VIIDESTOISTA LUKU
On jouluaatto 1805.
Pitkin Raatihuoneenkatua kulkee kaksi virkamiestä vakavasti keskustellen. He ovat Kristianian poliisimestari Jakob Wulfsberg ja ylioikeuden asessori Jonas Collett.
He pysähtyvät usein kylmästä huolimatta, puhelevat keskenään ja taas jatkavat kulkuaan. He ovat kulkeneet Kirkkokadun ohi, jossa on vilkas joululiikenne, hevosten kulkuset kilisevät ja lumi narisee ihmisten jalkojen alla.
Poliisimestari Wulfsberg pysähtyy taas ja laskee hiljaa kätensä asessori Collettin käsivarrelle.
"Tämäpä on erittäin laajakantoinen asia, hyvä herra asessori", sanoi hän. "Kuulustelut vievät vuosia, ja valitettavasti ovat virkatoimeni estäneet minua viime vuonna toimimasta asiassa sellaisella tarmolla, jota se välttämättä vaatisi. Olen kiitollinen hallitukselle, että se on nimittänyt Teidän kaltaisen tarmokkaan ja kyvykkään miehen sijaani tutkijalautakuntaan."
Asessori Collet teki poistyöntävän kädenliikkeen.
"Ei kukaan voisi asiaa paremmin hoitaa, kuin te, herra poliisimestari", sanoi hän. "Mutta koska niin tahdotaan, koetan tehdä voitavani."
"Silloin on asia parhaissa käsissä", vastasi poliisimestari Wulfsberg ja aikoi mennä edelleen. Mutta asessori Collet pysähytti hänet.
"Herra poliisimestari", sanoi hän. "Oikeuskirjuri Aars — mistä syistä hän pyysi päästä vapaaksi tutkijakunnan jäsenyydestä?"
Wulfsbergin kasvoille muodostui eriskummallinen ilme.
"Luultavastikin samoista syistä kuin minäkin", sanoi hän.
"Syistä!" — Asessori Collett katsoi poliisimestariin. "Minä luulin, että oli olemassa vain tuo ennen mainittu syy."
Poliisimestarin silmät harhailivat.
"Sepä olikin pääsyy", vastasi hän. "Voinhan muuten meidän kesken myöntää, ettei minulla ole lainkaan halua puuttua koko asiaan."
Collet asettui poliisimestarin eteen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän.
Kuin taistelun merkkejä näkyi Wulfsbergin älykkäillä kasvoilla. Hän vaikeni hetkiseksi, ennenkuin vastasi.
Vihdoin tuli matalana:
"On jotain tuossa miehessä, joka minua vaivaa. Hänellä on niin ihmeellisen luottamusta herättävä esiintymistapa; en ole ennen sellaista tavannut ja aivan vasten tahtoaan saa sellaisen käsityksen, että hän kärsii viattomasti — eikä silloin ole mieluista olettaa päinvastaista!"
Poliisimestari hymyili.
"Niinpä kyllä", vastasi asessori Collet. "Hänellä kuuluu olevan erittäin miellyttävä käytös ja suuri vakuuttamiskyky. Muutoinpa hän ei olisikaan voinut aikaansaada sitä vahinkoa, jota hän todistettavasti on tehnyt."
Poliisimestari Wulfsberg pudisti hymyillen päätänsä.
"Ei, ei, herra asessori", sanoi hän. "Ei ole tästä nyt vain kysymys. En vain niin helpoilla keinoilla anna itseäni pettää. Ei, jotain aivan toista se on — mutta itsepä voitte nyt arvostella, siihenhän saatte mainion tilaisuuden."
Hän jatkoi matkaansa Collettin seuraamana. Nuo molemmat virkamiehet tervehtivät sekä oikealle että vasemmalle, ja kun he kääntyivät raatihuoneen portista sisälle mennäkseen, teki vahti kunniaa.
