuolin esille.
"Kiitos, en tahdo istua", vastasi nimismies Gram. "Minulla on vain sinulle asiaa", sanoi hän kääntyen Hans Nielsen Haugen puoleen.
Hauge nyökäytti päätään.
"Minä arvaan sen", vastasi hän sävyisästi.
Silloin seisoi Inger-emäntä nimismiehen edessä. Hänen voimakkaat, rehelliset kasvonsa olivat hyvin punaiset; hyväntahtoiset siniset silmät säihkyivät mielipahasta.
"Älä tee nyt mitään sellaista, joka pahaa on, nimismies", sanoi hän.
"Tulee päivä, jolloin saat sitä katua!"
Silloin nousi Hans Nielsen Hauge.
"Ei, Inger", sanoi hän. "Jumalan esivalta tekee vain sitä, mikä on hyvää — senhän voit tietää. Jens Gram kulkee Jumalan asioilla, ole varma siitä."
Jens Gram muuttui kasvoiltaan veripunaiseksi.
"Ei, sellaista asiaa varten en minä ole lähtenyt", vastasi hän; "minä vain teen mitä laki käskee."
"Ja sen sinä teet ilolla", sanoi Hans Hauge. "Esitä vain asiasi."
Jens Gram pani hatun päähänsä.
"Minä tuon sanan kruununvouti Collettilta, että hän haluaa puhua kanssasi", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge ojensi veljelleen kätensä.
"Kiitos tästä kerrasta, veli, kiitos kaikista kerroista", sanoi hän. Sitten otti hän Inger-emäntää kädestä. "Pysykää Jumalassa", sanoi hän, "niin ei mikään teitä vahingoita. Ja pitäkää hyvää huolta paperitehtaasta, että se käy."
Hän loi veljeensä paljon merkitsevän silmäyksen, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja seurasi nimismiestä, joka jo seisoi ovella.
"Jumalan rauhaa matkallesi!" toivotti Inger-emäntä seuraten ovelle.
"Ja Jumalan rauhaa sinullekin, Jens Gram."
Tämän hän huusi nimismiehelle.
Nimismies ei vastannut. Istui vain kärryihin, kun taas Hauge asettui taakse ajopojan paikalle. Sitten sai hevonen piiskan läimäyksen ja pian katosivat molemmat näkyvistä jättäen ystävät kyyneleet silmissä kuistille seisomaan.
Kun nimismies Gram oli ajanut kokonaan tehdaslaitoksen ohi, kääntyi hän istuimellaan ja katsoi Haugeen päin.
"Aja vain rauhassa", vastasi tämä. "Minä istun turvassa täällä, sillä minulla on hyvä omatunto."
Nimismies Gram löi taas hevosta.
"Tällä kertaa saatkin seurata minua", sanoi hän.
Hauge ei vastannut.
Mutta kun he puolen tunnin ajan perästä kääntyivät Hougsundin tielle, sanoi hän:
"Sinä et viekään minua kruununvouti Collettin luo!"
Nimismies Gram nauroi.
"En", vastasi hän. "Tällä kertaa mennäänkin suoraan vankilaan, Hans
Hauge."
Hauge ei vastannut tähän. Istui vain äänetönnä ja katseli eteensä, heidän edelleen ajaessaan.
"Niin, niin, Jens Gram!" sanoi hän vihdoin. "Siitä saat tehdä tilisi kerran Jumalasi kanssa. Minä en valita."
Ja kärryt kolisivat edelleen syksyistä tietä.
Iltapäivällä pantiin Hauge Jens Gramin käskystä Hougsundin vankilaan.
Kun nimismies saattoi hänet vankilaan, kääntyi Hauge häntä kohti ja ojensi kätensä.
"Kiitos hyvästä ajosta, nimismies", sanoi hän.
Nimismies Gram kääntyi poispäin.
"Odotahan vähän", vastasi hän. "Saattaa tapahtua, että saat painavampia kiitoksen aiheita." Samassa otti hän esille eräästä laatikosta käsi- ja jalkaraudat ja tuli Haugen luo.
Hauge katsahti häneen.
"Voinhan minä kantaa nämä kahleet", sanoi hän hiljaisesti, "mutta kerran, Jens Gram, tulevat ne olemaan painavammat sinulle kuin nyt minulle. Voinhan minä kaikissa tapauksissa panna käteni ristiin ja rukoilla vihamiesteni puolesta."
Jens Gram kääntyi äkkiä hänestä pois ja meni.
* * * * *
Noin kuukauden istui Hauge Hougsundin vankilassa. Hänen ystävänsä tarjosivat suuren takuusumman hänen vapauttamisekseen, mutta viranomaiset hylkäsivät kaiken. Oli tultu siihen vakuutukseen, että yhä varmemmin kasvavaa uskonnollista liikettä ei voitu muuten pysähdytää, kuin pitämällä Hauge vangittuna, ja sen mukaan sitten toimittiinkin. Kristianian läänin maaherra, kreivi Moltke, antoi käskyn panna Haugen Kristianian kaupungin vankilaan, ja marraskuun 2 päivänä 1804 tuli nimismies taas Hougsundiin tällä kertaa kuljettaakseen Haugen raudoissa pääkaupunkiin.
Iltapuolella samana päivänä ajoi kaksi rekeä Drammenista päin kaupunkiin. Ensimäisessä istui kahleissa oleva vanki, jota vartioitsi vanginvartija; toisessa istui nimismies Gramin jättiläismäinen vartalo.
Siinä talletettiin Hans Nielsen Haugea.
Puoli tuntia myöhemmin istui hän lukkojen takana eräässä Kristianian kaupunginvankilan pimeimmistä kopeista.
"Täältä saat sitten siirtyä Munkholmaan", oli Gram sanonut hänelle jäähyväisiksi.
"Tapahtukoon Jumalan tahto", oli Hauge vastannut. "Niinkauan kuin on elämää, voi toivoa jotakin parempaa. Mutta mitä Jumala antaa kannettavakseni, tahdon kantaa."
Vankilasta oli hän kirjoittanut ystävilleen useita kirjeitä, joissa hän ilmoittaa tahtovansa kärsiä äärimmäisyyteen saakka, ja kehottaa heitä tottelemaan lakia ja napisematta kantamaan, mitä kohtalo tuoneekin. "Jollemme tapaa enää tässä maailmassa, on meillä toivo, että tapaamme paremmassa maassa, jossa ei ole enää ei vankiloita eikä kahleita niitä varten, jotka rakastavat Jumalaansa", — siten hän lopetti kirjeensä.
Haugen vangitseminen 1804 lopetti hänen herätyssaarnaajatoimensa Norjan kansan keskuudessa ja samalla sai alkunsa oikeusmurhaan johtava toimenpide, joka on aina oleva sen ajan viranomaisten häpeänä.