KAHDESTOISTA LUKU
Syksy oli jo pitkälle kulunut, ja Antin päivän markkinoiden aika läheni. Tuskinpa oli kylässä ainoatakaan miestä, joka ei joka päivä haistellut ilmaa tunteakseen, kestääkö kylmä vai alkaako leuto tulla. Jos jäätä myöten pääsee ajamaan, niin silloin on matka Tampereelle aivan kuin leikkiä. Silloin saattoi vaikka joka mies lähteä pienelle huvitusmatkalle, markkinoille.
Ilma pysyi kylmänä, jää vahvistui päivä päivältä, talvi tuli varhain ja varmasti.
Tasainen, yhä kasvava iloisuus vallitsi kylässä koko marraskuun ajan. Puhuttiin miesten kesken ilman kauneudesta, vaikka ei kukaan suoraan sanonut, miksi hänen mielestään ilma oli kaunis. Puhuttiin myöskin edellisen syksyn ilmasta, jolloin marraskuulla oli maa ollut aivan kuraisena ja markkinoille oli pääsö ollut aivan mahdoton niin hyvin maantietä kuin jäätä myöten.
Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin. Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut, vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.
Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:
— Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?
— Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen kiilto, ja suu oli hymyssä.
— Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?
— Ei oikein.
— Mitäs puuttuu?
— Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin lisää.
— Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä ajatteletkin.
— Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta aivan kuin pappila.
Emma punastui, mutta ei voinut olla nauramatta.
— Hyvähän on niin puhua, mutta millä rahoilla? sanoi hän miehelleen.
— Eiköhän sitäkin ilmesty, kun kiltisti odottaa, vastasi Aakusti. Jos tässä pakkanen pysyy, niin että pääsee liikkeelle, niin menen minä Antinmarkkinoille Tampereelle ja myyn siellä varsan. Onhan se jo ajokunnossa ja hyvä se on. Kyllä siitä rahaa irtaantuu.
Emma ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi Aakustia, ja yhdessä he katselivat sitä paikkaa, johon uusi osa mökkiä oli rakennettava niillä rahoilla, jotka varsasta saataisiin.
Näin päättelivät Aakusti ja Emma markkinamatkasta. Mutta toisin oli Syrjälässä. Kun Matti noin salavihkaa, kautta rantain, oli Miinalle maininnut markkinoista ja että talossa olisi yhtä ja toista, jota voitaisiin sinne viedä myytäväksi, kun edellisenä vuotena ei oltu päästy laisinkaan Tampereelle, niin tuli Miinan vastaus aivan jyrkkänä. Ja se vastaus oli niin tiukasti kieltävä, että Matti piti suunsa kiinni.
— Kun ei se muija vain nyt kiukun tuulen vallassa alkaisi kertoa siitä vanhasta asiasta, ajatteli Matti.
Mutta markkina-sana oli herättänyt Miinan mielessä kiukkuiset muistot, ja hän alkoi heti puhua juuri siitä, mistä Matti olisi toivonut hänen olevan vaiti:
— Mitähän sinäkin, retkale, siellä tekisit? Kävisi vielä samoin kuin toissa vuonna. Tietysti sinä olet sen asian luutannut pois mielestäsi, mutta minun sieluuni ei jumalan sanakaan ole niin kaivettu kuin se juttu. Aikamies ja talon isäntä ja lasten isä menee kaupunkiin, juo kaikki rahansa ja tulee niin sikahumalassa kotia, että makaa kokonaisen viikon yhteen kyytiin.
Matti huokasi. Surkeahan se herääminen oli ollut, mutta ihana oli ollut sen sijaan kaupungissa olo. Hän oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin ei olisi ollut naimisissa ollenkaan. Viime talvena oli tullut niin huono keli markkinoiden ajaksi, että kaupunkimatkasta ei voinut puhuakaan. Mutta nyt oli taivas ollut armollinen, ja nyt täytyisi hänen jäädä kotia. Kyllä ne koettelemukset olivat moninaiset, sen huomasi Matti. Näiden hänen mietteittensä keskellä kuului Miinan kiukkuinen ääni, joka jauhoi tuota vanhaa asiaa:
— Sinä, senkin retkumperi, saisit kiittää jumalaa siitä, että olet saanut sellaisen vaimon kuin minäkin olen, muuten sinä ihan joisit talon tyhjäksi. Ja mitä sitten lapsille jäisi? Mikä ryyppyvimma sinulla jo taas on? Eihän siitä ole pitkääkään aikaa, kun Yläsen kanssa joit itsesi aivan pehmoiseksi.
— Kaupalle minä menisin markkinoille, vakuutti Matti, en minä sinne ryyppäämään mene.
— Kyllä minä sinun kauppasi tunnen. Muistahan, miten toissa vuonna teit. Möit kyllä kaiken tavarasi, mutta toitko kotia mitään rahoista? Et niin kristuksen killinkiä tuonut.
— Niin, kun minulta varastettiin,
— Totta kai sinulta varastettiin, kun olit ihan tankona.
— Minulla oli vatsa silloin niin kipeä, vakuutti Matti. Minä otin vain ropiksi pari ryyppyä. Ja se meni niin kovasti pian päähän.
— Kyllä minä sinun kipeän vatsasi tiedän, sanoi Miina. Sinulla on sitä huulilta asti. Jollen minä sinua olisi holttaamassa, niin olisit varmasti sikahumalassa aamusta iltaan asti.
Matti katsoi pää kallellaan niin laupiaasti kuin mahdollista Miinaan ja sanoi:
— Ajattelehan nyt, mitä kylässä ajatellaan, kun ei näin suuresta talosta kukaan mene markkinoille.
Miina tiuskaisi:
— Kyllä minä tiedän, mitä ne ajattelevat, jos sinne menet: "Kas kun Syrjälän isäntäkin taas on mennyt kaupunkiin juopottelemaan. Saisi sekin mies pysyä vaimonsa kurissa." Niin ne ajattelevat, jos sitä tahdot tietää.