* * * * *
Avaimet kolisivat Hans Nielsen Haugen pimeän vankikopin ovessa. Vanki, joka istui kädet ristissä penkillään ja tuijotti iltapimeään koppiinsa, jonka ristikkoikkuna näkyi seinällä harmaana valoläiskänä, käänsi päänsä ja katseli oveen päin. Vanginvartija sieltä tuli. Hän seisoi kopin ovella.
"Saatpa tulla. Poliisimestari tahtoo puhua kanssasi", sanoi hän. Hänellä oli sapeli nahkatupessa vyöllään ja lyhty vasemmassa kädessään.
Hauge nousi raskaasti huoaten. Hänen silmänsä punottivat lyhdynvalossa; kalpeat kasvot olivat saaneet tuhkanharmaan sävyn.
Hän seurasi hiljaa vanginvartijaa.
"Mene edellä", sanoi tämä sulkien oven. Ja lyhdyn valossa kulki Hauge pitkän käytävän läpi vanginvartijan seuraamana.
"Tässä", sanoi vartija heidän pysähtyessään kuulusteluhuoneen oven edessä. Hän sammutti lyhdyn, sillä päivänvaloa tuli vielä ikkunain ja käytäväin kautta; sitten vartija avasi kuulusteluhuoneen oven ja johti Haugen sisään.
Pöydän ääressä istuivat poliisimestari ja asessori Collett.
Vanginvartija jäi seisomaan ovipieleen.
Poliisimestari viittasi tälle.
"Odota siellä ulkona", sanoi hän. "Minä soitan sitten."
Vanginvartija teki kunniaa ja meni.
Poliisimestari istui hetken, selaili muutamia papereita ja puhui matalalla äänellä, melkein kuiskaten asessori Collettin kanssa, jonka silmät eivät kääntyneet Haugesta, tämän seisoessa oven luona hämärässä.
Vihdoin poliisimestari puhui.
"Tule lähemmä, Hauge", sanoi hän hiljaa.
Ja Hans Nielsen Hauge tuli hitaasti pimeästä ja seisoi aivan viheriän pöydän ääressä, jouluaaton valon langetessa sille leveän ikkunan kautta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat; vaaleanharmaa tukka riippui epäjärjestyksessä, mutta hänen tukeva vartalonsa ei ollut vielä kumarruksissa, ja jotain ylen lempeää oli hänen suurien, väsyneiden, sinisenharmaiden silmiensä katseessa.
Asessori Collett katsoi kauan ja terävästi häneen.
"Sinäkö siis olet Hauge?" kysyi hän; hänen kuivahko äänensä hieman aleni.
"Kyllä, minä se olen", vastasi Hauge lämpimällä, luotettavalla äänellään.
Taas vallitsi hiljaisuus.
Sitten puhui poliisimestari:
"Minulla on jotain uutta sinulle ilmoitettavana. Asessori Collet tässä on tullut jäseneksi lautakuntaan, joka on tutkiva asiaasi."
Hauge katseli tutkivasti Collettia, jonka silmäys ei välttänyt.
"Sittenpä ehkä asia edistyy", vastasi hän.
Poliisimestari hymyili leveästi.
"Asessori ottaa minun paikkani", sanoi hän. "Kyllä asia sitten käy paremmin."
Hauge ei hymyillyt.
"Poliisimestarilla on kylläkin riittävästi työtä", sanoi hän. "Niitä on paljon, joiden sietää istua täällä."
Wulfsberg katsoi asessori Collettiin.
"Sinun asiasi on ylen laaja asia", sanoi hän. "Se on paisuva hyvin suureksi."
"Niin", vastasi Hauge, "se on suuri asia. Ja sillä on sellainen ominaisuus, että se kasvaa."
Collett katsoi terävästi Haugea.
"Niin, sitäpä juuri pelätään", sanoi hän.
