KUUDES LUKU.
Seuraavana päivänä Helena ja Mari kävivät asianajajan luona. Tämä selitti, että huomatessaan Hilman muistissa olevan jonkinmoisen aukon sillä kohtaa, mikä koski tekoa, uskoi hän tämän olleen murhaa tehdessä mielenhäiriössä. Hän kyseli, olivatko Mari ja Helena huomanneet Hilmassa mitään tähän suuntaan viittaavia oireita. Nämät eivät tienneet mitään.
— No, sen voivat lääkärit sittemmin tutkia, sanoi hän. — Hyvin luultavaa on, että hovioikeus määrää syytetyn mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen sieluntilastaan. Jos niin käy, voi olla hyvin mahdollista, että hovioikeus alentaa rangaistusta jossain määrin.
Samana päivänä läksivät Mari ja Helena kotiaan kohden.
Uutinen Hilmalle määrätystä korkeasta rangaistuksesta oli kaikille ankara isku. Kalleen se varsinkin koski tavattomasti, vaikka hän ei sitä näyttänyt, mutta huomattiin hänen sen jälkeen pysyttelevän paljon erillään ja mietiskelevän. Vaimoaan kohtaan hän oli tavattoman hyvä ja koetti auttaa kaikessa, missä suinkin voi, ja kysymys, jota hän ei elämässään koskaan tätä ennen ollut tehnyt, nyt tuli hänen suustaan:
— Ethän vain rasita itseäsi liiaksi?
Mutta ei ainoastaan tämä side näyttänyt tulleen entistään lujemmaksi, vaan Eskokin osoitti entistään suurempaa hellyyttä sekä vaimoaan että äitiään kohtaan. Ja kaiken keskustana perheessä tuli olemaan Helena. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi kasvanut ja saanut koko olemukseensa varmuutta, jota hänessä ennen ei ollut. Se suuri elämänviisaus, jonka hän itselleen oli koonnut ikänsä varrella, astui nyt esiin. Ennen oli hän ikäänkuin häveten peittänyt kaiken, oli ollut vaiti silloinkin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ainoastaan sen vuoksi, ettei hän ollut tahtonut asettaa omaa mielipidettään toisen mielipiteen rinnalle. Mutta nyt hän uskalsi hiljaisen varmasti ilmaista sen.
Vaikkakin suru Hilman kohtalosta painosti perhettä ja puhe aivan joka päivä kääntyi siihen, niin jokaisesta tuntui kuin työ olisi heille tullut paljoa yhtenäisemmäksi ja varmemmaksi. Jokainen sovitti oman työnsä toisen työhön, mitään turhaa ponnistusta ei tarvinnut kenenkään tehdä, sillä oikeassa työssä oli aina oikea henkilö.
Se, joka ei vähääkään sulanut tähän perheen yhteiseen mielialaan, oli talon tytär Emma, joka oli Mäkelän torpassa vaimona. Hän oli Hilman ja Eskon välinen lapsi. Eihän äidin ja tyttären välit koskaan olleet oikein hyvät, ei silloinkaan kun tytär vielä oli kotona. Emma oli raju ja omatahtoinen, muistuttaen itsepäisyydessään suuresti isäänsä. Sen lisäksi oli hänessä tavattoman suuri huvittelun ja mielistelemisen halu, joka pakoitti Kallen jo hyvin varhain lausumaan hänelle ankaroita sanoja, mitkä eivät kuitenkaan johdattaneet mihinkään tuloksiin.
Ankaran iskun tuotti Marille se, että hän huomasi tyttärensä olevan läheisissä suhteissa erääseen nuoreen mieheen. Kallelta Mari koetti asiaa peitellä ja sen sijaan saada Emma lopettamaan nuo välinsä. Mutta kun Emma huomasi, että äiti ei häntä antaisikaan isälle ilmi, niin ei hän enää välittänyt mistään suhteensa peittelemisestä, sillä hän tiesi äidin aina kuitenkin jollain tavoin kätkevän isältä kaiken.
