KOLMASTOISTA LUKU
Topias oli ohjaksissa, Klinkkustiinan Vihtori makasi retkallaan reessä, Matti istui hänen vieressään. Höllällä roikkuivat ohjakset, harvalleen asteli Jannen valakka, pysähtyi toisinaan, ihmetteli itsekin omaa laiskuuttaan, nykäisi sitten rekeä ja juosta lönkytti pikkuisen matkaa, pysähtyäkseen taas.
Miehet eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Jokaisen päätä porotti kovasti, ajatukset olivat mustanharmaita, silmät koettivat löytää jotain varmaa kiinnikekohtaa, mutta turhaan.
Kun valakka eräässä ahteessa seisahtui kovin pitkäksi aikaa, niin Topias sivalsi sitä ohjaksien perillä. Valakka lähti heti niin tuimaa vauhtia menemään, että Matti sai ajatuksensa liikkeelle.
— Älä lyö, mies, hevosta sillä lailla, sanoi hän. Luontokappale hevonenkin on.
— Pitäähän sitä eteenpäin päästä, sanoi Topias.
— Mikäs kiire meillä on, sanoi Matti. Kyllä me aina ajoissa ennätämme kotia. Ei pidetä suotta mitään kiirettä, ei pidetä. Kun ei hätäillä, niin ennätetään hiukan ajatella.
— Mitäs ajattelemista tässä enää olisi, vastasi Topias. Tulemme kotia ja isäntä ottaa emännältä selkäänsä. Siinä kaikki.
— Älä puhu mies sillä tavalla, vaikka ajattelisitkin. Anna minun toivoa, että kaikki päättyy suloiseen rauhaan ja sovintoon. Älkäämme kiusatko ajatusparkaa sellaisilla kauhistuksilla, ei se kestä sitä, ei totisesti kestäkään, se menee ihan sekaisin.
— Ei suinkaan isäntä tässä osaa iloisestikaan ajatella, sanoi Topias.
— Niin, niin, mistä sitä iloakaan niin ylenpalttisesti riittäisi tässä maailmassa, vastasi Matti. Toisinaan ollaan ylhäällä ilon kultaisilla kukkuloilla ja katsellaan alas murheen laaksoon ja hengitetään vapaasti, toisinaan taas saadaan rämpiä surun suuressa suossa. Ja kuinka me siellä saammekaan rämpiä! Oletko sinä, nuori mies, koskaan ajatellutkaan, mitä sellainen rämpiminen on, kuinka se kysyy voimia? Suo lyllyy ja jalka painuu ihan haaroja myöten, vedä se sitten siitä ylös, jos jaksat, ja kun olet päässyt pari askelta, niin sama temppu taas on edessä toisella koivella. Alas omaan kurjuuteensa siinä saa katsella, ei ylös taivaan sinisiin liepeisiin, ei kuumaan auringon kiekkoon, ei pyöreänä mollottavaan kuuhun. Ei mitään kaunista nää, ei muuta kuin suota siellä ja vetelää täällä ja itsensä sen keskellä kuraisena surun mudasta ja märkänä ahdistuksen vedestä. Ja mieli on niin monenkarvainen, että ei sellaista väriä ole maailmassa missään muualla.
— Ei isäntä suotta ajattele sellaista, sanoi Topias. Odotetaan, odotetaan, niin kyllä kaikki hyvin käy odottavalle. Sellaisellehan autuudenkin portti avataan.
— Älä puhu autuuden portista, älä puhu, sanoi Matti. Kyllä minä tiedän, mikä portti tässä meidän edessämme kohta on, helvetin kuuma rautaveräjä. Niin minä olen kuin menossa viimeiselle tuomiolle ja odotan, että minulle sanotaan: Matti Matinpoika Syrjälä, katsotaanhan nyt sinun tiliäsi! Ja siinä saa istua kuulemaan omaa tuomiotaan, eikä ole edes enkeleitä lautamiehinä, ei muita kuin kaiken kokoisia perkeleitä. Ja tuomarin istuimella istuu Miina, istuu ja muljottaa minuun ja sanoo, niin, kyllä minä tiedän, mitä hän sanoo, minä olen jo niin tottunut hänen puheisiinsa. Kyllähän minä kuulisin vaikka mitä, jos tietäisin, että se sitten siihen loppuu, vaikka selkäsauna tulisikin kaiken päätökseksi, mutta minä niin hyvin tiedän, että tämän reisun jälkeen olen tuomittu elämään ihan kuin paavin vallan alla, iankaikkisessa pannassa. Minun mieleni on niin kovasti murheellinen, ja minä toivoisin, että olisin kuollut jo kymmenenvuotiaana poikaretkaleena. Silloin Miina itkisi minun haudallani, itkisi ja halailisi minun molempia lapsiani ja muistelisi minua sellaisella kaipauksella, että oikein lystikseen makaisi arkussa.