Hans Nielsen Hauge astui pakostakin askeleen lähemmäksi.
"Että Jumalan sana saa juurtua kansan keskuuteen, ei ole mikään pelättävä asia", vastasi hän. "Jos se olisi saanut juurtua yli koko Norjan, saisitte kernaasti ottaa henkeni tässä paikassa."
Hän sanoi tämän aivan hiljaa, mutta painavasti.
Nuo molemmat virkamiehet vaihtoivat silmäyksiä. He alkoivat tuntea sangen omituista tunnetta, vaikutusta hengestä, joka oli väkevämpi kuin heidän.
"Minä huomaan, että sinä uskot asiasi menestykseen", sanoi Collett hetken vaitiolon perästä.
"Kyllä, sen teen", vastasi Hauge.
"Etkä pelkää tutkimuksen tulosta?"
"En." Hauge hymyili. "Sitä varten on minulla liian hyvä puolustaja!"
Collett katsoi kysyvästi poliisimestariin.
"Mikä puolustaja?" kysyi hän Haugeen kääntyen. Haugen silmät katsoivat niin lempeinä.
"Kylläpä asessori sen tietää", vastasi hän.
Collett rypisti kulmiaan.
"En", sanoi hän hieman terävästi. "En tunne puolustajaasi."
Hauge katsoi häneen.
"Sepä oli paha", vastasi hän, "Jumala on puolustajani, herra asessori!" Äänessä oli innostuksen voimaa.
"No, no!" pääsi terävästi Collettin suusta. "Senhän jokainen voi sanoa."
"Eipä", vastasi Hauge. "Sitäpä ei voi jokainen sanoa. Mutta Jumala suokoon, että niin hyvin olisi!"
Taas tuli hiljaisuus. Wulfsberg katsoi alaspäin; Collett istui sanatonna.
"Näyttääkö sinusta ettei asiasi kylliksi edisty?" kysyi hän hetken perästä.
"Näyttää", vastasi Hauge. "Aika tuntuu pitkältä. Meidän ihmisten ei ole helppoa kärsivällisesti sitä kantaa, mitä Jumala antaa." Hän vaikeni. Mutta sitten hän taas puhui ja tällä kertaa oli äänessä suuri suru.
"Pahinta on kaikkien niiden, jotka odottavat minua", sanoi hän. "On niin monta, jotka tarvitsevat pientä apua."
Collett katsoi häneen hyvin pistävästi.
"Sinäkö luulet olevasi ainoa, joka voi julistaa Jumalan sanaa tässä maassa?" sanoi hän.
Hauge pudisti surunvoittoisesti päätään.
"Niin ylpeä en totisesti ole", vastasi hän, "mutta saattaapa tapahtua, että olen yksi niistä harvoista, jotka ymmärtävät puhua yksinkertaisten kansanihmisten kanssa. Minä itse olen yksinkertainen ihminen, vain tavallinen talonpoika; minä tiedän, miten kansan olot ovat, ja he ymmärtävät puhettani."
Collett rypisti kulmiaan.
"Sinä tekisit ehkä enemmän hyötyä, jos pysyisit talonpojan ammatissasi ja jättäisit jumalansanan julistamisen papeille", sanoi hän.
"Niinpä tulisi asian olla", sanoi hän hiljaa. "Mutta valitettavasti on niin monta pappia, jotka eivät julista muuta kuin kuollutta oppia. Senpävuoksi onkin siellä maalla kirkko tyhjä, mutta tanssihuoneet ja huonot paikat ovat ylenmäärin täynnä kevytmielistä nuorisoa."
Collett oli vaiti.
Silloin katsoi poliisimestari Haugeen.
"Papit toimivat laillisessa kutsumuksessaan", sanoi hän. "Samoin olisi sinunkin tehtävä."
Hauge vastasi poliisimestarin katseeseen.
