KUUDESTOISTA LUKU
Oli kulunut kaksi vuotta. Hans Nielsen Hauge istui edelleen kopissaan
Kristianian raatihuoneen vankilassa.
Asessori Collett oli toteuttanut aikeensa panna tutkimuksen toimeen; sadoilta hengellisiltä ja maallisilta viranomaisilta koko maassa oli vaadittu selityksiä, sadoittain kuulusteluja pidetty.
Hans Nielsen Haugea itseään oli tutkittu pääkuulustelussa, ja vihdoinkin oli tutkijakunta saanut syytekirjansa valmiiksi. Sen tuloksena oli, että Hauge oli esiintymisestään asetettava syytteeseen oikeudessa.
Haugen puolustajaksi määrättiin prokuraattori Lumholtz ja asia pääsi siis nyt varsinaisesti alkuun.
Uusia kuulusteluja toimitettiin koko maassa, todistajia kuultiin sadottain, tällä kertaa sitäkin enemmän, kun tietysti puolustajakin haastatti asiaan joukon sellaisia todistajia, joiden lausunnot kävivät Haugelle edulliseen suuntaan. Tämä oli aikaisemmin johdonmukaisesti jätetty tekemättä valmistavaa todistusaineistoa kootessa. Tutkijakunta oli katsonut olevansa enemmän Haugen syyttäjä kuin puolueeton oikeuslaitos.
Näiden kahden raskaan odotusvuoden aikana oli Haugesta tullut ruumiillisesti murtunut mies. Yksinäinen vankeuselämä ilman toimintaa, ilman säännöllistä ravintoa, ilman raitista ilmaa kävi hänelle, ulkoilman ja toiminnan miehelle, murhaavaksi.
Hän alkoi sairastella useampiakin tauteja, keripukkia huonosta ravinnosta, keltatautia y.m., ruumis painui kumaraan, kasvot laihtuivat ja kävivät kellankalpeiksi. Alituiset sieluntaistelut avuttomassa yksinäisyydessä masensivat hänen mielensä; usein hän oli epätoivon partaalla.
Veljeään pelastaakseen oli Mikkel Hauge useammankin kerran kääntynyt viranomaisten puoleen anoen saada hänet vapaalle jalalle takuuta vastaan; mutta hakemukset oli hyljätty.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä 1807 käveli prokuraattori Lumholtz Raatihuonekatua alaspäin käydäkseen Haugen luona vankilassa ja puhuakseen hänen kanssaan muutamista hänen asiaansa koskevista seikoista; mutta tänään oli prokuraattorilla seuralainen.
Hän kulki miehen seurassa, joka oli pitkä, roteva, ruskeasilmäinen, vahvajäseninen ja voimakas, kasvoiltaan selväpiirteinen ja miellyttävä. Tämä oli oikeusneuvos Bull.
Tämä mies oli erityisesti kiintynyt Haugen asiaan, mutta ei ollut vielä koskaan puhutellut häntä itseään.
Prokuraattori Lumholtz, johon Haugen voimakas henki oli mieskohtaisesti vaikuttanut ja joka oikeusneuvos Bullille oli antanut monta mielenkiintoista tietoa hänen toiminnastaan, oli houkutellut Bullin käymään hänen luonaan vankilassa.
"Minun mielestäni on tässä tehty suuri vääryys", oli hän sanonut, "ja lisäksi olen sitä mieltä, että ellei tämän miehen kärsimyksistä tehdä pikaista loppua, saamme oikeusaikakirjoihimme uuden oikeusmurhan. Päämiehelläni on ollut jättiläisvoimat; mutta hän on näinä kolmena lakkaamattoman jännityksen vuotena tulemaisillaan murtuneeksi mieheksi, ja jos asiaa vielä venytetään, kuten tähän asti, niin hän kuolee ennenkuin saa tuomionsa."
Näiden ankarien sanojen johdosta oli oikeusneuvos Bull lähtenyt mukaan, ja näemme nyt näiden kahden lakimiehen rinnakkain kävelevän Raatihuonekatua alaspäin ja portista poikkeavan siihen pimeään pihaan, jota poliisimestari Wulfsberg hallitsi.
* * * * *
Hans Nielsen Haugen kopin ovessa kalisivat avaimet.
Kalpea, kumarainen vanki kellankalpeine kasvoineen ja suurine uneksivine silmineen nousi vuoteelta, jolla oli maannut.
Tulivatko ne nyt kertomaan jotakin hänen asiansa jatkamisesta? Joko nyt vihdoinkin varsinainen oikeudenkäynti alkaisi?