Matti ei sanonut enää mitään, mutta ajatteli sitä kovemmin.
— Jos nuorena uskoisi, mitä vanhat naimisista sanovat, niin ei totta maarin menisi siihen loukkuun. Mutta kun luulee aina olevansa se valkoinen korppi, se ainoa, jolle kaikki käy hyvin. Kyllä niillä naisilla nuorna monet hameet on päällä, mutta vielä useammat niillä on pahaa sisua verhoamassa. Avioliitossa ne sitten riisutaan pois. Ja voi sitä kauhistusta, joka silloin tulee näkyviin. Mikä minutkin riivasi ottamaan tuon muijan itselleni? Talo minulla oli hyvä ja varoja oli minulla itselläni niin paljon, että olisin jaksanut niillä juoda ja hummata vaikka elämäni ehtooseen asti. Ja nyt, saanko edes niin paljoa, että saisin tuikun murheeseen? Nuorena me Jannen kanssa olimme hyvää pataa, oikein hyvää olimmekin. Hän on pysynyt naimattomana, vaikka sitä miestä on niin koetettu onkia, että on oikein hirvittänyt sitä katsellessa. Mutta se mies ei ole napannut, ei millään tavalla. Nyki aina silloin tällöin, mutta ei jäänyt koukkuun kiinni. Senkin kiiski, senkin kiiski! Ja minä, senkin vanha, suurisuinen ahven!
Matti mietti keinoa, millä tavoin hän pääsisi Tampereelle, mietti koko päivän, niin että hän ei sen syvemmin ollut koskaan koettanut raamatun suuria salaisuuksiakaan miettiä.
— Jos karkaisi, menisi noin vain omin neuvoin, lupaa kysymättä. Mutta, voi armias taivas, mitä silloin tulisikaan! Tuo nainen tulisi vissisti hevosella jälestä ja etsisi minut vaikka olisin mennyt vankilan kivijalan alle piiloon. Perässä se tulisi, ei hellittäisi. Mutta sen minä sanon, vaikka henki menisi, niin sinne minä lähden. Ei sitä mies jaksa odottaa autuudenkaan päivää, jolloin pääsee vaimostaan vapaaksi. Ei se saakelin ämmä usko mitään muuta kuin tautia. Ja mistä minä nyt saisin edes ison rokon tai jonkun muun taudin.
Matti oli niin alakuloinen kävellessään kartanolla, että renki kysäisi häneltä:
— Onko isäntä kipeä?
Matti hiukan säpsähti. Uskoisivatkohan kaikki hänet kipeäksi, kun hän vaan olisi hyvin voimattoman ja alakuloisen näköinen?
— Olen, kipeä minä olen kovasti, sanoi hän.
— Missä se vaiva istuu?
— En voi oikein sanoa, se on milloin siellä milloin täällä, pääasiassa on se ruumiin joka paikassa.
— Kovasti kuulostaa vaikealta, sanoi renki sääliväisesti. Eiköhän olisi parasta, kun isäntä menisi maata?
— Niinkö maata? Mitä minä makuulla tekisin?
— Ehkä tauti siinä menee ohitse.
— Ei se mene ohitse. Jos se on tauti, niin ei se saa mennä ohitse…
Minä tarkoitin, että kaikin tavoin on saatava se menemään ohitse.
Kyllä kai minä menen maata. Ei kai tässä mikään muu auta.
Matti meni vähän matkaa. Mikä sattuikaan olemaan lumen alla palikka, koska Matti siihen kompastui. Renki riensi avuksi.
— Kovastipa heittelee jo, sanoi hän.
— Mikä? kysyi Matti. Ai niin, se tauti. Niin, kovasti heittelee. Ei mies tautia voita, kyllä se heittää vahvimmankin alleen.
— Kyllä minä isäntää talutan, sanoi renki.
— Tee se, hyvä mies, niin kyllä se sinulle taivaassa palkitaan, vastasi Matti surkealla äänellä.
Hän oli saanut taudin päästä kiinni, ja nyt oli siitä pidettävä kaikin voimin.
— Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.
Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana kamarinsa sohvalla.
— Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.
— Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.
Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:
— Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.
— Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.
— Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko, että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.
— Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä, kun ajatteli ryyppyjä.
— Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä, kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken kaikkea.
Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.
Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.
— Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä oli aivan terve.
— Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.
— Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.
— Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.
Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:
— Mikä paikka sinulla on kipeä?
— Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan sen sellaisen tietää.
— Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?
— On, vaiva minulla kyllä on, mutta se on niin kovasti muuttelevaa laatua, milloin se lakkaa yhdestä paikasta pistämästä, silloin he heti oikein täydellä voimalla ottaa toisesta kiinni.
Ja vahvistaakseen sanojaan tunnusteli Matti milloin mitäkin kohtaa ruumiissaan ja päästi parahduksen.
— Tässä on sauna pantava lämpiämään, sanoi Miina.
Hän riensi huoneesta pois. Matti jäi yksinään makaamaan sohvalle.