Ei Topias oikein ymmärtänyt, millä tavoin Matilla olisi vaimo ja kaksi lasta, jos hän kymmenen vuotiaana olisi joutunut hautaan. Mutta hänenkin päänsä oli niin raskas, että hän ei jaksanut ajatella ajatusta loppuun asti.
— Mutta hullusti sinunkin käy, kun kotiasi tulet, sanoi Matti. Mitä luulet isäntäsi sanovan siitä, että sinä tällä tavalla olet viipynyt kokonaisen viikon kaupunginmatkalla sen jälkeen, kun hän meni pois.
— Kyllä minä aina itseni selvitän, vastasi Topias. Kauppias on ollut Pauliinan pauloissa ja kiittää onneaan, jos on vähällä päässyt siitä. Ei hän silloin ajattele minua. Ja täytyykös minun sanoa, missä olen aikani viettänyt? Sanon vain, että odotin häntä, ja kun ei häntä kuulunut, niin läksin pois.
— Etkö sinä, hyvä Topias, voisi yksintein sanoa, että minäkin odotin Jannea, että juuri sen odottamisen tähden jäimme niin kovin pitkäksi aikaa kaupunkiin? Kun sinä kerran valehtelet, niin valehtele yksintein hiukan enemmänkin, ei siitä hätää.
— En minä valetta ole koskaan pelännyt, vastasi Topias, anteeksihan se kuitenkin kerran saadaan, kun oikein väkevästi sitä katuu. Ja kai valheitaan aina silloin katuu, kun kiinni joutuu. Mutta minä tiedän, että emäntä ei usko minun puheitani. Kyllä se vaimo teidät tuntee niin hyvin, että arvaa, missä viipymisen syy on. Ja millä minä selittäisin sen suolenne solmun?
— Vastaa, että tohtori veti sen suoraan. Kyllä Miina uskoo vaikka mitä, kun puhutaan tohtorista. Tee nyt, hyvä mies, kaikki voitavasi, jotta minä tästä pelastun. En minä ole huono mies, kyllä minä sen sinulle runsaasti maksan kerran.
— En minä maksua ajattele, vastasi Topias, omaa nahkaani minä ajattelen. Mitäs sitten, jos minä joudunkin kiinni? Kyllä se teidän muijanne miehensä henkeä säästää, mutta minun hengelleni ei hän panisi yhtään mitään painoa, möykyttäisi sen häthätää irti ruumiistani.
Vähän aikaa olivat miehet taas vaiti. Matti sai uuden ajatuksen.
— Sanotaan, että Ylänen vietteli meidät. Kyllä Miina uskoo mitä pahaa tahansa siitä miehestä. Sanotaan, että se mies juotti meille sellaista juomaa, että me menimme tainnoksiin ja makasimme aivan kuin kuolleina kokonaisen viikon.
— Kyllä emäntä ymmärtää, mitä Ylänen meille on juottanut, vastasi
Topias. Ja jos sanomme maanneemme kokonaisen viikon tainnoksissa
Yläsen ropista, niin silloin vasta teidän talossanne nousee sellainen
melske, että seinähirret punoittavat.
— Lyö sitten minua nuijalla päähän, huudahti Matti surkeasti, pistä minuun viisi kuusi haavaa, niin kyllä silloin kaikki käy hyvin. Ei se meidän muija mitään niin kunnialla katsele kuin tautia, ja totta kai siinä jo on kylliksi, kun on viisi haavaa ja vielä nuijalla möykytetty.
— En minä sellaiseen leikkiin mene, sanoi Topias. Sattuu isäntä vielä siinä leikissä kuolemaan.
