VIIDES LUKU.
Oli ilta, ja talon miesväki jo lepäsi päivän töistä, istuskellen pihamaalla tupakoiden, naisten vielä puuhaillessa ilta-askareissa, kun muuan naapuri, joka ajoi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin, huusi:
— Tulkaahan ottamaan, täällä olisi kirje talon emännälle!
Esko nousi hitaasti ja meni ajajan luo, otti kirjeen ja kiitti. Ajaja
jatkoi matkaansa. Esko luki osoitteen ja huomasi kirjeen olevan
Marille. Osoite oli kyllä naisen käsialalla kirjoitettu, mutta ei
Hilman.
— Äiti hoi! huusi hän. — Täällä olisi teille kirje.
Mari ilmestyi pirtin ovelle, pyyhki kosteat kätensä esiliinaansa ja otti kirjeen. Hän palasi tupaan. Esko jäi isänsä seuraan pihamaalle. Siinä he hetkisen puhelivat, kun äkkiä tuvasta kuului Marin pitkä, sydäntä vihlaiseva kirkaisu.
Alma oli vasikoita juottamassa läävän luona. Hän kavahti suoraksi, pudotti rainnan ja juoksi tupaa kohden. Naisena hän oli kuullut toisen naisen sydänhuudon ja tiesi suuren tuskan tulleen. Helenakin, joka oli aitassa, kuuli huudon. Hän jätti oven auki ja riensi tupaa kohden huutaen:
— Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä nyt on tapahtunut?
Nähdessään naisten juoksevan saivat miehetkin eloa jäseniinsä ja kiiruhtivat tupaan.
Siellä Mari istui ikkunan luona ja vapisten huusi särkyneellä äänellä:
— Ota pois tämä kalkki minulta, ota pois tämä kalkki minulta!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Alma.
— Äiti, mikä teidän on? kysyi Esko ja koetti tukea äitiään, joka oli suistumaisillaan lattialle.
— Hyvä jumala, hyvä jumala, enkä minä ollut siellä! vaikeroi Mari.
Jo oli Helenakin päässyt perille. Hän istahti Marin viereen ja sanoi:
— Hyvä lapsi, mikä sinulle on tullut?
Ja tällaisena hetkenä ei kenestäkään tuntunut omituiselta, että viisikymmenvuotiasta Maria sanottiin lapseksi. Mutta niin suuri oli tämän yhden ainoan sanan vaikutus, että Mari kietoi aivan kuin lapsi kätensä äitinsä kaulaan ja painoi päänsä hänen poveaan vasten purskahtaen hillittömään itkuun.
Ja vanhan Helenan käsi siveli Marin tukkaa, ja äänessä oli lempeä ja hyväilevä sointu, kun hän hiljaa ja tyynnyttävästi lausui:
— Kas niin, kas niin, rauhoitu nyt ja sano mitä on tapahtunut.
— Hilmalle… tuossa kirjeessä… lukekaa sieltä, en minä voi kertoa… sopersi Mari.
Esko huomasi lattialle pudonneen kirjeen, otti sen käteensä ja alkoi lukea väräjävällä äänellä.
Ja siinä oli tieto Hilman murhateosta. Aino kirjoitti siinä mitä sydämellisimmällä tavalla tapahtumasta Marille. Hän oli ennättänyt ottaa jo kaikesta selkoa ja arveli syynä Hilman tekoon olleen sekä Oskarin juopottelun että Esterin tunnottoman syytöksen.
Kirjeen lukemisen aikana oli Mari hellittänyt kätensä äitinsä kaulasta ja istui nyt hypistellen esiliinaansa hermostuneesti, suurten kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Helenan vanhat kasvot olivat käyneet aivan vahankalpeiksi, mutta ainoatakaan kyyneltä ei näkynyt hänen silmissään, katse oli vain saanut ikäänkuin terävän ja läpitunkevan voiman, ja toinen käsi oli laskeutunut Marin olalle ikäänkuin turvatakseen häntä. Eskon ääni värisi, ja vakavana seisoi Kalle tuijottaen eteensä.