— Nousisikin tästä jo jaloittelemaan, ajatteli hän, mutta se ämmä ryökäle voi tulla minä hetkenä tahansa ja silloin on koko asia pilattu. Eiköhän tuota jaksaisi maata kahta päivää vielä, silloin voisi puhua kaupunkiin-menosta lääkärin apua saamaan. Jos vaan jaksan, niin totta totisesti pääsen sinne. Ja miksi en jaksaisi. Kovempia tuskia ne marttyyritkin kestivät saadakseen maistaa paratiisin iloja. Siellä Tampereella on Kyttälän puolella sellainen pieni tillikka, jonne aina ennenkin olen poikennut, kun on piiskaryyppy otettu ennenkuin on tultu kaupungista pois. Ollapas siellä. Kun minä muistan sen huoneen rasvaiset seinät, niin ei taivaan kukkanurmi ole sen kauniimpaa. Sen huoneen tapeeteissa on sellaisia kummallisia ulkomaan kukkasia, minä muistan sen niin hyvin. Ja kun sitten höyry on päässä, niin nuo kukkaset tanssivat tapeetilla niin lystisti. Kun minä sitä ajattelen, niin totta minä jaksan tässä maata vaikka vuoden. Alkoi tuo muija jo uskoa. Kyllä se tautiin aina uskoo. Se on itse niin terve kuin hakotukki, mutta tautia se pelkää jeevelisti. Kai se niin maailmassa on, että jos tietää, mitä toinen pelkää, niin kyllä silloin toisesta voiton saa. Ja annappas olla, muija, kun minä kerran olen Tampereella, niin en muista sinua, en edes sellaisena kuin olit ennen häitä.
Siinä pimeässä Matti makasi. Tupakkaa teki kovasti mieli. Ei muu auttanut kuin nousta ja sytyttää piippu. Huone oli jo aivan paksunaan savupilviä, kun Miina tuli takaisin.
— Oletko sinä hassu, huusi Miina, sairas ihminen ja poltat piippua!
Anna heti paikalla piippu tänne!
Kovalta tuntui piipun riistäminen, mutta olihan Miina hänen suureksi ilokseen sanonut häntä sairaaksi ihmiseksi.
— Minä koetin, lähtisikö siitä apua, vakuutti Matti.
— Ja sitten lähdet heikkona rimpuilemaan pitkin huonetta, sanoi Miina. Olisit vielä kesken kaikkea kaatunut ja taittanut niskasi. Kun kerran on sairas, niin on itseään hoidettava, siksi kunnes parantuu.
Miinan sanat sairastumisesta kaikuivat taivaallisen kauniilta Matin korvissa. Hänen teki jo mieli kiittää Miinaa, joka niin helposti oli uskonut. Hän etsi pimeässä Miinan kättä ja kun sen vihdoin löysi saatuaan hapuilla pitkin hänen lihavaa ruumistaan, puristi hän sitä ja sanoi:
— Kyllä sinä, Miina, olet sentään hyvä ihminen!
— Ei puhuta nyt, sanoi Miina, vaan mennään saunaan!
Miinan tukemana meni Matti saunaan. Kun hän sieltä palasi, antoi
Miina hänelle suuren viinaryypyn.
— Juo nyt tuo, kai se auttaa, sanoi hän. Matti joi sen ja meni tyytyväisenä ja saunasta uupuneena levolle.
Kun hän aamulla heräsi, niin oli kovasti hyvä olla.
— Kyllä sauna on siunattu homma, sanoi hän itsekseen. Tuntuu niin kepeältä kuin olisi vieteri joka paikassa ruumista. Minäpä menen Jannea tervehtimään ja…
Matti oli hypännyt vuoteestaan, kun hän äkkiä muistikin kaiken. Hän huokasi syvään ja kiipesi vuoteeseen takaisin.
Kiukku kihisi hänessä.
— Tässä minä olen niin terve kuin pukki ja tuon kirotun ämmä-krääkän tähden saan maata vuoteessa. Jollei ihmisen henki olisi niin kovasti kallis ja sen ottaminen toisi kaikenlaisia ikävyyksiä, niin napsauttaisinpa tuon muijan pään poikki. Mutta olenpa minä huono ihminen, kun tällä tavoin ajattelen siitä, joka pyhän avioliiton siteillä on minuun sidottu. Mutta onko se minun syyni, että minulle on sattunut juuri noin huono? Onhan niitä parempiakin maailmassa.
Matti huokasi syvään.
— Kyllä se on kummallista, kuinka tauti tekee ihmisen mielen murheelliseksi, niin että tulee ajatelleeksi aivan liian synkästi asioista. Eihän minulla ole syytä ajatella mitään muuta kuin hyvää. Kestä, ruumiini, kestä, niin kohta koittaa sinulle ihana aika! Eivät ne tamperelaisetkaan mahda rakastaa kaupunkiaan sellaisella ylenpalttisella rakkaudella kuin mitä minä teen. Ei siinä kaupungissa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on niin kaukana täältä. Matti katseli ikkunasta.
— Tuolla pilvet menevät noin perätoukua tuonne päin. Ne näkevät Tampereen. Minä vaivainen näen täällä vain meidän muijan. On siinä erotusta, on siinä!
Hänen mietiskelynsä katkaisi Miina.
— No, kuinka sinun laitasi on? Sinä taisit hourailla viime yönä, sanoi hän.
— Hourailinko minä?
— Sinä puhuit koko ajan Tampereesta ja Kyttälän tillikasta. Sinä, roisto, taisitkin puhua vain omia himojasi, viinan janoa ja riettauden kaipausta. Oletko sinä sairas ollenkaan?
— Olenko minä sairas? Totta kai minä sairas olen. Enhän minä muuten makaisi sängyssä. Ja luuletko sinä, että minulla ei ole pistoksia? Antaisin ne itsellesi, jos osaisin, niin kyllä tietäisit, olenko minä sairas.
Matti oli niin varma omasta sairaudestaan sillä hetkellä, että hän aivan kiivastui tällaista epäilyä.
Hän aikoi pitää Miinalle pienen nuhdesaarnan, kun tämä katkaisi kaiken sanomalla:
— Minä olen lähettänyt hakemaan tohtoria.
Matin naama meni hyvin pitkäksi. Tätä asioiden käännettä ei hän ollut muistanut. Jos tohtori tulee, niin kyllä tauti tulee ilmi.
Tämä vaara uhkasi häntä ja toinen vielä suurempi Miinan puolelta, joka tiukasti sanoi:
— Jos sinä olet tekokipeä, niin kyllä minä sinut tänään vielä sellaiseksi laitan, että olet täyttä totta kipeä. Siitä sinä voit olla niin varma kuin aamenesta kirkossa.
