SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Haugen asia oli pannut koko Norjan liikkeelle. Melkein joka ainoassa kylässä koko maassa saattoi hänen vangitsemisensa ja vuosikausia kestänyt oikeudeton vankeutensa mielet kuohuksiin. Mutta ei missään tehnyt kukaan hänen tuhansista puoluelaisistaan ainoatakaan laitonta tekoa; he osottautuivat päinvastoin suuren ahdingon aikana mitä tyyneimmiksi ja kuuliaisimmiksi kansalaisiksi.
Mikäli hallitus siis Haugen vangitsemisella ja syytteen nostamisella oli toivonut voivansa masentaa hänen asiaansa, niin täytyy sanoa, ettei tarkoitusta ensinkään saavutettu; päinvastoin: vangitseminen ja sen seuraukset olivat enemmän kuin mikään muu omansa todistamaan, että Haugen oppi oli hyvä ja haugelaisuuden terve edistys tänä pitkänä ahdinkoaikana oli ratkaiseva voitto Hans Nielsen Hangelle itselleen ja paras asiallinen todistus siitä, että syyte häntä vastaan oli sekä aiheeton että väärä.
Sadoilla ja taas sadoilla kutsutuilla todistajilla oli vain hyvää kerrottavana syytetystä, ja tutkimukset olisivat jo vuonna 1808 johtaneet vapauttamiseen kaikissa tärkeimmissä kohdissa, jollei 1808 ja 1809 vuosien sota olisi tullut väliin sitoen niin kaikki mielet, että kaikki muu jäi unhotuksiin.
Kaksi pitkää, raskasta vankeusvuotta oli Haugen siis taaskin täytynyt kestää, tosin lievemmässä muodossa kuin kaksi ensimäistä, mutta kumminkin ilman toivoa saada päätöstä asiassaan.
Mutta hänen terveytensä kävi yhä huonommaksi; häntä vaivasi verensylky ja keripukki, ja niistä vapaahetkistä huolimatta, joita hän silloin tällöin sai Töienissä tai toimittaessaan niitä pikkuaskareita, joita kreivi Moltke huvikseen toisinaan antoi hänelle tehtäväksi, saattoi kumminkin joltisenkin varmasti päättää, että jatkuva vankeus piankin oli laskeva hänet hautaan.
Hänen hengenvoimansa tylsistyivät tietysti näissä oloissa; ystävät saattoivat huolella huomata tämän niistä kirjeistä, joita hän sai luvan lähettää; jopa oli hänen puhdas, evankelinen uskonsakin vaarassa sekottua ja heikontua niiden järkeisopillisten teosten vaikutuksesta, joita hänen tuomarinsa ja muutkin huolehtivat toivat hänen luettavakseen vankilaan.
Hänen veljensä Mikkel Hauge oli kahdesti jättänyt hakemuksen hänen vapaaksi laskemisestaan takausta vastaan, mutta tuloksetta; kreivi Wedel-Jarlsberg oli hakemusta mitä lämpimimmin puoltanut ja siihen oli liitetty mitä kauneimmat lausunnot Buskerundin ja Kristianssandin maaherroilta; mutta hakemus hyljättiin, kun nähtävästi peljättiin, että Haugen vangitsemisen tuottamat erinomaiset tulokset haihtuisivat, jos hänet taas laskettaisiin vapaaksi.
Silloin tapahtui toisena sotavuonna jotakin, joka kerrassaan muutti Haugen aseman, niin omituinen ja harvinainen tapahtuma, että se on tässä erikseen kerrottava.
* * * * *
Oli muuan tammikuun viimeisiä päiviä 1809.
Kristianian raatihuoneen edessä seisoi kaksivaljakkoinen reki. Pitkä mies puettuna sudennahkaturkkiin ja suuriin matkasaappaisiin nousi juuri reestä, tervehti sivumennen vartijaa, joka teki kunniaa, ja nousi portaita.
Tultuaan ylös suureen käytävään, kysyi hän poliisimestaria, joka oli tavattavissa.
Kaksi minuuttia myöhemmin istui oikeusneuvos Bull, sillä hän se oli, poliisimestarin huoneessa vastapäätä tätä, joka suurella mielenkiinnolla kuunteli, mitä tulijalla oli kerrottavana.
"Niinpä niin, rakas herra poliisimestari", sanoi oikeusneuvos Bull, "nyt luulen vihdoinkin keksineeni keinon Haugen pelastamiseksi."
Wulfsberg katsoi ihmeissään häneen.
"Iloitsisin suuresti", sanoi hän. "Minun täytyy tunnustaa, että tämä onneton mies minua erinomaisesti säälittää."
"Minua myös ilahuttaa, että tekin olette tullut niin pitkälle", vastasi Bull, "vahinko vaan, että Ingstad ja Collet yhä edelleenkin ovat häntä vastaan."
Poliisimestari kohautti olkapäitään. "Hehän ovat nyt hänen tuomareitaan", vastasi hän.
Bull hymähti.