Mutta kun Esko oli lopettanut lukemisen, kietoi Alma kätensä hänen kaulaansa, ja nuo kaksi, jotka eivät koskaan muiden läsnäollessa osoittaneet hellempiä tunteitaan, syleilivät toisiaan nyt. Ja miehensä sylistä irroittautuen Alma riensi kiireesti tuvan perälle, kumartui kehdon puoleen, missä lapsensa nukkui, ja alkoi sopertaa sille äidinrakkauden mielettömiä sanoja, kunnes itku tukahdutti äänen ja hän vaipui kehdon ääreen kätkien kasvonsa lapsen peitteen laskoksiin.
Hiljaa olivat toiset. Pitkään aikaan ei kukaan liikahtanutkaan. Viimein Kalle läksi hitaasti ja raskaasti astumaan, meni tuvan perälle ja istahti pöydän taakse. Esko meni vaimonsa luo, istui penkille hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Alma kohotti silloin päätään, siirtyi hiukan lähemmäksi miestänsä ja istuen permannolla painoi päänsä hänen polviansa vasten.
Hiljaista oli tuvassa, ei kuulunut muuta kuin Marin vaikeroiva ääni:
— Voi lapsi parka! Enkä minä saanut olla siellä häntä lohduttamassa! Ja näin on hän langennut suureen rikokseen! Hyvä jumala, kun tappaa molemmat lapsensa ja aikoo surmata itsensäkin! Kuinka hän joutuikaan sellaiseen ahdistukseen, ettei osannut ajatella enää mitään eteenpäin? Voi lapsi parkaa! Kuinka hänen on voinut näin käydä?
Silloin Alma kohotti päänsä, ja äänessä oli terävä kiihoittunut sävy hänen lausuessaan:
— Kun ei annettu hänelle lupaa tulla tänne, jos hullusti kävisi! Eihän tuo raukka ole jaksanut sitten enää kestää, kun ei ole tiennyt, minne menisi turvaan. Me täällä olemme syypäitä tähän kaikkeen.
— Vaiti, miniä! huusi Kalle jyrkästi pöydän takaa.
— Kas niin, Alma, älä sekaannu tähän! sanoi Esko, hyväili vaimoaan ja painoi hänen päänsä polveaan vasten.
Oli hetkisen hiljaista. Silloin kuului Helenan rauhallinen ääni:
— Alma on oikeassa. Syyllisiä olemme me täällä, ainakin osaksi.
— Minä en salli tuollaista puhuttavan talossani, sanoi Kalle.
— Sinä unohdat, vävy, että minä puhun nyt, sanoi Helena tyynesti.
Kalle murahti jotain, mutta ei enää tahtonut estää anoppiaan jatkamasta.
— Hilma on tuntenut itsensä siellä yksinäiseksi, jatkoi Helena. — Hän olisi kaivannut hyvyyttä ja varmuutta siitä, että voi jonnekin hädän hetkenä paeta. Sinä, Kalle, sen kielsit silloin, kun asiasta oli puhe. Minä uskon, että teit parhaan ymmärryksesi mukaan ja näit asiat niinkuin sinä miehenä voit nähdä. Mutta nyt on tapahtunut jotain hirveätä Hilmalle, ja meidänkin on nyt tehtävä jotain hänen hyväkseen.
— Mutta emmehän me voi mitään, sanoi Kalle. — Laki on laki, ja rangaistus on ankara murhasta.
— On kai teosta, jatkoi Helena. — Mutta kun oikeus saa tietää, mikä
Hilman on johtanut tähän kaikkeen, niin sen täytyy häntä armahtaa.
— Laki ei armahda murhantekijää, sanoi Kalle.
— Minä en tunne lain puustavia, sanoi Helena, mutta sydämeni sanoo, että tässä on tehty Hilmaa kohtaan vääryyttä, sillä muuten hän ei olisi surmannut lapsiaan.
— Kuinka hän olisi voinut surmata lapsensa, ellei häntä olisi jollain tavalla pakoitettu sellaiseen, sanoi nyt Mari nyyhkyttäen. — Kuinka kauniisti hän niistä puhui ja kuinka hän niitä rakasti, niin hellästi ja syvästi. Niiden tähden hän kesti vaikka mitä, niiden hyväksi hän puuhasi ja raatoi. Ei hän olisi niitä tappanut, elleivät toiset olisi häntä sellaiseen tilaan saattaneet, että hänen oli pakko se tehdä.