Matti ei hiiskunut sanaakaan, mutta mustat ajatukset kiertelivät hänen mieltään. Taisi koko tämä homma viedä sittenkin väärään päin.
— Ottaisit elämässäsi oppia Jannesta, sanoi Miina. Se mies elää niin siivosti, että on ilo katsella.
Matilla oli aivan toiset käsitykset Jannen siivoudesta, mutta hän ei sanonut mitään.
— Syötkö sinä mitään? kysyi Miina.
— Totta kai minä syön, sanoi Matti. Ei sitä kai nälkäisenä kuolemaankaan mennä.
Miina meni ja toi Matille ruokaa. Kun tämä oli syönyt, ummisti hän silmänsä ja ajatteli:
— Parasta on kun makaan. Kun se tulee, mikä tulee, niin onhan ainakin sitä ennen levännyt.
Pian hän nukkui. Hän heräsi siihen, että pitäjän lääkäri seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Matti meni jokseenkin kalpeaksi. Nyt se kysyy, ja Miina vahtaa vieressä kuullakseen sen, että hän on terve. Ja hyvästi sitten ainiaaksi markkinat ja iloinen Tampere!
Tohtori oli vanhapoika, jörö ja usein hyvinkin kummallinen puheissaan.
— Mikä isäntää vaivaa? kysyi hän.
— Minä olen kipeä, vastasi Matti.
— Mistä paikasta?
— Se on joka paikassa. Pistää ja kolottaa niin että hampaat kalisevat.
Matti tuumi, että koettaa hän ainakin viimeiseen asti. Hän ei hellitä, ei vähällä.
— Kyllä minä varmaankin olen kuolemansairas, sanoi Matti.
Tohtori tunnusteli Matin suonta.
— Isäntä on nyt vaiti, sanoi hän. Vähän ajan päästä kysyi Matti:
— Onko se kovastikin vaarallista?
— Hiukan vilustumista, ei muuta, vastasi tohtori.
Matti oikein äkämystyi. Vilustumista vaan. Myttyyn taisi kaikki mennä.
— Eiköhän se sentään ole jotain pahempaa, kun minulla on niin kovin merkillisiä puserruksia ja pistoksia ihan joka ikisessä paikassa ruumista, sanoi hän.
— Minä tulen huomenna katsomaan, niin olen varma siitä, että mistään kohdin ei enää pistä, sanoi tohtori.
Hän kääntyi Miinan puoleen ja jatkoi:
— Antaa isännän rauhassa maata, niin kyllä kaikki menee pian ohitse.
Tohtori meni. Miina sanoi Matille:
— Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas olet terve!
Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:
— Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas, oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni, että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.
Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.
— Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa, täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä. Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.
Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä oli suolisolmu.
— Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan, niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija, sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein tohtorin käskystä!
Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.
— Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.
Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein sanoi:
— Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.
Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.
— Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se minua usko.
Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin oli hänellä itku kurkussa.
— Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin piti käymän.
— Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti. Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua muistan!
— Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.
— Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.
Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli päästy.
Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.
— Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä terveenä sieltä palaan.
— Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.
— Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua sinne saattamaan.
— Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.
Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.
— Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta, ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.
Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa, jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.
— Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.
— Mitä sinä hänestä?
— Täytyyhän meidän miesten ajatella kaikki asiat valmiiksi, jos sattuisin jäämään sille matkalle.
— Voi, voi sentään, kuinka sinulla on kova ahdistus ja sielun vaiva, sanoi Miina.
Hän taputteli oikein hellästi Mattia ja jatkoi:
— Kyllä minä lähetän hakemaan Jannea.
* * * * *
Janne säikähtyi pahasti, kun Syrjälän renkipoika tuli hänelle ilmoittamaan, että isäntä oli sairaana ja tahtoi puhutella häntä.
Astuessaan siihen kamariin, jossa Matti makasi, oli Janne hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli jo miettinyt kaikki kauniit sanat iankaikkisesta elämästä ja sen kauneudesta, syntisen elämän jättämisestä ja autuuden valkoisen puvun pukemisesta ylle. Kun hän loi katseen Mattiin ja huomasi, miten tämän silmät kiiluivat, ja näki, miten sairaaksi luultu kohottautui vuoteellaan ja viittasi häntä sulkemaan oven, niin hän ällistyi.
— Hyvä mies, mikä sinun on? kysyi Janne. Mitä täällä on tapahtunut?
— Minä olen menossa markkinoille, vastasi Matti. Ei täällä mitään muuta ole tapahtunut.
— Mutta renkipoika sanoi, että sinä olet kuolemansairaana.
— Minä olen vaikka mitä, kun vaan pääsen Tampereelle. Minä olen omin voimin päässyt jo näin pitkälle, mutta nyt täytyy sinun auttaa minua.
— Millä tapaa?
— Minä olen tehnyt itseni niin sairaaksi, että tohtorikaan ei päässyt siitä selville, vaan lähettää minut Tampereelle. Kaikki oli siihen asti hyvin, mutta sitten se riivattu ämmä alkoi tulla haikeaksi, luuli minun kuolevan sillä matkalla ja tahtoo tulla sinne yhteen reisuun. Ajattelehan nyt, muija mukana, kun menee markkinoille! Sehän olisi samaa kuin kirkkoreisu.
Janne katseli hetkisen tätä avioliiton surkeata sankaria, pudisti päätään ja sanoi:
— Minä en voi sinua auttaa, sillä Miina on minun sukulaiseni.
— On kyllä, on kyllä, vastasi Matti. Mutta olemmehan me miehet aina keskenämme sukua, olemme sitten ylhäisiä tai alhaisia. Älä, hyvä mies, nyt jätä minua pulaan tänä hetkenä. Minä annan sinulle sitten vaikka mitä, kun päästät minut Tampereelle.