"Hänen vanhurskaita tuomareitaan", sanoi hän. "Sen verran heistä; mutta kuulkaa nyt, mitä olen tuuminut."
Poliisimestari nyökkäsi; Bull nykäsi tuolinsa lähemmä.
"Kuten jo kaikki tiedämme", sanoi hän hiljaa ja vilkasi ympärilleen, "on sota edellisenä vuonna ehkäissyt kaikki elinkeinomme siihen määrään, että sitä täytyy sanoa arveluttavaksi, ja kuten ehken tiedätte, on viljan puute suolan puutteen ohella pahin. Nyt on, kuten tunnettua, Hauge erinomaisen käytännöllinen mies, joka on pannut monta liikeyritystä tässä maassa toimeen ja erittäinkin tiedän hänen ottaneen tutkimuksensa esineeksi suolakeittimön Vallössa ja muuallakin. Olemme usein puhelleet tästä. On yleensä ihmeellistä, millainen äly ja kyky tällä uskonnollisella miehellä on kaikkeen, mikä voi hyödyttää maan taloudellista edistymistä; minusta näyttää tämä hengellisen ja aineellisen yhtymä melkein ihanteelliselta. Se lähenee minun käsitykseni mukaan todellista kristillisyyttä."
"Varmaan." Poliisimestari nyökkäsi leikitellen nuuskarasiallaan.
"No hyvä!" — jatkoi Bull. — "Mitä sanotte, jos tämä mies asetettaisiin hallituksen käytettäväksi suolakeittimöiden aikaansaamista varten pitkin rannikkoa, jotenka pelastuisimme hädästä ja saisimme oman avun vastaisia aikoja varten? Ettekö luulisi hallituskunnan tahtovan halulla tarttua tilaisuuteen, kun siitä saattaa olla silmiinpistävä etu? Ja ettekö luule, että Hänen Majesteettinsa ilolla suostuisi siihen?"
Bull katseli suurin loistavin silmin yhä poliisimestaria.
Tämä katsoi alas kuin miettien.
"Tuuma on oivallinen", vastasi hän vihdoin, "ja minä luulen, kuten tekin, että hallituskunta kyllä suostuu siihen sitäkin suuremmalla syyllä, kun sillä nyt varmaan on myötätuntoa miestä kohtaan; mutta kumminkin tuottaa se jonkun verran vaikeuksia."
"Mitä vaikeuksia?" Bull kysyi melkein kärsimättömänä.
Poliisimestari vilkasi ylös.
"Täytyy kai asettaa tuntuva takaus?" sanoi hän hitaasti. Hän heitteli nuuskarasiaa sormiensa välissä.
"Kuinka suuri?"
Kysymys tuli lyhyesti ja voimakkaasti. "No — vähintäin tuhannen taaleria", vastasi poliisimestari.
Bull muuttelehti tuolillaan.
"Olipa siinä riittämään asti", sanoi hän. "Mutta samapa se; minä takaan tämän summan, jos vain hallitus suostuu ehdotukseeni suolakeittimöistä."
Poliisimestari Wulfsberg sai suuret silmät.
"Jopa jotakin!" huudahti hän. "Niin, sehän muuttaa asian! Mutta —"
Hän tuijotti eteensä.
"On kumminkin vielä jotakin, joka mielestäni saattaa tulla esteeksi!"
Hän katsoi alaspäin.
"Mikä vielä?"
Bull näytti kärsimättömältä.
Wulfsberg nosti raskaat silmänsä vinojen silmäkulmiensa alta.
"Oletteko varma, että Hauge itse suostuu tähän?" kysyi hän.
Bull tuijotti ihmeissään.
"Hauge itse", uudisti hän.
"Niin." Poliisimestari nousi istumasta. "Mieskö, joka teidän mielestänne on kärsinyt niin mahdottoman oikeusloukkauksen, tahtoisi nyt hädän hetkellä astua vastustajaansa palvelukseen! Hänen sijassaan minä miettisin asiaa; niin, jopa sen hylkäisin, herra oikeusneuvos!"
Syntyi pitkä äänettömyys. Bullin suuret, kirkkaat silmät sumeutuivat, hän katsoi kauan suoraan eteensä.
"Olette oikeassa", sanoi hän. "Tätä en, merkillistä kyllä, ole tullut ajatelleeksi." Taaskin hän vaikeni. "Olemmehan kaikki ihmisiä", jatkoi hän. "Olisihan melkein yli-inhimillistä, jos hän suostuisi!"
Hän nousi.
"Hänen nykyisessä tilassaan, näiden monien vuosien kärsimysten perästä, kaikkien näiden turhien anomusten perästä saada oikeutta — minun täytyy tunnustaa: hänen sijassaan kieltäytyisin minäkin! Hän pitää sotaa Jumalan rangaistuksena kansalle, pelkkänä rangaistuksena, joka vihdoin on tullut. Ei minua kummastuttaisi, jos hän hylkäisi!"
Hän seisoi hetken aikaa ääneti ja katsoi alas. Sitten ojensi hän poliisimestarille kätensä.