— Murhaan ei mikään ihmistä pakota! sanoi Kalle. — Hän on minun tyttäreni, ja minä tunnen kyllä omassa itsessäni piston sentähden, että hän on joutunut turmioon, mutta minä en voi mennä puolustamaan tuollaista tekoa. Minä en voi sitä tehdä!
— Sinä olet mies, sanoi Helena, ja näet nämä asiat miehen kannalta. Mutta kysy keltä naiselta tahansa, niin vaikka hän kuinka ankarasti tuomitsisikin lapsenmurhan, niin hän kuitenkin ymmärtää, että nainen voi sen tehdä, kun hän sellaiseen tilaan joutuu. Hilma ei ole yksinään tähän syyllinen, suuremmat syylliset ovat muualla. Jos sinä panet lapsen käteen kekäleen, ja ajat sen sytyttämään talon, niin olet kai sinä silloin suurempi syyllinen kuin lapsi on. Niin on Hilmankin laita ollut. Tuossa kirjeessä on jo sanottu, että miehen juopottelu ja kälyn pahuus ovat saaneet kaiken aikaan. Jos niin on, niin kuinka silloin voidaan yksistään Hilmaa syyttää tästä rikoksesta. Jos mies olisi ollut kunnollinen ja jos käly ei olisi häntä vainonnut, niin Hilma ei koskaan olisi lastaan tappanut.
— Te naiset voitte ajatella asiaa niinkuin itse tahdotte, sanoi Kalle.
— Mutta emmehän me voi mennä istumaan oikeutta.
— Mutta me voimme hankkia Hilmalle jonkun, joka oikeudessa voi häntä puolustaa.
— Teko sellaisenaan joko syyttää tai puolustaa ihmistä, sanoi Kalle.
— Hyvä jumala, hyvä jumala, eivätkö he nyt voi tästä asiasta päästä selvyyteen! sanoi Alma hermostuneesti.
— Taltu, herran nimessä, taltu! sanoi Esko. — Kyllä tästä päästään selville.
— Koska sinä, Kalle, et aio omaa lastasi puolustaa, niin sitten minä teen sen, sanoi Helena. — Sinun tulee antaa minulle tarvittavat rahat, sillä tuollaiset asianajajat voivat ottaa korkean maksun.
— Rahaa! Ajaaksenne väärää asiaa! Ei koskaan! Talo on minun, ja minä en siitä anna rahoja ihmisen puolustamiseksi, joka on tuottanut häpeää meille kaikille, vaikka hän sitten olisikin oma tyttäreni. Lain täytyy saada rauhassa määrätä rangaistuksensa, ja sitten Hilman alistuttava siihen. Minä en anna yhtä markkaa sellaiseen! Jos minä olen valmis koettamaan kaikkia keinoja horjuttaakseni lakia, niin mihin minä sitten uskon. Te kaikki näytte unohtavan, että minä itse olen lautamies, jonka on oikeudessa tällaisista asioista sanottava mielipiteensä. Minä olen ennenkin ollut päättämässä lapsenmurhasta ja tunnen lain. Sen täytyy saada määrätä rangaistuksensa tällaisissa tapauksissa. Jos murhia ruvetaan antamaan anteeksi, niin sitten ei enää mikään rikos ole rangaistuksen alainen. Minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että en anna rahoja sellaista tarkoitusta varten. Jos tulee tietoon, että minun tyttäreni pääsee vähemmällä rangaistuksella kuin joku muu onneton, niin silloin ei kukaan enää kunnioita minua vähääkään. Minä en anna rahoja!
Helena nousi istualtaan ja astui vävynsä eteen.
— Sinä unohdat yhden asian, sen, että talo on vielä minun. Talo on luovutettu sinulle hoidettavaksi, mutta minä en ole talossa syytingillä eikä laissa ole luovuttamispapereita vahvistettu. Minä voin ottaa talon milloin tahansa huostaani.