— Ryyppäämään sinä sinne tahdot mennä, et yhtään mitään muuta. En minä tahdo olla siinä edesauttamassa.
— Mutta ajattelehan nyt, millainen minunkin elämäni on. Minä olen kuin mädännyt omena puun juurella. Enkö minä kerran saisi unohtaa kaikkia surujani edes humalassa. Anna nyt sydämesi heltyä pehmeäksi ja auta minua. Muista, että minä se olin, joka estin sinua ottamasta silloin Pauliinaa, kun hän sinua jo nuorena miehenä ollessasi ahdisti. Minähän sinun puolestasi ja käskystäsi menin valehtelemaan, että sinulla oli heila muualla, ja sain Pauliinan ottamaan Jeremiaan omakseen. Oletko sinä koskaan oikein sen asian päälle ajatellut, mistä minä silloin sinut pelastin. Eikö sinulla ole yhtään kiitollisuutta, mies? Janne löi rintoihinsa ja sanoi:
— Ei kukaan vielä ole sanonut, että Janne Nakkila ei olisi palkinnut hyviä töitä. Minä autan sinua.
Ja Janne puhui Miinan kanssa. Matin matkasta päätettiin sillä tapaa, että Janne saattaa hänet ja käyttää lääkärissä.
— Ja sen minä vannon, sanoi Janne, että kyllä se vatsa hyvässä kunnossa takaisin tulee.
Kaikki oli siis kuin olla pitikin, mutta kuinka olikaan, niin tuli Ylänen taloon. Miina hyökkäsi heti häneen ja kysyi, mitä hän oli tullut retkuttelemaan, kun ei ollut työn aika eikä mikään.
Ylänen vastasi, että hän aikoi mennä markkinoille, ja kun isäntä jo aikaisemmin oli luvannut, että hän pääsee hänen kanssaan samassa reessä, niin tuli hän nyt kuulostamaan, milloin matkalle lähdetään.
Se kyyti, jolla Ylänen katosi talosta, oli jokseenkin nopea; ei siinä paljoakaan näkynyt miehestä, kun hän porstuan läpi lensi ja löysi itsensä portaitten edestä ja kuuli Miinan kiukkuisen äänen:
— Jollei tohtoria olisi, niin totisesti uskoisin teidän olevan kaikkien yhdessä juonessa.
Janne taas sanan voimalla sai Miinan rauhoittumaan, ja markkinoille-lähtö päätettiin seuraavaksi päiväksi.
* * * * *
Jannen reessä sitä sitten mentiin. Turkkeihin käärittynä makasi perässä Jannen rinnalla Matti. Kuskipukilla istui Topias, jonka lammasnahkaturkkeihin Janne oli ommellut kiiltävät napit.
Eron hetki oli haikea. Mattikin itki muutaman kyyneleen. Mitä lienee itkenyt, omaa pahuuttaanko vai Miinan itkua.
Kylän laitaan asti he yhdessä sitten sanaakaan sanomatta ajoivat. Viimeisen talon luota pisti nurkan takaa Ylänen itsensä esiin ja hyppäsi kannaksille seisomaan.
Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti istumaan ja sanoi:
— Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä. Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt? Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.
Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään pudistaen ja sanoi:
— Minä havaitsen taas yhtä ja toista.
— Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen, iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!
Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta. Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.
— Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan, sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.
— Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni, nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.
— Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on, millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee ajatella.
— Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja voinhan minä olla kuulemattakin.
— Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?
Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:
— Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.
— Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.
— Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.
Matti säikähtyi.
— No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?
Hän kääntyi Jannen puoleen.
— Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.
— Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin? kysyi Janne.
— Sanotaan muijalle, että tohtori otti paljon, vastasi Matti. Kyllä
Miina aina tohtorille antaa.
— Mutta sehän on selvää valetta?
— Mitä valetta se on? sanoi Matti. Enkö minä ole sairas, niin sairas, että lääkärienkin sääli tulee. Minähän olen saanut olla siellä muijan hoteissa ihan tippaakaan maistamatta. Kipeäksihän sellaisesta tulee.
Kuinka siinä sitten keskusteltiin ja Matti oikein kauniisti pyysi, niin lupasihan Janne kaupunkiin tullessaan antaa Matille rahaa.
Matkalla liittyi heihin Aakusti, joka oli nuoren hevosensa valjastanut pienen ja huonon reen eteen, sellaisen, jonka hän huoleti saattoi antaa kaupanpäällisiksi ostajalle. Takaisin oli hän aikonut palata jonkun toisen reessä, sillä ainahan oman puolen miehiä sattuu markkinoilla kohtaamaan.
Matti oli kovin ystävällinen nähdessään Aakustin. Janne oli sitävastoin hiukan jäykkä, sillä eipä ollut hänen mielestään vielä haihtunut tuo juttu, kun Emma oli häneltä riistetty pois. Topias oli kovasti iloinen, sillä olihan Aakustin reessä hänen paras ystävänsä, Klinkkustiinan Vihtori, iloinen ja maailman koiruudet täydellisesti tunteva mies.
Näin he yhdessä matkassa ajoivat Tamperetta kohden. Matkalla liittyi yhä enempi rekijonoon, joka maanteitä ja toisinaan järvien yli kulki Tamperetta kohden.
* * * * *
Jo alkoivat Tampereen seudut tulla näkyviin. Miesten into kovasti kasvoi lähetessä tätä autuuden maata.
Kun he sillan yli olivat ajaneet ja tulivat torille, niin löi Matti oikein tuntuvasti Topiaksen ohitse hevosta, jotta komeasti jouduttaisiin. Hämeenkadun varrella oli vanha, ennestään tuttu paikka, jonka pihaan hevonen ajettiin.
Matti nousi ensimäisenä reestä ja sanoi:
— Kovasti jo minua janottaa. Tahtoisin saada jotain kurkkuuni. Eikös lähdetä, miehet, yhdessä jonnekin katselemaan klaseja, vieläkö ne ovat entisen näköisiä?