Mutta suhteesta alkoikin tulla seuraukset. Mari alkoi epäillä sitä, nähdessään Emman käyvän ensin alakuloiseksi, ja huomatessaan, että hänen ja nuoren miehen välillä oli vakavia keskusteluja, ja viimein sen, että nuori mies alkoi pyrkiä Emman seurasta vapaaksi. Mari kysyi silloin suoraan tyttäreltään, mutta tämä väitti jyrkästi kaikki epäilykset vääriksi. Joku aika tämän äidin ja tyttären välisen keskustelun jälkeen tuli Emma pahoin sairaaksi, hänellä oli kovia ylenantamiskohtauksia ja oli pari päivää vuoteessakin. Äidissä heräsi kamala ajatus siitä, että tyttärensä oli koettanut poistaa tuon suhteen jäljet. Oliko hän onnistunut vai ei, sitä ei äiti tiennyt. Pari kuukautta tämän jälkeen oli Emman pakko tunnustaa äidilleen, että hän oli raskaana ja Mäkelän torpan nuori isäntä oli siihen syyllinen.
Nyt oli pakko ilmottaa asia jo Kallellekin. Hän suuttui aivan silmittömästi, meni Mäkelän luo aivan suoraapäätä. Miesten välillä kuului olleen hyvin kiivas keskustelu, mutta niin kaikki päättyi, että seuraavana sunnuntaina Vihtori Mäkelä ja Emma kuulutettiin ja kolme viikkoa sen jälkeen pidettiin häät. Pari kuukautta häiden jälkeen syntyi poikalapsi. Synnytys oli hyvin vaikea ja kesti sitä kaksi päivää.
Poika oli terve ja reipas olento, hiukan äksy ja äkäpäinen, mutta vilkas ja toimintahaluinen. Mari oli pikku Jaakkoa kohtaan hyvin ystävällinen sen tähden, että hän piankin huomasi, mikä tavattoman suuri viha oli Emmalla lastaan kohtaan. Tämä viha oli aivan sokea ja saattoi toisinaan puhjeta esiin haluna lyödä ja piiskata poikaa siihen asti, että tämä meni meikein tainnuksiin. Alussa Jaakko siihen alistui, mutta hänestä kehittyi pian hyvin tanakka poika, joka ei enää ottanutkaan äidin kuritusta vastaan tyynenä, vaan antoi takaisin. Mari oli ollut pari kertaa tilaisuudessa näkemään, miten Jaakko löylyytti äitiään niin paljon kuin suinkin voi. Tavallisesti kuitenkin poika sai lähteä pakoon ja silloin hän aina tuli Marin luo, viipyen talossa toisinaan päiväkausiakin.
Pojan tähden oli Emmalla ja hänen miehelläänkin usein kiivasta sanasotaa, joka teki perhe-elämän aivan sietämättömäksi miehelle ja pakoitti hänet toisinaan lähtemään juopotteluretkille, joiden jälkeen hän oli jälleen lauhkea ja kuunteli sanaakaan sanomatta vaimonsa sadattelemista.
Tämä avioelämä, joka oli niin täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä Mari piti oikeana, vieroitti Emman kokonaan syntymäkodistaan. Hän kävi siellä hyvin harvoin ja jos jostain silloin puhuttiin, niin rajoittui se aina aivan tavallisiin keskusteluaineisiin. Mariin oli koskenut se, että hänen tällä tavoin oli pakko luopua lapsestaan, tulla vieraaksi hänen kanssaan ja tuntea, miten heidän välillään ei enää ollut mitään siteitä. Hän kärsi siitä, mutta alistui siihen viimein, kun ei löytänyt mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyä lastaan.
Kun nyt Hilmaa kohdannut onnettomuus aivan kuin uudestaan saattoi palaamaan äidinrakkauden hänessä, niin muuttui hänen tunteensa Emmaakin kohtaan syvemmäksi kuin koskaan ennen. Tässä oli onneton ja kärsivä olento, joka ehkä kaipasi hellyyttä. Ja sen tahtoi Mari nyt hänelle aivan täydellä mitalla antaa.
Kun vain oli joutohetkiä, niin alkoi hän käydä tyttärensä luona. Ei hän välittänyt siitä, että tämä ei mitään iloa osoittanut äitinsä tulon johdosta, hän kävi kuitenkin siksi, että hänen täytyi käydä.