— Anoppi! sanoi Kalle uhkaavalla äänellä.
— Minä teen sen ja minä kiinnitän talon, vaikka myyn sen ja käytän jokaisen rovon Hilman pelastamiseksi, vaikka minun sitten pitäisi keppikerjäläisenä kulkea. Minä olen sen sanonut, jotta tiedät menetellä sen mukaan.
— Vaikka talon papereita ei olekaan kiinnitetty laissa, niin sittenkin on luovutus laillinen, kun siihen on siksi monta todistajaa, sanoi Kalle varmasti. — Minä en luovu mistään ennen kuin vasta käräjissä, siitä saatte olla varmat.
— Etkö sinä ole edes isä enää! sanoi Mari.
— Minä voin olla isä, mutta minun täytyy nähdä asiat muullakin tavalla kuin te teette, jotka olette yksinomaan äitejä. Rahoja saatte odottaa syksyyn asti, kunnes käräjät ovat olleet, ja jos siellä talo määrätään teille.
Mari nousi hänkin nyt ja astui hitaasti miehensä eteen. Hänen kasvoilleen oli tullut outo juhlallisuus, ja äänensä soi tavallista syvempänä, kun hän alkoi verkalleen puhua:
— Minä olen koko elämäni rakastanut sinua, Kalle, olen rakastanut sinua aina ja uskollisesti. Minä en ole sinua koskaan syyttänyt enkä soimannut. En ole koskaan omaa tahtoani asettanut sinun tahtosi yläpuolelle, vaan olen kaikessa nöyrästi alistunut. Mutta nyt en voi olla ilmoittamatta sinulle asiaa, joka koskee sinuakin.
Hän hengähti syvään. Helena tarttui hänen käteensä ja sanoi lempeästi, aivan kuin aavistaen jotain:
— Älähän nyt, Mari, jätetään tämä asia, kyllä minä kaiken järjestän jollain muulla tavalla, vaikka lainaamalla.
— Ei, ei, sanoi Mari, ei, äiti, ei sinun ei ole hankittava rahoja, vaan Kallen ne on annettava.
Hän kääntyi jälleen miehensä puoleen ja jatkoi:
— Minä en ole koskaan ilmoittanut sinulle elämäni vaikeinta hetkeä. Nyt minä sen teen. Kun Esko oli vuoden vanha, tulit sinä kerran humalassa kotiin, olit minulle paha ja tyly. Olin silloin väsynyt ja onneton. Olin tehnyt työtä ja olin sairastunut siitä. Minä näin sinun käyttävän väkijuomiin ne rahat, jolla olisi voinut hankkia minulle parannus ja apu taloon, jotta minun ei olisi tarvinnut juuri silloin ahertaa ja siten antaa taudin tulla pahemmaksi, sen saman, jonka jälkeen olen ollut niin heikko… no niin, sanotaan sekin suoraan, että jokainen lapsi sen jälkeen on kuollut.
— Minä en tietänyt… sanoi Kalle vapisevalla äänellä.
— Niin, sinä et ole tietänyt, enkä minä ole tahtonut sinun taakkaasi tätä ennen tehdä raskaammaksi. Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa kaikki. Silloin tuona iltana, kun sinä tulit humalassa kotia, sait mieleni niin masentumaan, että minä tahdoin päättää päiväni. Niin, minäkin olen sellaista ajatellut. Minä otin Eskon syliini ja aioin mennä hänen kanssaan järveen. Mutta juuri kun nousin lähteäkseni, sanoi äitini, että hän ottaa Eskon vuoteeseensa, jotta minä saan nukkua. Ja tuo yksi ystävällisyys riitti, minä annoin hänelle lapsen ja palasin vuoteeseen. Ja minä jaksoin taas elää.
— Mari! sai Kalle vaivoin sanotuksi.
Hän istui vapisten paikallaan.
— Sinä olet tässä puhunut laista ja oikeudesta. Mutta sillä kertaa sinä olit ajamaisillasi minut rikokseen. Ja kun kielsit, että Hilma ei saa tulla tänne meille, jos elämä hänen kodissaan käy liian raskaaksi, niin olet ollut häntäkin sysäämässä tekoon. Minä pelastuin, hän meni.