"Kristuksen apostolit eivät olleet kirjanoppineita eivätkä farisealaisia", vastasi hän; "he olivat aivan yksinkertaisia kalastajia, ja kuitenkin saivat he Kristukselta kutsumuksen julistaa hänen oppiansa."
Collettin kasvoille nousi tummempi puna.
"Sinä pidät siis itseäsi apostolien veroisena?" kysyi hän terävästi.
Hauge kiinnitti lempeän katseensa asessoriin.
"Minä tahdon niin mielelläni olla Kristuksen oppilas ja seurata hänen käskyjänsä", vastasi hän matalalla äänellä hyvin rauhallisesti.
Kului hetki aivan hiljaisuudessa.
Collett kääntyi poliisimestarin puoleen ja keskusteli hänen kanssaan hiljaisella äänellä.
Sitten hän taas kääntyi Haugen puoleen.
"Niin", sanoi hän virallisella äänenpainolla. "Huomenna astun minä kuninkaallisen käskyn nojalla siihen tutkijakuntaan, joka on harkitseva asiaasi. Saat olla vakuutettu siitä, että tehdään kaikki, jotta se edistyy ratkaisuun asti."
Hauge astui jälleen askeleen eteenpäin.
"Minä kiitän asessoria siitä", sanoi hän ja ääni sai niin sointuvan sävyn. "Tuntuu niin raskaalta istua täällä toimetonna ja odottaa."
Collett nyökäytti päätään.
"Voisithan jotain askarrella", sanoi hän.
"Sepä käypi hankalaksi", vastasi Hauge. "Mustetta ja kynää ei minulla ole, joten en voi kirjoittaa; kirjoja ei ole myöskään, joten en voi lukea. Ei ole muuta jälellä kuin rukoilla, mutta rukous ilman työtä ei ole Jumalan tarkoituksen mukaista, herra asessori, ja toimettomuus on aina ollut minulle kauhistus. Kaikki pahat ajatukset saavat silloin vallan."
Asessori katsoi poliisimestariin kysyvä katse silmissään.
"Varovaisuusnäkökohdat", sanoi tämä aivan hiljaa.
Collett nyökäytti ymmärtävänsä.
"Niin, niin — muuta ei ollut", sanoi hän ja nousi.
Poliisimestari soitti; vartija tuli.
"Hyvästi!" Collett nyökäytti vähän vangille.
"Jumalan rauhaa ja iloista joulua", sanoi Hauge; kääntyi hitaasti ja seurasi vartijaa, joka heti vei hänet koppiinsa.
Mutta kun hän kävi ulkopuolisen käytävän kautta, näki hän portaissa kahdet kasvot, jotka hän tunsi. Ne olivat Ole Rörsveen ja Samson Traae Bergenistä.
Hän pysähtyi, mutta vartija vei hänet heti edelleen.
"Suoraan eteenpäin!" komensi hän.
"Jumala siunatkoon heitä siitä", mumisi Hauge itsekseen.
Hetki sen jälkeen painui kopin ovi taas kiinni, ja hän oli yksinään. Talikynttiläpahainen paloi pöydällä; yksinkertaista vanginruokaa oli sen vieressä.
— — —
Kun asessori Collett ja poliisimestari Wulfsberg jättivät kuulusteluhuoneen ja menivät portaita alas, sanoi edellinen:
"Vanki oli kalpea; eikö hän pidä huolta elatuksestaan? Hänenhän pitäisi olla rikas mies."
Poliisimestari pudisti päätään.
"Ei", vastasi hän. "Sitä hän tuskin on. Hänen kaikki varansa oli kaksi riksiä ja muutamia killinkejä."
Collett pysähtyi ja avasi silmänsä suuriksi.
"Niinkö", puhkesi hän sanomaan. "Sepä oli hämmästyttävää! Puhutaan suuresta pyhien rahastosta, jota hän lahkon puolesta hoitaa. Voisihan se häntä kannattaa."