Joka kerta, kun vankilan ovi näinä pitkinä vuosina oli avautunut aikana, mikä ei ollut ohjesäännössä määrätty, oli hänellä ollut tämä puoleksi pelonalainen, puoleksi toivorikas tunne, ja joka kerta oli hänen toivonsa pettänyt. Vihdoin sairaus ja alakuloisuus olivat lyöneet lähtemättömän leimansa tähän niin vahvaan ja elinvoimaiseen mieheen.
Vartija tempasi kopin oven auki.
Poliisimestari itse korkean virkapukuun puetun miehen seuraamana astui koppiin.
Hauge, joka istui vuoteellaan, nousi seisomaan.
"Hyvää päivää, Hauge", sanoi poliisimestari, "oikeusneuvos Bull on tullut sinua katsomaan."
"Hyvää päivää!" Hauge vastasi hitaasti, heittäen tutkivan katseen korkeaan vieraaseen.
Oikeusneuvos Bull jäi hetkiseksi seisomaan ja katsoi kumaraista olentoa. Katsoi sitten poliisimestariin ja taas Haugeen.
"Mutta tämä mieshän on sairas", sanoi hän.
Poliisimestari ei vastannut. Hauge seisoi kumarassa.
Silloin oikeusneuvos astui lähemmä ja antoi Hangelle kättä.
"Minua ilahuttaa, että sain tavata sinua", sanoi hän. "Todentotta, jos voin tehdä jotakin asemasi parantamiseksi, niin sen teen. Tämähän on surullista ja puolustamatonta."
Hän silmäsi taaskin poliisimestari Wulfsbergia, josta tuntui pahalta.
Hauge katsoi melkein ihmetellen korkeaan mieheen eikä päästänyt hänen kättään.
"Jumala siunatkoon teitä näistä sanoista", vastasi hän. "Nyt voin taas ruveta uskomaan ihmisiin."
Oikeusneuvos Bull laski kätensä hänen olalleen.
"Usko sinä Jumalaan", sanoi hän — "se on parempi!"
Hauge loi silmänsä ylös — lapsen silmäys.
"Sen teen", vastasi hän, ja nyt oli hänen äänessään jonkun verran entistä sointua; "Hänen sanansa tähden istun minä täällä; mutta on niin vaikeata oppia odottamaan!"
Kasvot suurine vaaleanharmaine silmineen tuijottivat kyyneleettöminä.
Oikeusneuvos Bullin tummat, vakavat silmät katsoivat häneen.
"Usko kuolemaan asti — eikö niin?" kysyi hän.
"Niin", vastasi Hauge. "Kunpa vaan kuolema tulisi. Se olisi Jumalan hyvä lahja!"
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi itsekseen.
"Mutta kaikki ystäväsi tuolla ulkona!" sanoi hän. "Eläthän juuri heidän vuokseen?"
Hauge huokasi syvään.
"Jospa sitä voisin!" huudahti hän vapisevin äänin. "Mutta minä olen kuni katveeseen joutunut puu — minussa ei ole enää hedelmää. Olen hedelmätön puu Jumalan puutarhassa."
Hän ratkesi itkemään.
Tuli pitkä äänettömyys. Poliisimestari seisoi puoleksi oveen päin; oikeusneuvos Bull katseli taukoamatta kumaraista miestä; hänen korkea vartalonsa oli solakka; mutta kasvot olivat saaneet voimakkaamman värin ja ruskeat silmät alkoivat säihkyä.
"Etkö pääse koskaan ulos?" kysyi hän vihdoin. "Etkö saa hengittää raitista ilmaa?"
Poliisimestari aikoi vastata, mutta keskeytti, sillä Hauge päästi samalla syvän, nyyhkyttävän huokauksen, mikä kaikui kauan huoneessa.
"En ole nähnyt aurinkoa kohta lähes neljään vuoteen", vastasi hän; hän katsoi ylös suureen mieheen, joka nyt kumartui hänen ylitseen.
Poliisimestari Wulfsberg kääntyi nyt oikeusneuvos Bulliin.
"Täällä on käskyn mukaan ankarin valvonta", sanoi hän.
Oikeusneuvos Bull ei vastannut. Hän meni Haugen luo, joka nyt oli kyennyt hillitsemään itsensä ja sanoi ojentaen kätensä.
"Kuule nyt. Älä menetä rohkeuttasi. Tässä on tehtävä jotakin. Niin totta kuin tässä maassa on vielä oikeutta!" Viimeiset sanat lausui hän kuiskaamalla itsekseen.
"Hyvästi tällä kertaa!" Hän nyökkäsi vangille. "Ei kulu kauan ennenkuin saat kuulla minusta."
Hän kääntyi äkkiä, ennenkuin Hauge oli ehtinyt kiittää, ja meni poliisimestarin seuraamana ulos kopista.