— No sitten ovat kaikki perkeleet vaimoineen ja lapsineen karanneet helvetistä, koska tällaista saattaa tapahtua!
Matti oli aivan epätoivoinen. Hän huusi ja kiroili niin, että
Klinkkustiinan Vihtori heräsi.
— Isäntä taitaa pitää jotain ryyppyrukousta, sanoi hän, koska niin kovasti huutelee suuria herroja luokseen siunaamaan.
— Jollei tämä kirottu maailma ole perkeleitten valtakunta, niin sitten minä en ymmärrä enää yhtään mitään, sanoi Matti.
— Sitä se onkin, ainakin Suomenmaa, vastasi Vihtori. Kuunnelkaahan isäntä, kun minä kerron, millä tapaa se tuli sellaiseksi.
— Niin, kerro, kerro sinä, nuori mies, juttuja, kerro oikein paljon, sanoi Matti, muuten menee tässä pääni ihan sekaisin.
— Siihen aikaan, kun jumala ajatteli laittaa maailmaa, niin oli kaiken ylitse virtaamassa, loiskumassa ja pauhaamassa yksi suuri ja ääretön meri. Sillä merellä ei ollut yhtään rantaa.
— Totta kai sillä jossain ranta oli, sanoi Matti. Jollei juuri aivan heti näkyvissä, niin ainakin sitten, kun oli laivalla ajanut oikein hyvää kyytiä.
— Ei yhtään rantaa, sanon minä, ei yhtään rantaa! Tämän meren keskellä oli kultainen pylväs ja sen päässä istui jumala ja katseli kuvaansa vedessä. Ja kun hän kuvaansa oikein oli tirkistellyt, niin hän huomasi, että se olikin paholainen. Silloin jumala sanoi: nouse ylös. Ja kuva tuli ylös. Jumala sanoi silloin paholaiselle: Mitä me tässä nyt tekisimme? Rakentakaamme rajat tämän meren ympärille.
— Enkö minä sitä sanonut, että kaikella on rajansa, vakuutti Matti.
No, kuinka ne sitten rakensivat niitä rajoja?
— Paholainen meni meren pohjaan ja toi sieltä suussaan multaa, ja siitä sitten laitettiin rajat. Kun paholainen viimeisen kerran tuli, niin ei hän antanutkaan kaikkea pois, vaan jätti pienen palan multaa suunsa pieleen. Mutta multa alkoi oikein kovasti polttaa suuta. Piru koetti kestää, mutta parkaisi viimein pahasti. Eikä siinä mikään muu auttanut, kuin että jumala pisti sormensa pirun suuhun ja otti tuon palan pois. Siitä palasta jumala sitten loi Suomenmaan, ja senvuoksi suomalainen vieläkin janoissaan huutaa pirua minkä ehtii ja ennättää.
— Juttu on hyvä, mutta vale se on, sanoi Matti. Minä uskon, että me miehet olemme tehdyt jostain muusta mullasta kuin naiset. Ne saavat olla kyllä tuota pirun tekoa, mutta miehistä minä ajattelen ihan toisella tapaa.
— Olisipa se teidän pitäjän kauppias nyt täällä, niin kylläpä hän sanoisi mitä nainen on, vastasi Vihtori. Siellä Tampereella hän puhui niin kauniisti niistä, että minä en tahtonut uskoa ennen naista nähneenikään.
— Kyllä Janne puhua osaa, vastasi Matti, mutta mitä hän ajattelee, taitaa olla aivan toista. Ei kai hän miksikään enkeliksi ja taivaasta alas lasketuksi kukkaseksi Pauliinaa mainitse, joka otti hänet niskasta kiinni sellaisella voimalla, että minuakin hirvitti. Ja kun minä sen sanon, niin on se jotain, sillä minä olen totta totisesti saanut naisen puolelta ottaa vastaan yhtä ja toista kohtelua, koska minulle on annettu sellainen aviosiippa, että sillä on pureva kieli ja kiukkuiset kynnet ja ääni kirkas kuin tuomiopasuunassa. Jos minä saisin tämän maailman uudestaan järjestää, niin kyllä minä siitä naiset pois kuskaisin. Me miehet siellä pitäisimme hauskaa, olisimme vapaita ja tekisimme työtä omaksi iloksemme ja aina työmme lomassa katselisimme nousevaa vesaa.