Tämä puheen kuuli lähellä oleva isäntä, jonka Matti tunsi naapuripitäjän miehiksi. Kun tämä oli Mattia kätellyt, niin Matti kutsui hänetkin yhteen joukkoon. Silloin isäntä sanoi:
— Ei nyt mistään saa miestä väkevämpää, sillä kuvernööri on käskenyt panemaan kaikki kapakat markkinoiden ajaksi kiinni.
Hetkisen oli Matti aivan vaiti, tyrmistyneenä, niinkuin puulla olisi päähän lyöty. Mutta sitten kipinöivä kiukku puhkesi hänestä esiin ja hän huusi:
— Se on ilmeistä ja julkeata vääryyttä! Tässä minä olen ihan sitä varten ja sen tähden saanut paljon kärsiä, ja kun kaupunkiin tulen, niin pannaan kaupat kiinni. Se sellainen on niin hävytöntä, että minä en osaa sanoakaan. Mikä se kruunu ja kuvernööri on, kun tahtoo viattomilta ihmisiltä ottaa heidän ilonsa pois? Ja millä oikeudella? Eikö mies saa silloin juoda, kun hän sitä tahtoo? Olemmeko me mitään kakaroita, joille määrä-aikana annetaan tutti suuhun?
Hän oli niin vihoissaan, että hänen muuten kankea kielensä oikein ravasi.
— Onko nyt maailman loppu tullut, onko taivaan portit pantu reekeliin? Pirutko täällä saavat määrätä, pirut ja kruunun kateelliset herrat? Ja että ihmiset sellaisia määräyksiä kuulevat. Muuttaa minä tahtoisin tällä hetkellä kaikki, muuttaa siihen entiseen uskoon. Markkinat ja ilman viinaa! Onko kukaan sellaista kuullut? Mitä minun isänikin sanoo, kun hänet kerran taivaassa tapaan ja hän kysyy, mitä Tampereen markkinoille kuuluu, ja minun täytyy sanoa, että niillä ei saa juoda edes yhtä pisaraa? Häpeää hän, joka oli tuima mies ja aina markkinoilta tuli niin iloisena miehenä, että koko talo sai totella häntä.
Janne koetti lohduttaa Mattia. Mutta tämä lykkäsi hänet syrjään, istui reen reunalle ja sanoi surkealla äänellä:
— Ottavatko ne riivatut ihmisen elämästä sitten kaiken pois? Onko nyt tullut hallituksen muutos ja herrojen ylivalta? Kuinka minä olin tästä päivästä iloinnut, ja kuinka minua on surkeasti petetty! Minun sydämeni on kovasti murheellinen. Eikä sitten ole edes ketään, jolle minä voisin suruani valittaa. Minä olen ihan yksinäni maailmassa. Pääni on niin paksuna kuin olisin viikon humalassa ollut. Näin on minulle suruja valmistettu ja kaikki ilot otettu pois Jos minä muistaisin mitä salmin veisaaja sanoo surusta ja murheesta, niin minä sanoisin samalla tapaa.
Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja kysyi:
— Minne sinä menet?
— Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.
Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni etsimään.
Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan häpeät.
Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.
Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he saivat Jannen käsiinsä.
— Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan minulle nyt rahaa.
— Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan setelin.
— Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?
— Kyllä se sinulle riittää, sanoi Janne.
— Mutta onhan toisillekin tarjottava. Eihän minun, rikkaan talon isännän, sovi yksinäni olla.
— En minä voi enempää antaa.
— Kuulehan nyt, Janne, vakuutteli Matti. Sinulla on niin kovasti jalo luonto ja suuri sydän, ihan sinä olet kuin patriarkka meidän kylässä. Kuinka sinä voisit minulta kieltää?
Kiitos vaikutti Jannen mieleen, ja hän antoi toisen setelin.
— Kiitos kaunis, sanoi Matti. Mutta olisit samalla antanut hiukkasen enemmän.
— En minä voi.
— Annahan nyt kuitenkin, kyllä sinä voit.
— Minulla ei ole, johan minä sanoin.
— On sinulla, kun oikein katsot lompakkoosi, sanoi Matti. Auta nyt minua tämä kerta. Kyllä minä sen sitten sinulle moninkertaisesti korvaan. Kuka meitä siellä meidän pitäjässä auttaisi, ellet sinä sitä tee? Sinä olet siellä aivan kuin kuningas. Kumoon kaikki menisi, jos sinä lähtisit pois.
— Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.
— Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen, vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on rahaa.
Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.
Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin oli kohtuullinen.
Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.
— Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.
— Minä menen kaupungille.
— Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy kauniiseen alkuun.
— Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale. Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä menen niiden luo.
Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt mennä, niin hän sen tekikin.
Ovella Ylänen huusi:
— Mutta palaahan isäntä maksamaan, mitä on nauttinut?
— Minä en vielä eläissäni ole jättänyt mitään maksamatta, sanoi
Matti vihaisesti ja meni.
Ulkoilma vaikutti virkistävästi hänen humalaiseen päähänsä. Torin poikki mennessään tuli Janne häntä vastaan ja kysyi:
— Missä sinä olet ollut kaiken päivää?
— Olenhan ollut eräässä paikassa, vastasi Matti. Tietäisipä se meidän ämmä, niin kyllä se sanoisi yhtä ja toista taas. Mutta ei se elävä tiedä, ei yhtään mitään. Itkee siellä kotona minun tautiani. Se tekee sen paatuneelle sisulle niin erinomaisen hyvää.
— Minne sinä olet menossa? kysyi Janne.
— Niitä lapsiahan minä olin menossa katsomaan, vastasi Matti.
— Kävele sitten vähän aikaa minun kanssani, että viinan henki ennättää haihtua suusta.