"Kohta neljä vuotta mies tuomitsematta, kenties viaton mies — ja sitten tämä!"
Bull puheli puoleksi itsekseen, puoleksi kääntyneenä poliisimestariin päin.
"En voi käsittää, kuinka te voitte puolustautua omantuntonne edessä
—." Hän oli kiihkoissaan.
Poliisimestari seisahtui.
"Minulla on määräykseni, herra oikeusneuvos", vastasi hän hämillään, "minun ei ole helppoa puuttua asiaan."
"Eipä kyllä, mutta te voitte lähettää ilmoituksen", vastasi oikeusneuvos Bull.
"Se on nyt lähinnä toisten tehtävä", vastasi Wulfsberg.
"Tarkoitatteko puolustajaa? Todella, tahdonpa käydä käsiksi häneen tästä." Bull pani virkapukunsa nappia kiinni. "Muutoin tahdon siihen nyt itsekin kajota! Tämä on häpeäksi norjalaiselle oikeudenhoidolle!" Hän kääntyi poliisimestariin ja antoi hänelle kättä.
"Kiitän teitä, Wulfsberg", sanoi hän. "Hyvästi!"
Poliisimestari seurasi häntä portaille.
"Älkää Jumalan tähden luulko, että minä —" hän ei päässyt etemmä, sillä Bull keskeytti:
"En suinkaan; minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua muutoksen aikaansaamiseksi", vastasi hän ja astui portaita alas eteiseen, missä tapasi prokuraattori Lumholtzin odottamassa häntä. Poliisimestari seisoi tervehtien ylimmällä portaalla.
"No, herra oikeusneuvos?" sanoi Lumholtz heidän astuessaan portista ulos. "Minkä vaikutuksen saitte päämiehestäni?"
Bull seisahtui.
"Hän on rehellinen ja viaton mies", vastasi Bull, "ja on häpeä, että häntä vainotaan ja pidetään vankeudessa vuosikausia mielipiteittensä vuoksi!"
"Ilahuttavaa kuulla", vastasi prokuraattori Lumholtz.
"Mutta minua vähemmän ilahuttaa kuulla, ettei ole tehty mitään, ei puolustajan eikä hallituksen puolelta, jotta olisi saatu hänelle siedettävät vankeusolot", sanoi oikeusneuvos Bull jotenkin terävästi. "Sehän olisi kumminkin ollut puolustajan ensimäinen velvollisuus."
Prokuraattori Lumholtz punastui.
"Olen aivan äskettäin nimitetty", vastasi hän; "minun täytyy myöntää, että asian laajuus on saanut minut unhottamaan syytetyn terveysolot."
"Se voi kääntää asian nurin, rakas herra prokuraattori", vastasi
Bull. "Mitä hyödyttää teitä voittaa asia kuolleen miehen hyväksi?"
Prokuraattori Lumholtz vaikeni; ääneti kulkivat he edelleen.
Erotessaan ojensi Bull Lumholtzille kätensä.
"Tehkää te nyt tehtävänne, niin teen minä omani", sanoi hän. "Tämä mies ei saa istua kauemmin tällä tavalla; se olisi oikeusmurhan valmistamista!"
Hän kääntyi ylös Itäkatua pitkänä ja solakkana päivänpaisteessa.
* * * * *
Kreivi Moltke oli juuri ottanut oikeusneuvos Bullin vastaan virkahuoneessaan. Nyt istuivat molemmat vastakkain mukavissa tuoleissaan.
"Millä voin tänään palvella teitä, rakas herra oikeusneuvos?" kysyi kreivi Moltke.
"Rakas herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull. "Tulen tänään luoksenne asiassa, joka mielestäni koskee kummankin meidän virkatoimiamme, ja olen pahoillani siitä, etten aikaisemmin ole saanut aihetta koskettamaan sitä."
Kreivi Moltke kävi tarkkaavaksi.
"Kiihoitatte uteliaisuuttani, rakas herra oikeusneuvos", sanoi hän.
"Mikähän asia se olisi?"
Hän nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Olen tullut puhumaan teille Hans Nielsen Haugesta", sanoi nyt Bull; hänen voimakkaat kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi.
Kreivi Moltke ojensi kätensä.
"Oh, tuosta uskonnollisesta haaveilijasta", sanoi hän hymyillen.
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi.
"Olkoonpa niin", vastasi hän. "Häntä voi kyllä siksi sanoa."
"Olen kuullut miehestä Trondhjemista", sanoi kreivi Moltke. "Hän kuuluu olevan hyväätarkoittava mies; mutta hänen oppinsa on, kuten tiedätte, saanut aikaan joukon lahkoja ja aiheuttanut koko joukon hämminkiä maassa."