Kalle ojensi molemmat kätensä häntä kohden. Mari astui hänen luokseen, ja molemmat aviopuolisot katsoivat pitkään toisiinsa.
— Tehkää minkä katsotte oikeaksi, sanoi Kalle väräjävällä äänellä. — Minä autan, minä teen, mitä tahansa, jotta saisin omat rikokseni edes jossain määrin sovitetuksi.
Mari nyökkäsi hiljaa ja katsoi mieheensä hellästi ja vakaasti.
Mutta Esko oli kertomuksen kuullessaan noussut vaimonsa vierestä ja juoksi nyt äitinsä luo sulkien hänet syliinsä. Ja monesta, monesta vuodesta tunsi Mari jälleen poikansa käsien kietoutuvan kaulaansa. Sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Hän purskahti itkuun, mutta ei enää tyrskivään, niinkuin äsken, vaan hiljaiseen, kirvoittavaan itkuun.
Helena oli istahtanut penkille, ja hänen vanha äänensä aloitti virren. Kukaan siihen ei osannut yhtyä, niin täynnä oli jokaisen sydän, että laulu tyrehtyi huulille. Mutta vanha Helena lauloi ja päätti virren ja kun hän painoi sen jälkeen päänsä rukoukseen, tunsivat kaikki, kuin suuri ihmeellinen sunnuntai, elämän korkeankaunis pyhäpäivä olisi ollut heidän tuvassaan vietettävänä.
* * * * *
Hilman haava parantui parin viikon päästä, hän joutui tutkintovankilaan ja sitten raastupaan tuomittavaksi. Helena ja Mari olivat Ainon kautta saaneet tiedon tutkintopäivästä ja olivat saapuneet siksi päivää Helsinkiin. Ainon kautta he myöskin olivat hankkineet Hilmalle asianajajan.
Heti asemalta he menivät suoraan Ainon asunnolle. Nyt ei Marin enää tarvinnut kysellä tietä, tunsihan hän sen hyvin.
Aino otti heidät hyvin sydämellisesti vastaan ja kertoi asianajajan arvelun mukaan Hilman asian tulevan oikeuden istunnossa esiin kello kahdentoista aikaan.
— Kai te neuvotte, missä oikeus istuu? sanoi Mari.
— Minä tulen itse sinne, sillä olen saanut haasteen tulla todistamaan, sanoi Aino, — ja minä vakuutan teille, että minä teen kaiken voitavani selittääkseni asian niinkuin se on. Ellei Hilma pääsisikään rangaistuksetta, niin täytyyhän ainakin antaa hänelle mahdollisimman lievä.
— Niin, jumala sen suokoon, sanoi Helena. — Kyllä hän sitte taas jaksaa elää, kun on saanut rangaistuksensa kärsiä, jos se ei vain vie liian suurta osaa hänen elämästään. Jaksaahan puukin vihannoida uudestaan, vaikka jonain vuonna sattuisi kuivuus sen heikontamaankin, kun ei vain monena vuonna, kun ei vain monena vuonna.
— Asianajaja on luvannut ponnistaa voimansa saadakseen Hilmalle niin pienen rangaistuksen kuin mahdollista, sanoi Aino. — Toivokaamme siis parasta.
Raastupaan tultuaan oli siellä jo joukko todistajia saapuvilla. Oli sekin nuori mies, joka oli asunut aikaisemmin Latvalalla, ja jonka tähden Oskari oli ollut mustasukkainen. Useita samassa talossa, missä Hilma asui, olevia naisia ja miehiä oli kutsuttu. Viimein saapui Esterkin miehineen ja Oskari.
Nähdessään Marin, kumarsi Ester etäältä hänelle hyvin armollisesti.
— Kuka se oli? kysyi Helena.
— Se on Hilman käly, vastasi Mari.
— Se samako, joka häntä syytti varkaudesta?
— Juuri sama.
— Taitaa nyt olla iloinen?
— Siltä tuo melkein näyttää.
