NELJÄS LUKU.
Kolme viikkoa oli kulunut Marin lähdöstä tyttärensä luota. Oskari oli ratkennut juomaan entistä enemmän. Hän tuli joka ainoa ilta humalassa kotiin. Paha hän ei ollut vaimolleen eikä lapsilleen; hän vain istui vaiti ja tuijotti eteensä lasimaisin silmin.
Viimeisistä palkkarahoistaan hän oli antanut vaimolleen neljäkymmentä markkaa. Kun Hilma siitä oli maksanut vuokran ja kauppapuotiin velkansa, jäi hänelle kuusikymmentä penniä, ja kauhulla hän ajatteli, miten voisi hankkia ruokaa taloon.
Kerjätä! Se oli hänelle sula mahdottomuus. Hän ei voinut kulkea ovelta ovelle pyytämässä apua. Hän sai hiukan pesutyötä ja silitystä. Mutta ei tahtonut enää sekään luonnistua. Raskaudentila oli jo siksi pitkälle kehittynyt, että pesutuvassa seisominen uuvutti häntä liian paljon. Häntä alkoi toisinaan pyörryttää, ja pelko siitä, että lapsi ehkä syntyisi kesken, jos hän jollain tavoin sattuisi työssä varomattomasti liikkumaan tai itseään liiaksi rasittamaan, alkoi häntä kiduttaa. Hän oli ennen kaikkea äiti, hän ei saanut panna vaaraan sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla. Ja kun hän sitä ajatteli, niin sanomaton hellyys heräsi hänessä tätä olentoa kohtaan. Hän tunsi olevansa äärettömän paljon rikkaampi kälyään, jolla ei lasta ollut.
Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.
Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.
— Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee, niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.
Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.
— Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin. Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.
— Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.
Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.
Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo, sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.
Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta mitään ajatella tai tehdä.
Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä katsomaan.
— Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä, sanoi Ester. — Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi ja veltoksi.
Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:
— Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun olla rauhassa.
— Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän, millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.
— Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.
— Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa, niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle aivan kuin paratiisia.
Hilma huokasi syvään jälleen.
— Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä välttämättömästi tahdot.
— Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi Ester. — Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.
— Kuulehan, Ester, jätetään nyt jo tämä!
Ester tuli liikutetuksi; hän pyyhki kyyneleet silmistään.
— Katsohan, en minä sinua syytä, vaikka siltä näyttää, sanoi hän. — Mutta täytyyhän sinun ymmärtää, kuinka sisaren sydän kärsii, kun näkee veljen menevän hunningolle ja kun ajattelee, että hän mahdollisesti jonkun toisen naisen puolisona olisi toisenlainen.
Hilma katsoi kälyynsä pitkään, aivan suoraan ja rauhallisesti.
— Olehan niin ystävällinen, Ester, ja mene nyt pois! Tämä koti on minun kotini, ja tänne ei saa tulla kukaan soimaamaan minua aviovaimona.
— Mitä sinä sanot? ärähti Ester.
— Ellet kuullut, niin sanon sen uudestaan.
— Ei tarvitse, kyllä minä kuulin.
Ester keikautti niskojaan ja ovesta ulos mennessään sanoi:
— Kyllä minä tämän vielä muistan!
— Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.
Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari, joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:
— Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin, millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.
Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä, jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.
Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.
Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi hiljaa itkeä.
— Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.
— On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja olla.
— Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.
— Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.
— Onko sinulla ollut mitään erikoista mielipahaa tänään?
— Ei ole ollut. Ester siellä kyllä kävi tapansa mukaan jankuttamassa, mutta minä pyysin häntä menemään ja siihen se loppui. Ei hän sen koommin ole koko päivänä käynyt meillä.
— Parasta olisi, kun ei kävisikään. Älä välitä hänen sanoistaan mitään, vaan ajattele aina lapsiasi, niin on mieli hyvä ja voimakas.
— Niin, jumalan kiitos, että minulla on lapset, kuinka tässä muuten jaksaisikaan?
Vähän ajan päästä hän läksi kotiaan mieli rauhoittuneena ja virkeänä.
Hänen tultuaan kotipihalle astui Ester häntä kohden erään työmiehenvaimon, Heta Heimosen kanssa, jota Hilma ei koskaan ollut voinut sietää hänen tavattoman riidanhalunsa tähden. Hilma aikoi sivuuttaa heidät, mutta Ester sanoi:
— Tiedätkö, missä Hetan ruskeaksi maalattu pärekori on!
— En minä tiedä, vastasi Hilma. — Onko sellainen hukkunut?
— Se oli vinnin rappusilla vielä tänään, mutta nyt on se poissa, sanoi
Heta ja katsoi Hilmaa terävästi. — Joku on sen ottanut.
— Kukahan tuollaisen olisi ottanut, sanoi Hilma.
— On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.
— Kysykää sitten häneltä.
— Sitä me juuri teemmekin.