— Mitä vesaa? kysyi Vihtori.
— Niitä poikia, joita meillä olisi, vastasi Matti. Poikia minä tahtoisinkin oikein paljon, sellaisia jykeviä tanttaroita, että ei niitä millään kumoonkaan saisi.
— Mutta millä ihmeen keinolla te niitä saisitte, kun meillä ei olisi vaimoja? kysyi Vihtori.
— Jaa, sitä minä en tiedä, vastasi Matti, mutta kai ne kasvaisivat hyvän ja pahan tiedon puussa, Sinäkin olet naimaton, Vihtori, sinä et tiedä, mitä poika on.
— Kyllä minä tiedän, vastasi Vihtori. Isäni sanoo aina, että poika on hänelle annettu kiusankappaleeksi.
— Samaa minäkin sinusta olisin sanonut, jos sinä olisit ollut minun poikani, sanoi Matti. Mutta minulla onkin aivan toista maata, minulla. Minun poikani lukee maisteriksi, ja hänestä tulee niin viisas, että Jannekin ihmeekseen kuuntelee. Janne osaa hiukan ruotsia, sen minä tiedän, ja sitä hän puhuu aina silloin, kun hän koettaa olla hieno ja nolata minua, mutta minun poikani osaa nyt jo ranskat ja rookit. Niin, sellainen poika minulla on. Jollei minulla olisi sellaista vaimoa kuin se minun Miinani on, niin kyllä minä laittaisin niin paljon poikia itselleni, että tämä pitäjä tulisi viisautta ihan täyteen. Kas ei minulla missään ahkeruutta puutu, sen minä sanon. Ja poikani minä ruokkisinkin niin, että joka kerta, kun aterialta pääsisivät, pitäisi ryökäistä. Ja sellaisia ne olisivat, että rikun päällä niitä voisi jumalalle tarjota.
— No, mitäs jumala niillä isännän pojilla tekisi, kysyi Vihtori, kun niitä niin sille tarjottaisiin?
— Taivaallisen sotajoukon kenraaleja niistä tehtäisiin, sillä sisua minun pojillani on aina. Ne tulevat siinä asiassa isäänsä.
Näin puhellen he saapuivat kestikievariin. Kun he ajoivat pihamaalle hevostaan lepuuttamaan ja saamaan jotain haukattavaa, niin suuri oli heidän hämmästyksensä nähdessään talon ovelle ilmestyvän Jannen!
— Mistä te tulette? kysyi hän.
— Tampereen markkinoilta me tulemme, vastasi Matti. Mutta kuinka sinä olet täällä? Ja missä on Pauliina?
— Älä puhu siitä naisesta minulle sanaakaan enää! huusi Janne.
— Taisi kauppias saada siitä emännästä väkinäisen morsiamen, sanoi
Vihtori.
Janne oikein ponnahti kuullessaan nämä sanat. Hänen ääneensä tuli kimeä sointu, silmät säkenöivät ja nyrkissä oleva käsi takoi ilmaa.
— Minä en ole mikään morsioitu mies, enkä olekkaan, sanoi hän. Jollei minun pääni olisi siellä Tampereella ollut niin kovasti raskas, niin ei hän olisi minua silloin valtaansa saanut. Olipa sekin menoa! Häpeätänihän minä kerron, mutta kerron sen teille opiksi ja neuvoksi.
Janne seisoi pihalla ja puhui. Miehet kuuntelivat niin tarkkaavina, että eivät muistaneet reestä noustakaan, vaan siinä istua kököttivät ja antoivat Jannen suuren suuttumuksen lainehtia korviinsa.