Wulfsberg pudisti päätään.
"Pelkään, että se on vain samanlaista joutavaa puhetta, kuin moni muukin tuosta miehestä", vastasi hän. "Mutta tehän voitte nyt panna toimeen tutkimuksia itse, niin saatte asiasta selon."
He olivat tulleet portaita alas ja näkivät nuo kaksi vierasta miestä odottamassa portilla.
Poliisimestari pysähtyi päästyään kohdalle.
"Ketä te etsitte?" kysyi hän.
Toinen miehistä, kumaraselkäinen mies, jolla oli siniset silmät laihoissa kasvoissa, otti lakin pois ja tervehti.
"Kävisiköhän laatuun saada puhutella Hans Nielsen Haugea?" kysyi hän aralla äänellä.
Poliisimestari tarkasteli häntä.
"Ei", vastasi hän. "Se ei käy laatuun."
Surullinen ilme tuli miehen kasvoille.
"Vain pari sanaa", pyysi hän. Hän seisoi lakki kädessä ja katsoi poliisimestaria silmiin.
"Ei, ei", vastasi tämä.
"Mistä te tulette?" Hän tarkasteli heitä molempia.
"Bergenistä", vastasi mies.
"Meritsekö?"
"Ei, jalan", oli vastaus.
"Ja mitä asiaa?" Poliisimestari puhui tutkivalla äänellä.
"Tapaamaan Hans Haugea", vastasi kumaraselkäinen mies.
"Hm."
Poliisimestarin kasvoille tuli merkillisen lempeä ilme, joka kuitenkin heti katosi.
"Ei", sanoi hän. "Se ei ole sallittua. En voi sallia sitä."
Hän kääntyi poispäin.
Kumaraselkäinen seisoi hetken, pani lakin päähänsä ja katsoi toveriinsa — toivoton katse. Sitten nuo kaksi miestä poistuivat.
Mutta poliisimestari Wulfsberg hellitti kaulaliinaansa portista ulos astuessaan.
"Tämä on liikuttavaa", sanoi hän toverilleen.
Ja nuo kaksi virkamiestä tervehtivät kaikille puolille kulkiessaan
Raatihuoneenkatua Kirkkokadulle jouluaaton väkitungoksessa.
"Iloista joulua, herra poliisimestari!"
"Iloista joulua, herra asessori!"
He erosivat Itäkadun kulmassa.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kumartuneena pää käsien varassa kovalla vuoteellaan kopissa.
Ruoka oli koskematta. Kynttilä paloi sydämen yhä mustana pitentyessä.
Hän istui kumartuneena suuressa taistelussa.
Tänä iltana, Vapahtajan iltana, suurena armahtavaisuuden juhlana, tunsi hän hyljätyn suurta tuskaa ja yksinäisyyden kauhistusta syvemmin kuin minään muuna päivänä koko pitkänä vuonna.
Oliko Jumalan tarkoitus, että hänen täytyi täällä istua eroitettuna valosta ja elämästä koko jälelläoleva aikansa.
"Minä olen valo ja elämä", kuului vastaus syvällä hänen sielussaan.
"Niin, niin", kuiskasi hän. "Tapahtukoon sinun tahtosi!" Mutta taas tulivat nuo murheelliset ajatukset esille pimeydestä.
Hän näki noiden kahden ystävänsä kasvot. He olivat kulkeneet pitkän matkan tunturien yli saadakseen puhutella häntä, mutta vankilan ovi sulkeutui. Kaikki ne tuhannet, jotka kaipasivat häntä puhutella, olivat niinikään oven ulkopuolelle jääneet. Täten oli hänen istuttava toimetonna lopun elämäänsä, pimeydessä, yksinäisyydessä, avuttomassa odotuksessa. Ei koskaan enää saada nähdä aurinkoa, ei koskaan enää rakkaita kasvoja katsella. Hän kumarsi päätään syvemmälle. "Jumalani, Jumalani, miksi olet minut jättänyt!" kuiskasi hän surussaan.