Matti katsoi Janneen ja löi häntä olalle sanoen:
— Sinä olet hyvä mies, Janne, ja sinulla on kovasti hieno luonto. Kryytimaassa sinun pitäisi asua ja katsella kukkasia, niin sinä olet hieno.
— Ei puhuta nyt siitä, vaan katsellaan markkinoita.
Yhdessä he sitten läksivät kävelemään markkinoille päin. Tultuaan sille puolelle, jossa hevosia myytiin, näki Matti Aakustin.
— Joko hevosesi on mennyt kaupaksi? kysyi hän.
— Ei ole. Tarjoavat niin kovasti vähän, vastasi Aakusti.
— Paljonkos sinä pyydät?
— Neljäsataa minä pyydän.
— Se on hyvä hinta.
— Mutta on hevonenkin hyvä.
— Katsotaanhan, sanoi Matti ja aikoi mennä hevosta tarkastamaan.
Janne pidätteli häntä.
— Mitä sinä sinne nyt menet? sanoi hän. Ei nyt ole mikään sopiva aika sinulle mennä hevosta katsomaan.
— Luuletko sinä, etten minä hevosen päälle ymmärrä. Vaikka minä olisin niin humalassa, että silmät olisivat harmaina, niin hevoskaupassa ei minua kukaan petä, ei, jumaliste, petäkään.
Jannen estelyistä huolimatta meni Matti, joka oli täyden itsepäisyyden vallassa, tarkastamaan Aakustin hevosta. Kun hän oli tutkinut hevosen joka puolelta, sanoi hän:
— Kyllä sinä pyydät viisikymmentä markkaa liian paljon.
— En minä sitä muille sillä hinnalla myisi, sanoi Aakusti, mutta jos isäntä sen ottaa, niin tiedän, että sillä on hyvä olla. Minä olen tästä hevosesta kovasti paljon pitänyt, kun olen sen alusta alkaen saanut totuttaa.
Matin humalaiset silmät katsoivat liikutuksen kyynelten niissä välkkyessä Aakustiin.
— Sinä olet hyvä mies, kun hevosia rakastat, sanoi hän. Ovat ne minullekin kalleinta maan päällä. Minä ostan hevosesi.
Hän kääntyi Janneen päin sanoen:
— Annahan tänne kolmesataaviisikymmentä markkaa minulle. Minä tahdon saada hevosen, jolla ajan kotia. Ei Syrjälän isännän sovi tulla markkinoilta lainahevosella. Älä siinä venkastele, anna rahat pois. Kyllä minä kotona aina hevoskaupoistani vastaan.
Matti oli niin käskevä, että Janne sanaakaan sanomatta kaivoi lompakkonsa esiin ja antoi rahat.
Matti maksoi rahat Aakustille, nousi rekeen ja läksi ajamaan.
— Hevosella tällainen poika lapsiaan menee katsomaan, huusi hän ja ajoi hyvää vauhtia loitos Jannen näkyvistä.
Kun Matti oli tullut poikansa ja tyttärensä luo, ihmetteli hän sitä, että nämät olivat kotona.
— Mitäs te kotona olette, ettekä markkinoilla? sanoi hän.
— Olimmehan me, isä, vastasi Hilja. Mutta millä me olisimme mitään ostaneet?
— Eikö teillä ole rahaa? sanoi Matti. Se teidän äitinne on sellainen kitsas ämmä. Ei edes markkinarahoja anna lapsilleen. Mutta minä annan.
Hän kaivoi taskustaan esiin ne setelit, jotka hän ryyppäämistä varten oli saanut Jannelta.
— Tuossa on, ottakaa ne, sanoi hän. Täytyyhän Syrjälän lasten markkinoilta saada ostaa, mitä mieli tekee.
Nähdessään lastensa ilon tuli Matti liikutetuksi. Huoneessa oleva kuumuus oli nostanut humalan höyryt jälleen hänen päähänsä. Silmät alkoivat miehen päässä sirrittää ja pää meni kallelleen hänen katsellessaan lapsiaan.
— Niin, niin, kyllä te olette minun lapsiani, sanoi hän. Ainakin sinusta, Mikko, minä tiedän varmasti, että sinä olet minun poikani, niin sinä olet minun näköisenikin. Sinusta, Hilja, en minä ole aivan varma, sillä Janne oli siihen aikaan usein meillä, kun sinä tulit maailmaan. Mutta mitä siitä, niin minä teitä rakastan, että annan teille kaikki tyyni, mitä minulla on, kun äiti vaan on mennyt toiseen maailmaan.
Kun lapset huomasivat isän tulevan hellälle tuulelle, alkoivat he puhua markkinoille-menosta. Pian olivat he pihalla ja Matti vei heidät reessään torille. Itse hän läksi ajamaan sillan toiselle puolelle Yläsen seuraan.
* * * * *
Ilta oli jo pitkälle kulunut ja yö aivan pimeä, kun Janne herätettiin siinä talossa, jonne hän oli ottanut kortteeria. Ylänen oli tullut häntä hakemaan.
— Kauppias tulisi sinne toiselle puolelle.
— Mikä on hätänä?
— Matti isäntä tahtoo nähdä teitä. Janne kiroili hetkisen itsekseen ja läksi.
Kun he sillan toiselle puolelle tulivat, niin he näkivät kadulla
Aakustin, joka piteli hevosta.
Nähdessään Jannen ja Yläsen tuli hän heidän luokseen ja sanoi:
— Missähän se meidän isäntä on, kun on päästänyt hevosen karkaamaan? Satuin kävelemään täällä päin ja näin hevosen kulkevan yksinään kadulla.
— Kyllä minä tiedän, missä se mies on, sanoi Ylänen. Me olemme juuri menossa hänen luokseen.