— Ei pahantekijääkään viedä linnaan sillä tapaa kuin minua roikotettiin. Sillä naisella on sellaiset voimat, että oikein hirvittää. Enhän minä kaupungissa tahtonut vastakynttä vetää, sillä olisipa silloin kasaantunut ympärillemme liian suuri joukko kansaa katsomaan meidän rakkautemme karusellia, mutta kun oli päästy asumusten toiselle puolelle, niin silloin minä aloin vetää vastakynttä. Ei karhukaan leiki sen kamalammin, kuin tämä minun kanssani mekasti. Minä hyppäsin reestä pois, mutta heti otti tämä nainen minua niskasta kiinni ja veti takaisin rekeen. Siinä hän pani minut selälleni maata ja istui minun mahani, minun ruumiini kukkaisen päälle. Tämä kuuluu teistä julmalta, mutta se on ihan totta. Arvaattehan, miltä se tuntuu, kun nainen istuu miehen juomia täynnä olevan vatsan päällä!
— Minä sen ymmärrän, minä sen ymmärrän, jatka vaan! sanoi Matti.
— Minä jo luulin viimeisen hetkeni tulleen ja ajattelin rakkaudella kaikkia teitä ja vihalla Paukkua. Kun siinä aloin pahasti ähkyä, niin päästi Pauliina minut vapaaksi. Karkuun minä olisin mennyt, mutta olin niin kovasti heikko, että en päässyt minnekään.
— Kuinka tämä julma leikki sitten loppunsa sai? sanoi Matti, sillä loppunut se on, koska olet tässä meidän edessämme.
— Poikkesimme erääseen taloon, jossa Pauliinalla oli sukulaisia. Ei hän siellä minua kehdannut tyyrätä, vaan olipa päinvastoin minulle niin makea, että ihmettelin minäkin, saatikka sitten talonväki, joka heti alkoi luulla, että me olimme olleet markkinoilla kihloja ostamassa. Kun siinä kahvia illan hämärässä juotiin, niin livahdin pihalle. Minä olin päättänyt, että nyt sitä mennään vaikka minne, kun vain päästään pakoon. Pihalla juoksin kiireimmän kautta talliin ja sieltä parvelle kapusin.
— Aijai, kyllä meillä miehillä sentään on kova elämä, sanoi Matti, kun näin saamme naisen edessä paeta. Maailmanloppua tämä tällainen ihan varmasti tietää, sillä onko koskaan kuultu ennen, että mies ei olisi se, joka sanoo, kuinka naisen on oltava ja millä varpaalla seisottava.
— Maailmanloppua minäkin ajattelin, sanoi Janne, kun siellä parvella vilussa värisin, ja olisin toivonut, että se olisi tapahtunut tulen kautta. Ajatelkaahan, hyvä miehet, leikkiä vanhoilla päivillään kuurupiiloista! Pian alkoi kuulua metakkaa kartanolta. Pauliinan ääni siellä ylinnä kuului, muut siinä olivat soittamassa peräsoittoa hänen sanoilleen. Pauliina komensi miehen katsomaan, olinko minä mennyt maantielle. Pian mies palasi ja sanoi, ettei siellä ketään näkynyt. Silloin alkoi etsiminen talon nurkista. Kaivosta he ensin etsivät. Luulivat kai, että minä olin ollut hengenheikko ja olin sinne upottanut itseni keskellä kylmää ilmaa. Ja sitten alkoi haku oikein miehissä. Ei kuurupiiloisilla viimeistä piiloon jäänyttä siten etsitä kuin minua etsittiin. Henkeäni minä pidätin ja, jotta minua ei saataisi kiinni, kaivoin itseni aivan syvälle heiniin. Kun olin sinne päässyt, niin kuulin, miten Pauliina tuli parvelle. Jo minä ajattelin, että nyt se tulee ja vie minut, vie ihan elävältä vihkivuoteeseen. Mutta sattuipa muija siinä pimeässä rämpiessään sille kohdalle, josta heiniä hevosille annetaan, ja putosi jumalattomalla rymäkällä talliin. Olisin nauranut, jos olisin uskaltanut.
— Ja sitten vielä sanotaan, että mies se on, joka naisen kihlaa, sanoi Matti.
— Kuinka sitten kävi? Kuoliko emäntä siihen lankeemukseen? kysyi
Topias.