"En saa täyttää tehtävääni! En saa kumartaa päätäni kuolemassa ja sanoa: Herra, se on loppuunsuoritettu!"
Kyyneleet tippuivat hänen käsiensä välistä hänen siinä istuessaan; olkapäät liikahtelivat nyyhkytyksien tempauksista.
Kauan oli näin hiljaista hämärässä kopissa. Hans Nielsen Hauge rukoili. Rukoili sitä Jumalaa, jonka edessä hän jo lapsena oli kumartunut. Rukoili valoa pimeyteen, vapahdusta synnistä ja kiusauksesta, lohdutusta suuressa sielunhädässään.
Silloin — äkkiä värähti hänen väsyneeseen sieluunsa kaukaisten sävelten värähdys. Onnekas sointu, joka kasvoi, yleni ja lopuksi puhkesi kaikkialla riemusoittona.
Joulukellot ilmoittivat joulun sanoman suuressa kaupungissa.
Hans Nielsen Hauge vaipui polvilleen ristissä käsin. Kyyneleet tulivat hänen silmistään. Hän tunsi sanomattoman onnen vapisuttavan koko olentoansa; tuntui kuin kuulisi hän taivaan kellot kaukaisuudessa.
Jumala oli antanut hänelle vastauksen. Jouluaaton vapahdussanoma oli tullut hänen yksinäisyyteensä.
"Jumala, Jumalani!" kuiskasi hän itsekseen. "Ylistys ja kiitos
Sinulle ainainen!"
Ja ulkona kellot yhtyivät juhlariemuun, tulvehtien levisivät soinnut pimeään kaupunkiin.
"Iloista joulua!" sanottiin tuhansissa valaistuissa kodeissa.
"Iloista joulua", kuiskattiin myöskin yksinäisen miehen sydämessä.
Hans Nielsen Hauge nousi ja seisoi suorana hämärässä kopissaan, jossa viheliäinen talikynttilä paloi punertavin liekein.
Hän pani kätensä ristiin.
Hetkisen perästä kaikui laulu "Jeesus, sun luonasi olla mä tahdon",
raikkaana ja täyteläisenä ahtaassa kopissa raatihuoneen vankilassa.
Toisten koppien vangit kohottivat päitään ja kuuntelivat ihmetellen.
Vartija pysähytti askeleensa käytävällä.
Mutta ulkona talven kylmässä seisoi kaksi hiljaista miestä. He tähystelivät Hans Nielsen Haugen kopin ikkunaan päin pimeässä. Ja he kuulivat tuon äänen, jonka he olisivat tunteneet tuhansien joukosta, äänen, joka oli avannut heidän silmänsä ja sielunsa ymmärtämään mikä parasta oli elämässä.
He seisoivat ja kuuntelivat laulua; he tarttuivat toistensa käsiin, kuten kaksi lasta vieraalla maalla kulkiessaan. Siten he seisoivat sanattomina, kunnes viimeinen sävel oli häipynyt.
Mutta kun Hauge lohdutettuna ja vahvistettuna oli istuutunut, nousi hän äkkiä ihmeissään.
Ulkoa hänen koppinsa alapuolelta kuului virrenveisuu. Kaksi laulajaa siellä oli. Virsi kärsiviä varten, hyljättyjen tuskanhuuto Jumalan puoleen.
Se kaikui selvänä ja kuuluvana illan pimeästä ja kylmästä.
Hans Nielsen Haugen valtasi suuri murhemieli. Ne olivat hänen ystäviänsä, nuo kaksi, joiden kasvot hän oli luullut tunteneensa raatihuoneen käytävässä. Nuo kaksi, jotka olivat kulkeneet tuon pitkän matkan Bergenistä tunturien yli saadakseen puhua hänen kanssaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän verta vuotanut sisällisesti. Siinä hän istui eikä voinut auttaa, ei voinut päästä heidän luokseen, ei saattanut lähettää lohdutuksen sanaa niille monille tuhansille, jotka odottivat häntä!