Kun Mari ilmoitti Hilmaa kohdanneen onnettomuuden Emmalle, niin tämä ei sanonut mitään muuta kuin:
— Hilma parka! Niinkö hänenkin kävi!
Ja kun tietoonsa tuli, että Hilma oli saanut kymmenen vuotta kuritushuonetta, lausui hän:
— No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.
Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:
— Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.
— Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.
— No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee, millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä tehnyt.
— Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on sallittu.
— Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän onnettomuutta saada kuin nyt jo on?
— Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari, — niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin paljon.
— Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.
— Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?
— Kun kerran kaikki on mennyt niin rikki kuin se on mennyt, niin ei kai siitä paikkaamisella enää hyvää tule.
Mari ei kohdannut tyttäressään mitään muuta kuin kovaa ja tylyä. Mutta hän ei väsynyt, hän palasi yhä uudelleen tähän samaan asiaan hänen luonaan käydessään. Harva päivä, ettei Mari kulkenut oman kotinsa ja Mäkelän väliä. Hän saattoi nyt olla kotoa varsin hyvin poissakin, sillä Alma oli jo voimistunut siksi paljon, ettei enää tarvinnut pelätä hänen väsyvän työssä. Kiireimpänä leikkuu-aikana hän kyllä oli pakoitettu olemaan kotona mahdollisimman paljon, mutta saattoihan silloinkin iltahämärässä pistäytyä Emman luo.
Vähitellen, vähitellen alkoi Emma tottua näihin äitinsä käynteihin. Menipä hän jo niin pitkälle, että, jos äiti jonain päivänä ei tullutkaan, hän seuraavana päivänä saattoi kysyä, mikä oli estänyt häntä saapumasta. Ja Mari tunsi, kuinka hänen oma suuri ja syvä äidinrakkautensa aivan kuin herätti eloon jotain kuollutta tyttäressään, ja hän iloitsi siitä koko sydämellään.
Helenalle hän tästä seikasta puhui ja sanoi kerran:
— Jos minä vain saan Emman ensin kiintymään minuun niinkuin tyttären ainakin äitiinsä, niin sitten kyllä herää rakkautensa poikaansa ja viimein pojan isään. Sen kaiken täytyy tulla, enkä minä ennen lepää, ennenkuin sen olen nähnyt.
— Ei kai se Emmakaan luonnostaan ole paha, sanoi Helena, — mutta on sattunut elämä painamaan niin kovaan kannen hänen sydämensä päälle, ettei se pääse esille. Kaipa sallimus sen niin asettaa, että jonain päivänä sydän on kylliksi väkevä ja kannen pakoittaa halkeamaan.
Ja sellainen hetki tuli.
Oli jo syyskesä. Mari oli mennyt keskipäivän aikaan Emman torpalle yhdessä Helenan kanssa. Sattui olemaan Emman syntymäpäivä ja he veivät hänelle mennessään kahvia ja leipomansa rinkilän. Torpalle tullessaan kuului sieltä tavatonta metakkaa.
— Äiti ja poika kai siellä taas ovat yhteenotossa, sanoi Mari.
— Siltä se kuuluu, jumala paratkoon, sanoi Helena. — On se onni, ettei Emma ole onnistunut hakkaamaan lastaan aivan rammaksi, vaan on poika hyvästi kasvanut ja varttunut.
Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään puiden:
— Kyllä minä tämän vielä muistan!
Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:
— No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?
Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä, mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.
— Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi rakkauden vastaan, sanoi Mari.
— Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.
He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja toivottivat onnea.
— Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.
— Onhan sinun syntymäpäiväsi.
— Niin, taitaa olla.
— Etkö sitä muistanut?
— En muistanut. Mutta te molemmat teitte sen.
— Tottakai äiti muistaa oman lapsensa syntymäpäivän. Toimme sinulle hiukan lahjojakin.
Ja Mari antoi hänelle sekä rinkilän että kahvia. Emma mutisi jotain kiitokseksi ja vei rinkilän pöydälle. Sen jälkeen hän alkoi tehdä tulta lieteen keittääkseen kahvia. Tässä puuhaillessa hän sanoi:
— Tuliko se Jaakko teitä vastaan?