— Ei se sellainen kuole, vastasi Janne. Nousi ylös ja kiroili. Minä kuulin kaikki hänen sanansa. Ja sen minä sanon, että ilkeiltä kaikuvat naisen suussa miehen voimasanat, kovin ilkeiltä. Ja sitten hän paasasi oikein kuin pappi sinä pyhänä, jolloin seurakunnan pahimmat rentut ovat ilmoittaneet menevänsä ehtoolliselle. Kun minun olemuksestani ei oltu jätetty enää mitään kohtaan, joka ei tullut puhumisen esineeksi, eikä kunniastani palaakaan ollut enää elämäni verhona, niin sanoi hän jäävänsä pihamaalle vaikka koko viikoksi odottamaan, kunnes minä nälkäisenä tulen esille.
— On sillä vaimolla sisua, on totisesti, sanoi Vihtori.
— Ja se riivattu piti, mitä oli luvannutkin, sanoi Janne. Reessään hän istui pihamaalla koko yön moninkertaisiin vällyihin kiedottuna. Kovin murheelliselta tuntui minun mielessäni, kun ajattelin, että ruokaakaan en saisi pitkään aikaan. Ja ryypyt alkoivat niin vimmatusti minua hiukaista. Uneen minä viimein vaivuin ja silloin näin koko ajan suolakaloja ja vettä edessäni, mutta ei annettu niitä minulle, ei annettu. Kaunis tyttö vain seisoi ja piteli silakkaa hännästä silmieni edessä. Ajatelkaahan, miehet, mitä se tahtoo sanoa, kun sisukset ovat ihan kipeinä ja sellaista katselee! Tulihan siitä aamu. Seinän raoista minä näin, miten tuo nainen yhä reessä vahtasi ja aina vähän väliä kävi jaloittelemassa. Siihen rekeen hän antoi kantaa itselleen kaikenlaista hyvää kahvin ja syötävän muodossa. Tuli siitä ilta lopulta, ja ämmän tuli uni. Kun minä kuulin ensimäisen kuorsauksen, niin minun sieluni oikein suli. En minä luule kilvoituksen kestettyäni ja päästyäni taivaan niitylle kukkasten ja ruusujen päälle kävelemään iloitsevani niin suuressa määrässä enkelien harppujen helinästä kuin tuosta pienestä porinasta, joka kuului reestä. Mutta en minä vielä tohtinut mennä pois, en tohtinut, sillä kuorsaaminen oli vielä alullaan, sillä ei ollut sitä varmaa nuottia. Tulihan sekin kerran. Kun hän alkoi pihistä yhä tiuhempaan ja lopulta ikäänkuin tukehtui, niin tiesin minä, että nyt sitä ollaan kohta oikein kaukana unen mailla. Sitten hän päästi kovan korahduksen, paukahti niinkuin käypä sahtitynnyri, jonka prunttu on huonosti pantu kiinni. Siitä hän sitten alkoi hiljaisen ravaamisen. Milloin hänen äänensä pyrki saavuttamaan unen korkeat kukkulat, milloin laahasi pitkin syviä rotkoja. Tätä minä piilopaikastani kuuntelin. Kun hämärä tuli, niin kiipesin alas ja astelin hiljaa pihamaalta pois. En minä tohtinut mennä kotia päin, sillä silloin olisi tuo vaimo minut saanut kiinni, vaan astelin kaupunkia kohden. Ja tähän taloon minä jäin teitä odottamaan päästäkseni omalla hevosellani kotia. Mutta mitä te siinä reessä istutte ja minua kylmässä puhutatte? Eikö teillä ole yhtään ymmärrystä siitä, että minä olen vanha mies, ja että minun ei sovi tällä tavoin lakitta ja turkitta seisoskella ulkona? Miehet nousivat reestä, hevonen vietiin talteen ja miehet astuivat kestikievariin. Siellä he kamarissa sitten puristelivat jälleennäkemisen suuressa ilossa toistensa käsiä.
— Mutta missä te olette näin kauan viipyneet? kysyi Janne. Niin minä olen täällä odotellut teitä kuin nousevaa aurinkoa.
— Kaupungissa me olimme ja sinua odottelimme, vastasi Matti. Kun aika sitten tuli pitkäksi, niin lähdimme matkalle.
— Me ajattelimme, että ei mies silloin hukassa ole, kun on naisen matkassa, sanoi Topias.
— Terveitä näytätte olevan kaikki tyyni, sanoi Janne, ei siis ole tullut mitään vahinkoa.