Nyt laulu vaikeni ulkona; miehet seisoivat alakuloisina ja kumaraisina ja tähystelivät heikosti valaistuun ristikkoikkunaan tuolla korkealla harmaassa muurissa.
Mutta yht'äkkiä tuli enemmän valoa ikkunaan.
"Katso", huudahti toinen miehistä ja tarttui toisen käsivarteen.
Tuo pieni valopilkku kasvoi; yksinäinen talikynttilä mustuvine sydämineen kohotettiin ikkunaan, ja se loi lämmintä, punertavaa valoa ulos pimeään.
"Katso", huudahti vielä toinen miehistä — ja puhkesi itkuun.
Siellä Hans Nielsen Hauge julisti valon voittoa pimeydessä ja vankilan yksinäisyydessä.
"Jumalan olkoon kiitos!" mumisi Samson Traae — hän seisoi kädet ristissä ja tähysteli ylös.
Valo ylhäällä ikkunassa vaipui ja hävisi; ilta pimeni pimenemistään, mutta nuo kaksi miestä seisoivat yhä tähystellen, onnellisina ja kiitollisina. He olivat saaneet viestin tuolta sisältä, viestin joka puhui järkähtämättömästä uskosta Jumalaan, viestin, siitä, että valo on varmasti voittava. Ja tämän viestin he tahtoivat kulettaa talosta taloon koko maassa, missä vain veljiä oli!
Heidän vielä vaiti siinä seisoessaan, tuli tuo pieni valo jälleen ristikkoikkunaan ja loisti kuten äskenkin ulos, Sitten tuli esiin käsi pitäen kynttiläsaksia; se puhdisti kyntilän ja silloin pieni liekki loisti kirkkaasti ja säteillen.
Molemmat miehet huudahtivat. He olivat ymmärtäneet. Jumalan seurakuntaa tuli puhdistaa täällä maanpäällä, Jumalan valo oli puhtaana pidettävä, jotta se voisi kirkkaasti ihmisille valaista.
"Näitkö hänet?" kuiskasi Samson Traae.
"Kyllä, kyllä", vastasi kumaraselkäinen; hän taisteli itkua vastaan.
Nyt puhkesi virsi tuolla ylhäällä.
"Jumala ompi linnamme", kuului sieltä. Ja pieni valo loisti virren aikana, vapisevan käden sitä pidellessä, kunnes viimeinen säe oli vaiennut.
Sitten valo hitaasti vaipui ja hävisi.
Miehet seisoivat ja puristivat toistensa käsiä kauan.
"Iloista joulua, Hans Hauge! Jumala antakoon sinulle iloisen joulun siellä sisällä!"
Ja hitaasti poistuivat miehet, Samson Traae edellä ja Ole Rörsveen, kumarahartiainen, jälessä. Tämä viimemainittu oli sama mies, joka oli vaeltanut Bergenistä Trondhjemiin tavatakseen Haugea, sama mies, joka oli saanut selkänsä kumaraksi kantamalla Hans Nielsen Haugen kirjoja satoja penikulmia tunturien yli ja laaksojen halki koko maan ristiin rastiin.
Mutta poliisimestari Wulfsberg ja asessori Collett kuuntelivat jouluvirttä kumpikin kirkkaasti valaistussa kodissaan ja menivät jouluaamuna kirkkoon nauttiakseen Jumalan sanan lohdutusta ja kuunnellakseen pelastussanoman julistusta, sillävälin kun hän, jolle Jumalan sana oli kaikki kaikessa, istui eroitettuna ja suljettuna, odottaen ja odottaen oikeutta tuskassaan ja kärsien niiden puolesta, joita hän omikseen kutsui.