Oskari huomasi, sisarensa nykäistyä häntä, Marin ja aikoi astua häntä kohden muutaman askeleen, mutta palasikin paikoilleen ja sieltä kumarsi ainoastaan. Hänen käyntinsä oli hiukan epävarmaa.
— Tuohan mies on humalassa silloinkin, kun hänen vaimoaan tuomitaan, sanoi Helena.
Hilma parka!
Oikeussalin eteisessä vallitseva hiljaisuus, virallisten menojen ja tapojen varmuus, herättivät Marissa ja Helenassa jonkinmoisen toivottomuuden. Täällä oli olemassa yhteiskunnallinen koneisto, joka toimi aivan säännöllisesti, ottamatta vähääkään varteen ihmisten tunteita. Ellei jotain odottamatonta, Hilmalle edullista ilmaantuisi, niin ei tuomioistuin häntä suinkaan millään erikoisella ystävällisyydellä kohtelisi.
Salista, missä oikeus istui, kuului hälinää ja oikeudenpalvelijan nähtiin juoksevan kiireellisesti eteisen läpi ja palaavan uudelleen.
— Mitähän siellä nyt on tapahtunut? kysyi Aino.
— Siellä on eräs yksinäinen nainen, joka kuristi vastasyntyneen lapsensa, vastasi muuan lähellä oleva henkilö kuultuaan kysymyksen. — Hän on jo kaksi kertaa ennen pyörtynyt istunnon aikana. Ehkä pyörtyi taas.
— Miksi ne sitten sitä raukkaa tänne kuljettavatkaan, sanoi Mari.
Ihmisparka!
Ovella oleva palvelija ilmoitti, että käsiteltäväksi tulee Hilma Latvalan asia. Vähän ajan päästä tuli Hilma vanginvartijan saattamana eteiseen. Mari näki tyttärensä hyvin kalpeaksi ja pitkälle kehittynyt raskaudentila oli tehnyt hänen silmänympäristönsä jo aivan tummiksi ja käynnin raskaaksi ja vaivalloiseksi. Hän huomasi äitinsä ja äidinäitinsä, pysähtyi hetkiseksi, nyökkäsi sitten hiljaa ja meni oikeussaliin.
Vähän ajan päästä kutsuttiin todistajat vannomaan valaa. Samassa tuli eteisen kautta kiireellisesti hienon näköinen herra ja kiiruhti oikeussaliin.
— Tuossa meni Hilman asianajaja, sanoi Aino lähtiessään oikeussaliin tekemään todistajan valaa.
Huoneesta väheni väki, sillä tämä oli sen päivän viimeinen esillä oleva juttu. Mari jäi Helenan kanssa kahden. Salissa ei ollut enää muita kuin pari oikeudenpalvelijaa.
— Vahvistakaamme mieltämme rukouksella, sanoi Helena.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili kauan hartaasti silmät ummessa. Kun hän jälleen kääntyi Marin puoleen sanoi hän:
— Olen nyt jo rauhallisempi. Tulin tässä ajatelleeksi sitäkin, että kai jumala on niin määrännyt, että minun vielä on tehtävä jotain kanssaihmisteni hyväksi, koska tämän asian on johdattanut eteeni. Minä jo luulin, että minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odotella kuolemaa, mutta nyt tiedän, että olen elämässä välttämätön. Jos täällä huonosti käykin, niin onhan ylempiä oikeuksia olemassa ja niissä täytyy sen, mikä tässäkin asiassa on Hilman puolella, tulla esiin, aivan kirkkaasti esiin. Oikeutta täytyy olla maailmassa, täytyy olla, sillä kuinka muuten me jaksaisimmekaan elää.
Todistajat palasivat vähän ajan päästä takaisin, mennäkseen sitten yksitellen kutsunnan mukaan oikeussaliin.
Ja istuntoa kesti, kesti tuntikausia, todistajat astuivat istuntosaliin ja palasivat sieltä, muutamia kutsuttiin uudelleenkin. Aino kertoi, mitä hän tiesi oikeussalissa tapahtuneen. Hilma oli rehellisesti tunnustanut kaiken todeksi ja oli sanonut olevansa valmis ottamaan kaiken rangaistuksen vastaan.