Yhdessä he sitten menivät siihen taloon, jossa Matti oli löytänyt itselleen ryyppypaikan. Huone oli aivan täynnä tupakansauhua, jonka läpi heikkona tuikkuna näkyi yksinäinen lamppu. Huoneessa vallitsi suuri rähinä, sillä kaikki miehet olivat humalassa ja jokainen tahtoi melkein väkipakolla saada äänensä kuulumaan toisten äänten yli.
Kun Matti näki Jannen, aikoi hän mennä häntä vastaan, mutta jalat eivät enää ottaneet kantaakseen, mies putosi takaisin tuolille istumaan.
— Tulehan tänne, hantelsmanni, meidän seuraamme, sanoi hän. Täällä on iloinen saki koolla ja juomaa on niin, että ei tiedä, millä sen saisi loppumaan.
— Mitä varten sinä lähetit minua hakemaan? kysyi Janne.
— Minä tahdoin nähdä sinun naamasi, vastasi Matti. Täällä on niin paljon toisen pitäjän miehiä, että tuli jo ikävä omiensakin joukkoon. Istu ja iloitse meidän kanssamme!
— Minä en jouda iloitsemaan, minä tahdon mennä maata, vastasi Janne.
— Haudassa me makaamme, täällä me iloitsemme ja valvomme, vastasi Matti. Lasi kädessä, niinkuin uskonlamppu, tahdon minä ottaa kuoleman vastaan ja sanoa: skoolis pruuri!
— Minä en jää tällaiseen syntiseen seuraan, sanoi Janne ja loi ankaran katseen ympärilleen.
— Olet sinä jo ennestäänkin syntiä tehnyt, sanoi Matti. Tee yksintein enemmän, niin sittenhän kaikki pannaan siihen suureen lopputiliin.
Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:
— Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät, niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies, ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.
— Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta sait? Eikö se riitä?
— Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan, niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?
Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:
— Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää tekee.
Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.
Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille. Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin luokseen:
— Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!
Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen ja sanoi:
— Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on. Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.
— Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.
— Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.
Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.
— Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti minulta.
— Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin kun itse niin tahdon.
— Mutta…
— Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä. Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.
Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.
Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.
— Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.
— Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun he saapuvat kodin nurkkiin.
— Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella, että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin käteen.
— Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.
— Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle, että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko, niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut. Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun kanssani.
Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:
— Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla vielä on.
Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.
Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:
— Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika. Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.
Janne koetti selittää Matille, että kaikki se oli mahdotonta, että maailman järjestys oli sellainen, että siinä naisia tarvittiin. Mutta Matti väitti kiivaasti, että hän poikansa avulla muuttaa koko järjestyksen ihan toiseksi.
* * * * *
Kun Topias aamulla majatalossa heräsi, etsi hän isäntäänsä. Johan oli ajateltava kotimatkaakin, eikä hän sille mitenkään yksinään voinut lähteä. Klinkkustiinan Vihtorin seurassa oli Topias viettänyt iltaa, ja olivat he moneen kertaan vannoneet toisilleen pysyväistä ystävyyttä elämän kaikissa vaiheissa. Lopulla oli Vihtori ollut niin liikutettu, että oli kertonut Topiakselle heilastaankin, ja todistaakseen suurta ystävyyttään hän tarjosi sitä Topiakselle. Tämä epäsi, mutta Vihtori tarjosi yhä, ja tässä jalossa väittelyssä oli kulunut suurin osa iltaa.
Päätä porotti ja kävellessä ruumista toisinaan pahasti hieputti, mutta Topias ei siitä välittänyt, hän tahtoi löytää isäntänsä.
Torilla kulkiessaan hän sattui tapaamaan Pauliinan, joka heti ensi työkseen huusi Topiakselle reestään:
— Missä kauppias on?
— Jossain hän kai on, vastasi Topias. Häntähän minäkin tässä etsin.
Kun Pauliina oli siunailunsa lopettanut ja päättänyt markkinoiden suurten viettelysten maalailun, niin he läksivät yhdessä ajaen etsimään Jannea. Kyseltyään kaikilta, jotka suinkin tunsivat, joutuivat he lopulta Kyttälän puolelle. Siellä he ajelivat toista katua ylös, toista alas.
Erään talon kohdalle tullessaan kuuli Pauliina laulua.
— Se on Jannen ääni! huusi hän.
— En minä ole isäntäni kuullut laulavan koskaan, sanoi Topias, mutta tutulta tuo ääni minustakin tuntuu.
Samassa kiepsahti Pauliina jo taloon. Hän ryntäsi aivan kuin haukka keskelle parvea.
Ennenkuin kukaan humalan höyryjen keskellä oli päässyt asioista ja tapauksista oikein selville, oli Pauliina jo siepannut Jannesta kiinni ja vienyt matkaansa.
— Se oli sen tuleva vaimo, sanoi vihdoin Matti, eli, oikeammin sanoen, väkinäinen morsian. Sinne se Jannen nyt vei. Mutta mitä me sitä suremme, meillä on hänen rahansa, ja maailman märkää hyvyyttä on tässä talossa runsaasti. Juokaa, pojat, juokaa! Kerran ne markkinatkin ovat, ja kerran mieskin saa iloita!
Kun Topias näki Pauliinan tuovan Jannea ja huomasi, miten isäntänsä tuupattiin rekeen, niin hän väistyi syrjään. Suu auki hän katseli, kuinka Pauliina tarttui ohjaksiin ja läksi ajamaan saaliinensa pois.
— Siinä meidän kylässä on tavattoman topakkaa naisväkeä! sanoi hän viimein.
Hänen mietteensä keskeytyivät, kun tillikassa olevat miehet ilmestyivät kadulle katsomaan, minne Janne oli kadonnut.
— Minne kauppias meni? kysyi Ylänen.
— Sinne, minne vietiin, vastasi Topias. Miehet eivät sanoneet sanaakaan, he katselivat vain toisiinsa ja palasivat jatkamaan ryyppäämistään. Kun Topiaksella ei tällä tavoin ollut isäntää, jota hänen olisi täytynyt odotella, seurasi hän miehiä.