"Niin", sanoi hän. "Mutta aion kumminkin koettaa. Tahdon kaikissa tapauksissa tehdä, mikä minusta riippuu."
Hän sanoi jäähyväiset ja meni.
* * * * *
Hans Nielsen Hauge istui kyyryissään kopissaan, hänellä oli kylmä; silmät tuijottivat sumeina eteensä; kellankalpeat kasvot kertoivat sanomattomista kärsimyksistä.
"Herra, kuinka kauan? Herra, kuinka kauan?" Tätä sanaa oli hän nyt vuosikausia mutissut itsekseen joka päivä; hän kuiskaili sitä nyt koneellisesti, ajatuksettomasti. Hän pani kätensä ristiin sitä tietämättään.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge odottaen Jumalan hetkeä.
Hänen voimansa oli murtunut; mutta hänen silmäyksensä oli kääntynyt ylös sen Voimallisen puoleen, joka tahtoo kuulla ennemmin tai myöhemmin rukouksen.
Sellaisena istui Hans Nielsen Hauge ja odotti uskollisesti Jumalaansa.
— — — Kuului askeleita; avaimet natisivat, kuten tavallista; joku tuli.
Se oli oikeusneuvos Bull, joka vartijan seuraamana astui sisään.
"Voit mennä", sanoi Bull tähän kääntyen. "Haluan puhutella Haugea kahdenkesken."
Vartija tervehti ja meni. Ovi painui raskaasti kiinni hänen perässään.
"Hyvää päivää, Hauge!" Bull ojensi Haugelle kätensä. "Mitä sinulle kuuluu tänään?"
Hauge katsahti ylös; raskas silmäys.
"Kuten muinakin päivinä", vastasi hän. "Kun en ole Töienissä hyväntekijäni luona, on minulla aina samanlaista."
Bull istahti tuolille, Hauge istui vuoteellaan.
"Minulla on jotakin erityistä tänään sinulle puhuttavana", alkoi Bull. "Ja minä käyn kohta asiaan. Norja on hädässä. Viljan ja suolan puutteessa. Aiotaan perustaa suolakeittimöitä ympäri maata; mutta mies niitä perustamaan — olet sinä!"
Hän katsoi lujasti Haugeen.
Kalpea punerrus nousi Haugen kellahtaville kasvoille. Sumentuneet silmät sinertyivät.
Hän katsoi Bulliin saamatta sanaakaan sanotuksi.
"Minä!" kuiskasi hän pitkän perästä.
"Niin, sinä", vastasi Bull. "Sinä olet ainoa mies, joka kykenet tähän!"
Hauge istui kauan ääneti. Hän muuttelihe edes takasin istuimellaan. Veri nousi ja laski hänen kasvoillaan, jotka äkkiä kalpenivat. Sitte vaipui pää käsiin. Näin jäi hän istumaan.
Bull nousi.
"Ymmärrän", sanoi hän. "Et voi. Arvelet, että nyt saa se, mitä on tapahtunut, kantaa katkerat hedelmänsä. Arvelet, että nyt on Jumalan kosto tullut!"
Hauge vaikeni yhä. Ei katsonut ylöskään.
"Ei, ei!" jatkoi Bull. "Onhan yli-inhimillistä pyytää tätä. Mutta siitä seuraisi pitkäaikainen vapaus."
Hän katsoi jännittyneenä Haugea, joka nyt nousi hitaasti ja seisoi suorempana kuin pitkiin aikoihin.
"Rakas herra oikeusneuvos!" sanoi hän hitaasti ja melkein vaivaloisesti. "Tervehtäkää ja sanokaa Hans Nielsen Haugelta, että sitä Jumalaa, joka kostaa pahan hyvällä, tahdon minä palvella. Jos hätä on käsissä ja minä voin auttaa, niin tahdon tulla. Ijankaikkinen rakkauden Jumala olkoon kiitetty, joka taas antaa minulle armon tehdä jotakin hyvää maailmassa! Ijankaikkisen Jumalan kiitos!"
Kalpea, laiha mies seisoi suorana uhrautuvaisuuden innostuksen sumentamin silmin!
Oikeusneuvos Bull veti syvään henkeä. Hänen kasvonsa saivat onnellisen hohteen; suuret ruskeat silmät leimusivat.
"Toden totta, Hauge", huudahti hän. "Sinä olet Jumalan mies maan päällä." Hän tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä molemmin käsin. Ja hän hengitti taas syvään vapauttavin tuntein siitä, että toki oli olemassa todellisia vilpittömiäkin ihmisiä.
Kahdeksan päivää myöhemmin laskettiin Hans Nielsen Hauge vapaaksi vankilasta oikeusneuvos Bullin tuhannen taalerin takausta vastaan, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut umpeen, matkusti tuo vaarallinen rikoksellinen kuninkaan asioissa valtion apurahalla ympäri maata opettamassa kansaa auttamaan itseänsä ja kohentamassa sen taloudellistakin uskoa, niinkuin hän oli rakentanut sen hengellistäkin.