Ester puheli tahallaan niin ääneen, jotta Mari sen kuulisi. Hän kertoi eräälle naapurinaiselle, kuinka hän oli sievästi oikeudelle sanonut, että Hilma oli huono nainen, joka paljaasta pahuudesta oli surmannut lapsensa. Mari kuunteli ja hänen sydäntään vihloi.
— Sillä naisella ei ole lapsia, sen vuoksi noin puhuu, sanoi hän Helenalle. — Jos hänellä olisi ollut lapsia, kyllä ymmärtäisi paremmin.
Jännitys kasvoi yhä suuremmaksi. Marista tuntui kuin huoneessa ei olisi ollut ilmaa ja Helenan kasvoille oli noussut poskipäihin hehkuvat täplät.
Viimein koitti se hetki, jolloin asianajaja piti viimeisen puolustuspuheensa. Hänen äänensä kaikui heikosti oven läpi. Lopetettuaan astui hän ulos eteiseen. Aino meni heti hänen luokseen.
— Miltä näyttää? kysyi hän levottomana.
— Kas, rouva, siinähän te olettekin, sanoi asianajaja. — Te puolustitte aivan erinomaisen hyvin syytettyä oikeuden edessä. Jos jotain hyvää tulee, niin kyllä se tulee silloin teidän sanojenne vaikutuksesta.
— Mutta odotatteko mitään hyvää?
— Sitä ei voi sanoo. Todistukset ovat siksi raskauttavia ja teko on tehty siksi selvästi ja jyrkästi, että tuomari ei voi muuta kuin tuomita aivan lain kirjaimen mukaan.
Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:
— Mutta voimmehan valittaa sitten hoviin.
— Mutta eikö mikään seikka lievennä rikosta? kysyi Aino.
— Miehen juoppous kyllä jossain määrin, vastasi asianajaja. — Mutta kun syytetty itse sanoo, ettei hän voi miestään soimata mistään pahoinpitelystä, niin ei sekään taida vaikuttaa suurta.
Aino palasi Marin ja Helenan luo kertoen, mitä oli kuullut.
— Meidän täytyy kai valmistua ottamaan pahinta vastaan, sanoi hän.
— Kaikki on jumalan kädessä, sanoi Helena.
He istuivat ja odottivat. Jonkun ajan päästä julistettiin tuomio.
Hilma tuli salista vanginvartijan seuraamana. Mari ja Helena eivät enää voineet levottomuuttaan hillitä, he riensivät Hilman luo.
— Se on kymmenen vuotta kuritushuonetta! sanoi Hilma aivan hiljaa.
— Kymmenen vuotta! vaikeroi Mari.
— Kymmenen vuotta! sanoi Helena aivan kuin ei olisi ymmärtänyt asiaa.
— Niin, kymmenen vuotta, sanoi Hilma. — Ja minä tahdon sen kestää, sillä olenhan sen ansainnut.
Hän puristi äitinsä ja äidinäitinsä kättä ja sanoi kyynelten valuessa silmistään:
— Kiitos siitä, että tulitte tänne minua katsomaan. Kiitos siitä, ja antakaa minulle anteeksi se, että olen teille tuottanut näin paljon murhetta.
— Rakas lapsi, sanoi Mari, emmehän me voi sinua tuomita. Rakas sinä olet minulle yhä vielä, ehkä rakkaampi kuin koskaan ennen.
Vanginkuljettaja kiiruhti Hilmaa lähtemään. Naiset erosivat.
Asianajaja oli puhellut Ainon kanssa ja sitten lähestyi Maria.
— Te olette kai syytetyn äiti? kysyi hän.
— Niin olen.
— Tulkaa huomenna minun asianajotoimistooni, minä tahdon hiukan puhella kanssanne, ennenkuin teen valituksen hoviin.
Hän tervehti kohteliaasti ja poistui.
Aivan kuin unessa kulkivat Mari ja Helena Ainon keralla oikeussalista.
Kadulle tultuaan seisahtui Helena hetkiseksi torilla.
— Jumala suokoon minulle ymmärrystä ja voimia toimiakseni tässä asiassa niin kuin hänen korkea ja pyhä oikeutensa määrää, sanoi hän.