— Mistähän se nyt niin lyhyellä ajalla olisi ennättänyt tulla! vastasi Matti. Vähällä kuitenkin oli, ettei henkeni mennyt. Läksin hullu saunaan kesken kaikkea. Siellä kaikki se, mikä kurkusta oli mennyt alas, ja jonka jo luulin tehneen tehtävänsä, nousikin päähän, ja siellä minä sitten makasin saunan lauteilla ja pirut vastanvarsilla minua löylyttivät. Ellei Vihtori olisi kaatanut päälleni kokonaista sangollista kylmää vettä, niin makaisin minä kai oikein jäykkänä. Kun minä sieltä pääsin, niin alotimme taas ryyppäämisen uudella voimalla. Kaikki sinun rahasi ovat menneet kurkustamme alas, ei ole jäänyt niin pientä penniäkään taskuumme.
— Etkö sinä vähemmällä voinut elää! huusi Janne. Sillä tavoin tuhlasit suuret summat, jotka kuitenkin kerran happamella sydämellä saat takaisin maksaa.
— Maksanhan minä, maksanhan minä, sanoi Matti. Mutta anna nyt minun pitää se kaunis ajatus, joka minulla oli Tampereella-olosta, äläkä tule tuolla tavoin minua ahdistamaan. Niin kaunista minulla oli, eikä minulla ole muuta surua ollut kuin se, että en tullut tangoksi. Minä en tiedä, mikä vika minuun on tullut, mutta minä en tullut tangoksi, en vaikka kuinka ankarasti olisin koettanut juoda.
— Älkäämme nyt puhuko siitä, sanoi Janne, vaan ajatelkaamme, millä tavoin me kotia tulemme.
— Hevosella kai, vastasi Matti.
— Niin kai, mutta oletko ajatellut, mikä meitä siellä odottaa? sanoi
Janne.
— Totta kai minä sitä olen ajatellut, mutta olen myöskin tuumaillut, että mikä on tullakseen, se tulee, vaikka kuinka koettaisi estää, sanoi Matti ja huokasi syvään.
— Hjaa, minä ajattelen suurella murheella sinun paluutasi, sanoi
Janne. Mutta ota vastaan tyynesti kaikki.
— Älä minun puolestani murehdi, vastasi Matti. Sinunhan tässä pahemmin käy.
— Kuinka minun pahemmin kävisi kuin sinun?
— Sinähän minun holhoojani olet. Minä olen heikko ihminen, ei syy ole minussa, joka lankeen, vaan sinussa, joka minua huonosti talutit.
Janne hyppäsi Matin eteen seisomaan.
— Puhutko sinä mies sitä, mitä ajattelet, vai mitä tämä on?
— Totta tämä on, ihan totta, sanoi Matti. Sinä lupasit minua hoivata. Jos minä olen eksynyt, niin on syy sinun, ei minun. Sinä saat vastata Miinalle. Minua hän lyö, mutta sinua hän haukkuu.
— Ja sinä luulet, että minä siihen suostun?
— Ei sitä kysytä, suostuuko vai ei, kun laki ja korkea oikeus niin käskee, sanoi Matti. Ja Miina on nyt se oikeus, joka sinua vaatii tilille.
— Älä jankkaa yhtä päätä tuota Miinaasi! huusi Janne. Jollet yksinäsi pääse vaimostasi selville, niin ole sitten pääsemättä. Kiemurtele siinä kuin mato ongenkoukussa.
Janne käveli kädet selän takana permannolla. Hän tunsi taas sanan voiman käyttämisen hetken tulleen. Hän kakisteli hetkisen kurkkuaan, loi mulkoilevan katseen kestikievarin kattoon, jonne sadevesi oli valkoiseen kattopaperiin muodostanut kaikenlaisia ruskeita kuvioita.
— Tuommoinen kuin tuo kattokin on ihmisen elämä, sanoi hän.
Miehet loivat katseensa ylös, ja Matti pani aivan huomaamattaan kätensä ristiin.