Hilma aivan sävähti.
— Mitä? sanoi hän. — Ette kai luule minun varastaneen?
— Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi
Ester.
— Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma, sen kyllä tiesin. — Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan minua varkaaksi syyttää.
— Sitä syytetään, joka sellainen on.
Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:
— Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.
— Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.
— Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin juuri, senkin tekopyhä!
Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän kohotti päänsä ja lausui:
— Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.
— Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan, sanoi Heta.
— Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen, joka varastaa!
Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle. Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa leikkiä.
Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.
Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?
Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli:
— Nyt ne syyttävät minua varkaaksi, lapset.
— Sekö paha täti pihalla? kysyi Kerttu.
— Hän ja Ester täti. Niin, he syyttävät minua. Ja millä minä todistan, että olen syytön, kun joku on vienyt korin meidän vinnille? Millä minä sen todistan? Ja sitten tulee vankeus, ja te jäätte aivan yksinänne!
Hän otti molemmin käsin päästään kiinni ja heilutti ruumistaan.
— Voi, voi, miksi minua näin kiusataan? Miksi minua kiusataan, kun en ole mitään pahaa tehnyt? Jättäisivät jo rauhaan.
Näin hän vaikeroi siihen asti, kun kuuli miehensä tulevan kotia. Tämä ei ollut niin humalassa kuin tavallisesti.
— Iltaa, sanoi hän tullessaan.
— Iltaa, vastasi Hilma.
— Onko sinulla jotain suuhun pantavaa?
Hilma ei vastannut mitään, meni kaapille ja etsi sieltä kylmää ruokaa miehelleen.
— Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.
— En.
— Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?
— Ei mikään.
Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.
Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.
Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.
Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.
— Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. — Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis sinne, mutta minne? Minne minä menen?
Hänen mietteensä katkaisi Esterin tulo. Tämä jäi ankaran näköisenä seisomaan oven pieleen suljettuaan ensin oven.
— Mitä sinä tänne vielä tulet? sanoi Hilma.
— Minä tulin vain kysymään, vieläkö pysyt väitteessäsi, ettet ole ottanut sitä koria?
— Minä en ole sitä ottanut, johan minä sen eilen sanoin.
— Mutta kun se oli sinun vinnilläsi.
— Johan minä sanoin, etten minä ole sitä ottanut.
Ester sanoi kylmästi:
— Älä sinä yhtään tuolla tavalla huuda. Minä en ole mikään sellainen ihminen, jolle saa noin huutaa. Minä tulen sinun luoksesi aivan oikeassa asiassa.
— Mene nyt jo pois, mene nyt jo pois! Minä en kestä tätä.
Hilma huitoi käsillään epätoivoisesti saadakseen Esteri menemään.
— Jos sinä vaan tunnustat, että olet korin ottanut, niin saa asia jäädä sikseen. Kyllä minä Hetasta vastaan. Tunnustatko?
— Minä en tunnusta, minä en tunnusta! Minä en voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt. Minä en koskaan ole pienintäkään varastanut.
Ester nauroi.
— Vai et ole. Merkillistä, kuinka sinun muistisi nyt on huono. Kerran olet kuitenkin minulle maininnut, että olet ottanut yhtä ja toista pikkuista.
— Minä en ole mitään sellaista maininnut. Joku toinen on sen voinut tehdä, minä en.
— Syytätkö sinä minua valehtelijaksi vasten kasvoja! Etkö sinä tiedä, että olet tekemisissä sivistyneen ihmisen kanssa, jota ei saa syyttää tuolla tavalla?
— Jätä nyt jo, jätä herran nimessä, minä en kestä tätä enää. Mene pois, mene pois.
Hilma alkoi kimakasti huutaa, ja Ester katsoi viisaimmaksi kadota. Lapset olivat heränneet ja alkoivat itkeä, mutta Hilma sai ne viihdytetyksi. Hän vapisi kovasti ja hengitys kävi läähättäen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan, niin että hänen täytyi tavantakaa pyyhkiä sitä esiliinallaan.
Vähitellen vapistus lakkasi, mutta päätä alkoi sensijaan kivistää hirveästi. Hän koetti juoda kahvia virkistyäkseen, mutta kurkku oli kuin tukossa, niin että hänen täytyi jättää kahvi juomatta.
Hän koetti siivota huonetta, pani kokoon miehensä vuoteen ja omansa. Hän kulki kuin unessa ja toimitti tehtävänsä koneellisesti. Sitten hän läksi pesutupaan pihan toiselle puolelle huuhtomaan muutamia lastensa vaatteita. Pihalle päästyään hän kohtasi kälynsä, joka juuri palasi torilta.
— No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.
— Anna minun olla, sanoi Hilma. — Minä en jaksa enää.
— Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille, että sinulla on sellainen varastamisen tauti.
Hilma pudotti vaatteet kädestään.
— Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös, sanoi Ester. — Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että sinulla on sellainen tauti.
— Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.
— Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. — Ja kohta saat olla oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.
— Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.
— Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle! Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä laitan, sen saat nähdä!
Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti eteenpäin ja saapui kotiaan.
Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta pois.
— Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne minä joudun lasten kanssa silloin?
Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei tullutkaan.
— Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.
Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen itsensä, muisti hän lapsensa.
— Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.
Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa pikkuvuoteessaan selällään.
Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.
— Ja nyt Mari! sanoi Hilma.
Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen, mutta ei päästänyt ääntäkään.
— Ja nyt on minun vuoroni!
Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.
Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta. Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun tapaansa.
Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen pitkäkseen.
Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.
Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.
Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.
Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli yksi, ja viimein yksi.
Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta. Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.
Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen käteen suuteli sitä ja sopersi:
— Anna anteeksi äidille, anna anteeksi!
Sitten hän nousi ja suuteli lastaan, suuteli tämän kylmiä huulia.
Hän meni Marin luo ja suudeltuaan sitä siveli sen kylmiä poskia.
— Voi voi, kuinka sinun on kylmä. Annahan, kun äiti peittää!
Hän kokoili vaatteita lapsensa suojaksi.
— Ja nyt minun täytyy mennä pois täältä. Niin, minun täytyy mennä!
Hän kosketti verestä tahmeata röijyään.
— Mutta mitä ne sanovat, kun minä olen näin verissäni?
Hän pesi kasvonsa ja kätensä, otti puhtaan röijyn ja muutti toisen hameen ylleen. Sitä ennen hän otti laatikosta puhtaan pyyheliinan ja kietoi sen kaulaansa.
Hän oli jo ovella, mutta kääntyi vielä, meni kaapin luo, otti sen päältä kehyksissä olevat valokuvat, omansa ja miehensä, ja asetti toisen Kertun, toisen Marin pääpuoleen. Sitten hän hitaasti veti sormuksen sormestaan ja asetti sen Kertun hiukan kouruun jääneeseen käteen ja painoi sormet enemmän yhteen, jotta sormus ei putoaisi.
Ovella hän vielä nyökkäsi ja sanoi:
— Hyvästi, rakkaat lapset! Nyt äiti menee!
Hän otti avaimen, lukitsi oven rauhallisesti ja ripusti avaimen tavalliseen paikkaansa, pielilaudassa olevaan naulaan.
Hitaasti hän asteli pää kumarassa ja huivi vedettynä silmille Ainon asuntoa kohden.
Kun Hilma avasi oven, säikähtyi Aino kovasti.
— Hyvä jumala! mikä sinun on?
Hilma koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, huulet vain kävivät. Silloin painoi hän kädellään kaulaansa haavan kohdalle ja sai käheällä äänellä soperretuksi:
— Minä olen kuolemaan tuomittu!
— Mitä sinä, onneton, olet tehnyt?
— Katso!
Hilma irroitti pyyheliinan ja näytti haavaa, jonka reunat olivat kelmeät, mutta jonka sisästä valui hiljalleen verta.
— Oletko sinä sen itse tehnyt?
Hilma nyökkäsi. Hän sitoi liinan jälleen kaulaansa ja painoi kädellään haavaa.
— Ja tämä on Esterin syy!
Aino ei enää kuullut sitä, hän oli rientänyt ulos ovesta. Hetken päästä hän palasi ja sanoi:
— Minä olen kutsunut Eemelin tänne ja tohtorin.
Molemmat naiset olivat vaiti, odottaen, yhä odottaen.
Ainon mies tuli ensimäisenä.
— Voi Hilma parkaa! sanoi hän.
— Minä en voinut muuta tehdä! sanoi Hilma kyynelten valuessa silmistään.
Hetken päästä saapui lääkäri. Hän tutki haavan ja saatuaan kuulla, että Hilma oli kaupungin asukas, käski viemään hänet paikalla sidottavaksi sairaalaan.
Eemeli läksi häntä taluttamaan.
— Minä en tahdo parantua, minä tahdon kuolla, sanoi Hilma. — Hyvä tohtori auttakaa minua! Minä tahdon kuolla!
— Ei, ei, sanoi Aino, sinä parannut. Ja ole huoleti, kyllä minä lapset hoidan sillä aikaa, kun olet sairaalassa.
— Lapset, sanoi Hilma verkalleen. 4- Lapset! Ei niitä enää tarvitse hoitaa! Minä olen ne tappanut!
Aino lysähti kokoon päästäen heikon parahduksen.
Eemeli alkoi viedä Hilmaa sairaalaan. Sairaalan portilla Hilma sanoi:
— Kirjoittakaa kotiani tästä minun äidilleni! Kyllä Oskari sanoo osoitteen.
— Kyllä minä kirjoitan, sanoi Eemeli ystävällisesti, — kyllä minä kirjoitan.
He astuivat sairaalan ovesta sisään.