— Tuli kyllä.
— Se poika suututtaa vielä hengen minusta.
— Rakastaisit häntä enemmän, niin olisi poika kai parempi, sanoi Mari.
— Miksi minä häntä rakastaisin, kun ei kukaan minua ole rakastanut.
— Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.
— Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.
— Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.
— Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. — Jos elämä olisi edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.
— Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on, sanoi Helena. — Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi tulla vielä hyvin onnelliseksi.
— Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi Emma. — Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle syntyessään.
— Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta? sanoi Helena.
— Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän kuolisi, niin iloinen minä olisin.
— Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. —
Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.
— Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten olisi elämä aivan tyhjää!
Tuvassa ei vähään aikaan sanottu mitään.
— Missä miehesi on? kysyi Mari.
— Kauppiaalle hakemassa asemalta tavaroita.
— Tuleeko hän tänään kotia?
— Tulee kai silloin, kun joutuu.
— Kuinka niin sanot? Joutuu?
— Onhan tuolla niitä omia heilojaan, joita täytyy siinä välissä käydä tervehtimässä.
— Ja sen sinä sanot noin, aivan tyynesti?
— Mitä minä sitä suren. En ainakaan nyt enää. Ja kun hänellä ei ole mitään iloa minusta, niin täytyyhän hänen saada sitä etsiä jostain muualta. Eihän hän siinä suhteessa ole sen kummempi kuin monet muutkaan miehet.
— Oletko varma siitä, että hän etsii tuota huvitustaan muualta? kysyi
Helena. — Sellaista voi uskoa nainen aina enemmän kuin on syytäkään.
— En minä mitään varmaa tiedä, mutta epäilen. Ja samapa tuo minusta on. Minä en tahdo enää lasta, minkätähden hän sitten olisikaan minun kanssani.
— Et tahdo lasta? sanoi Mari. — Mutta miksi et tahdo?
— Mitä sellaisia toisi tähän elämään kurjuutta kärsimään. Parasta on antaa niiden olla tulematta.
Helena oli katsellut ikkunasta.
— Annatko sinä, Emma, Jaakon mennä yksinään veneellä järvelle?
— Minä olen poikaa siitä ankarasti kieltänyt, sanoi Emma. — Kun hän tulee kotia, niin kyllä hän saa tuntea taas, mitä on selkäsauna.
— Hän on järvellä ja kiikuttaa venettä.
— Putoisi vielä siitä, niin olisi parhaiksi, sanoi Emma. Sinnehän tuo sitten menisi!
Marikin katseli akkunasta.
— Älä, rakas lapseni, toivo sellaista, ei tiedä, koska ihmisen toivomus menee täytäntöön, kun sellaisesta puhuu.
— Menisikin, niin hyvä olisi.
— Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!
Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen. Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.
Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen uida, painui uudelleen.
Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi, oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua, nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.
— Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.
Emma oli aivan kalpea.
— Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.
Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului, sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.
Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.
Kun poika alkoi liikuttaa jäseniään, silloin Emma aivan äkkiä kumartui hänen puoleensa sulki rajusti lapsen syliinsä ja sanoi:
— Jaakko, Jaakko, oma rakas poikani!
Hän suuteli lastaan, hyväili hänen koko ruumistaan käsillään, nosti hänet syliinsä, asetti pojan kädet kaulalleen, ja alkoi astella kotia kohden. Ja koko matkan hän puheli lapselle, puheli aivan kuin sekaisin mennyt, pyyteli anteeksi ja vakuutteli kuinka paljon hän Jaakosta piti.
Hän vei pojan tupaan, muutti hänelle kuivat vaatteet, asetti vuoteeseen ja peitti hellästi. Poika katseli ihmeissään äitiään, kietoi viimein kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Olinko minä veden alla?
— Olit lapseni, olit, sanoi Emma. Mutta nyt sinä olet taas äitisi luona.
— Kovasti minua väsyttää!
— Koeta nukkua, niin olet taas kohta virkku.
Ja poika vaipui vuoteelleen ja nukahti. Kun Helena ja Mari menivät kotiaan, sanoi Mari:
— Nyt kai vasta Emmasta äiti tulikin.
— Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?