— Niin, sellainen on ihmisen elämä, jatkoi Janne. Jos meidän täällä-olomme katto on huono, päreet mädäntyneet, niin vesi pääsee pilaamaan kaiken. Ensin se tippuu ja sitten se lorisee. Kyllähän sammaleet, joita me olemme ylisille lämmön suojaksi panneet, itseensä imevät osan eivätkä päästä vahingollista vettä sen pitemmälle; niin käy, jos me pieniä hairahduksia teemme, ne hukkuvat, eikä niistä jälkeäkään näy. Mutta toisin on, jos olemuksemme katossa on liian suuret reijät, silloin ei mikään vettä estä, vaan alas se tuppaa, ja pian nähdään katossa tuollaisia ruskeita länttejä. Niin on ihmisen mainekin. Siihen tulee kaikenlaisia pilkkuja, joita on vaikea saada pois. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Minä kysyn, mitä tulee meidän silloin tehdä?
Janne loi kysyvän katseen kuulijoihinsa. Kun ei kukaan vastannut mitään, niin hän jatkoi:
— Meidän tulee panna toimeen suuri korjaus. Uusia päreitä on hankittava ja ne lujasti naulattava kattoon voimallisen päätöksen nauloilla. Silloin ei sade enää pääse valumaan alas. Mutta vielä ei ole sillä poistettu katossa olevia rumia kuvia. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Maalata tulee meidän kaikki uudestaan, maalata oikein paksulla maalilla. Ja, kun sen olemme tehneet, niin kaikki on taas hyvässä kunnossa. Näin opettaa tämäkin katto meille, miten meidän on tehtävä.
Janne käveli mietteissään permannolla ja nautti siitä suuresta vaitiolosta, jonka hänen sanansa olivat saaneet aikaan.
Matti istui kauan liikkumattomana. Vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
— Se Ylänenkin jäi sinne Tampereelle. Kyllä se mies on aika retku, mutta ammatissaan se on taitava. Se maalasi meidän katon kerran, ja se oli…
Kiukkuisena kääntyi Janne Mattiin päin ja huusi kimeällä äänellä:
— Mitä tekemistä Yläsellä on tämän asian kanssa? Sinun talosi katon hän voi maalata valkoiseksi, mutta sinun sielusi suurta likapilkkua ei hän millään maalilla osaa peittää. Toisia voimia siihen tarvitaan. Sinä onneton ihminen, onko sinulla enää ollenkaan järki kunnossa, vai onko se viinassa liotettu?
Matti katsoi hyvin nöyränä maahan eikä sanonut sanaakaan. Janne käveli hetkisen permannolla, pysähtyi sitten Matin eteen ja sanoi:
— Että me kaikki olemme sellaiseen pulaan joutuneet, että emme uskalla omaan kyläämme pää pystyssä tulla, se on kokonaan sinun syysi. Tässä me taas näemme sen suuren totuuden, että yksi paha voi pahentaa enemmän kuin yksi hyvä voi korjata. Ja kuinka hyvä, kuinka auttavainen minä olenkaan ollut teitä kaikkia kohtaan! Jollei oma kiitos haisisi kovin pahalta, niin minä sanoisin monta totuuden sanaa siitä, mitä minä olen.
Matti nousi ja katsoi hyvin laupiaasti Janneen.
— Huonohan minä olen, sanoi hän, mutta älä hyvä mies nyt jätä meitä pulaan, vaan tule auttamaan. Mitä me tässä enää kekastelemme ja riitelemme, mennään kotiin ja otetaan vastaan kaikki, mitä meille korkeimman tahdosta on säädetty. Minuun on tullut nyt niin kovin laupias mielenlaatu. Kyllä minä nyt olen valmis vaikka mihin. Sinä puhuit niin kovasti koreasti tuosta pärekaton panemisesta. Jos sinulla on päreitä, niin korjaa minunkin elämäni rakennus. Kyllä minä sitten sen moninkertaisesti muistan.
Janne loi katseensa taas kattoon, huokasi syvään ja tarttui Matin käteen:
— Minnekähän te joutuisittekaan, ellei minua olisi olemassa? Älkäämme väistäkö sitä, mikä tuleman pitää. Niin sitä maailman historia opettaa, että vasta taistelukentällä suuret sankarit ovat löytäneet ne keinot, joilla kaikki on voittoon johdatettu. Taistelu odottaa meitä, menkäämme uljaasti siihen.
Sen enempää puhumatta menivät miehet pihalle, nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan kotikyläänsä kohden.