Oikeusneuvos Bull nyökkäsi uudelleen.
"Saattaa olla", vastasi hän hitaasti. "Minä puolestani olen nyt, kuten varmaan tiedätte, herra kreivi, kaiken uskonnonpakon vastustaja ja vihaan ihmisten vainoamista heidän vakaumuksensa vuoksi; siispä, jos asia olisi minun vallassani, laskisin huomispäivänä tuon onnettoman ihmisen vapaaksi. Mutta kuitenkin kaikitenkin — vaikkapa hallitus katsoisikin tarpeelliseksi pitää hänet säilössä — sillä ei ole kumminkaan ei oikeudellista eikä siveellistä oikeutta riistää häneltä henkeä ja elämää yksinäisessä vankeudessa mitä epäedullisimmissa oloissa."
Kreivi Moltke katseli hiukan hämmästyneenä oikeusneuvosta, joka puhui kovemmalla äänellä kuin hänellä oli tapana.
"Olette liikutettu, herra oikeusneuvos", sanoi hän hymyillen.
"Niin olenkin, herra kreivi", vastasi oikeusneuvos Bull, "ja liikutetuksi tulisitte tekin, jos voisin saada teidät käymään tämän murtuneen miehen luona hänen vankilassaan. En käytä mielelläni sanaa 'raakalaisuus', herra kreivi; tahtoisin mielelläni sen sanan pyyhityksi nykyaikaisen oikeudenkäyttömme sanakirjasta."
Kreivi Moltke oli hämmästyksissään.
"Herra oikeusneuvos", puhkesi hän sanomaan, "kun teidänlaisenne mies käyttää niin kovia sanoja, niin ei kaikki liene kuten olla pitäisi. Annan heti tutkia asiaa."
"Kiitän teitä, herra kreivi", vastasi Bull. "Mutta emmekö voi olla yksimielisiä siitä, että jos olisi ollut puhe meistä jommastakummasta, olisimme samojen olosuhteiden vallitessa jo kauan sitten päässeet vapaiksi takuuta vastaan, sitä suuremmalla syyllä, kun ei meidän lainkuuliaisuutemme saata olla suurempi kuin tämän uskonnollisen haaveilijan, hän kun on uhrannut koko elämänsä juurruttaakseen ihmisiin hyvää ja velvoittaakseen heitä kuuliaisuuteen Jumalaa ja esivaltaa kohtaan."
Kreivi Moltke nyökäytti.
"Siinä olette todella oikeassa", vastasi hän. "Se, mitä aikaisemmin mieskohtaisesta olen kuullut tästä miehestä, sopii siihen, mitä nyt kerrotte."
Oikeusneuvos Bull nousi.
"Näin ollen ehdotan, herra kreivi", sanoi hän, "että hänelle heti myönnetään joitakin huojennuksia."
"Mitä?" kysyi kreivi Moltke.
"Voinko minä — jos hän lupaa, ettei karkaa — ottaa hänet luokseni Töieniin tekemään työtä puutarhassani?" kysyi oikeusneuvos Bull hymyillen. "Siten saadaan yksi tie ja kaksi asiaa. Hän voisi sittemmin, kun on tullut jonkun verran voimiinsa, auttaa teitäkin, herra kreivi, milloin missäkin toimessa!"
Nyt naurahti kreivi Moltke.
"Ehdotuksenne on omintakeinen", vastasi hän, "ja yhtä rakastettava kuin jalo. Hyvä — teidän sanallanne ja vastuullanne; minä hankin siihen luvan. Mutta varovaisuutta, herra oikeusneuvos — niin, eihän minun tarvitse sanoa —."
Molemmat miehet löivät kättä.
Oikeusneuvos Bull kiitti sydämellisesti maaherraa hänen myöntyväisyydestään ja läksi virkahuoneesta.
"Toivon saavanne iloa ihmisystävyydestänne", huusi kreivi Moltke vielä portailta hänelle.
"Toivon voivani jonkun verran korjata tapahtunutta vääryyttä", kuului vastaus alhaalta.
Ja molemmat ylhäiset herrat läksivät kumpikin omaa tietään.
Kahdeksan päivää myöhemmin ajoivat oikeusneuvos Bullin vaunut Kristianian raatihuoneen eteen ja vähän aikaa odotettuaan taas Dronningens Gadea ja Storgadea pitkin Töeiniin vievälle tielle. Vaunuissa istui oikeusneuvos itse ylevänä ja leveänä kauhtanassaan ja hänen rinnallaan kellankalpea kumarainen olento, joka ihmetellen hengitti voimakasta, raukaisevaa, päivänpaisteista ilmaa.
Se oli Hans Nielsen Hauge.