KYMMENES LUKU
Janne otti itselleen rengin.
Miksi hän sen otti, ei kukaan voinut ymmärtää, sillä eihän Jannella ollut mitään maanviljelystä, jollei siksi laske saunan vieressä olevaa peltotilkkua, jota Hilma hoiti ja jota varten ei siis tarvittu renkiä taloon. Eihän valakankaan hoitaminen tähän asti ollut tarvinnut ketään muuta kuin Jannen. Miksi hän siis oli hankkinut itselleen rengin?
Kukaan ei Jannelta sitä tohtinut kysyä, sillä jokainen oli aivan varma siitä, että Janne ei tee mitään muuta kuin viisasta ja välttämätöntä.
Pari viikkoa ennen yleistä pestuupäivää oli Janne kylällä liikuskellessaan puhunut kaikkien suureksi kummaksi siitä, että hän palkkaa itselleen rengin. Eikä mistään rengit puhuneet niin paljoa kuin juuri siitä kadehdittavasta asemasta, johon se mies pääsee, jonka Janne ottaa palvelukseensa.
Kun Janne pestuupyhänä tuli kirkolle, niin ei ainoakaan nuori mies, jolla oli paikan muutto mielessään, ollut suostunut kenenkään isännän pyyntöihin ja tarjoomuksiin.
Kaikkien odottavista katseista Janne, huomasi kuinka tärkeänä pidettiin hänen tuloaan kirkonmäelle. Janne asteli ja pasteeraili tervehtien jokaista ja näyttäen koko luonteensa iloisuuden oikein kukassaan. Koko hänen olemuksensa näytti sanovan:
— Katsokaahan nyt, hyvät ihmiset, millainen erinomainen ihminen minä olen, ja mikä suuri onni onkaan tullut sen miehen osaksi, joka pääsee sellaisen miehen seuraan kuin minä olen.
Siinä Janne sitten katseli ja tarkasteli. Se, joka olisi voinut nähdä hänen ajatustensa koppaan, olisi nähnyt siellä kummallisen seikan, jonka hän oli asettanut tämän valikoimisensa perustaksi. Hän etsi sellaista miestä, jonka selkä ja olkapäät olivat yhtä leveät kuin hänelläkin. Jannessa oli nimittäin herännyt se ajatus, että hän antaa rengilleen kaikki entiset takkinsa, mutta panee niihin ensin kiiltävät napit.
Jopa sattui hänen silmiensä eteen kaksikin nuorta miestä, joiden ruumis vastasi Jannen takin vaatimuksia. Toinen oli Jannen mielestä liiaksi taipuvainen likaisuuteen, sillä hän raappi aina vähän päästä takaraivoaan. Toinen sitävastoin oli jokseenkin yksinkertaisen näköinen, mutta oli hiljainen ja rauhallinen, antoi ihmisten katsella ja odotteli aivan tyynesti sitä isäntää, joka hänet ottaa palvelukseensa, sillä hän oli päättänyt olla tyytyväinen siihen, mikä osuu elämässä tielle.
Moneen kertaan oli Janne jo mennyt tämän miehen ohitse, oli tarkastanut häntä ja sittenkin mennyt etsimään toista. Mutta lopulta hän palasi miehen eteen.
— Kuka sinä olet? kysyi Janne lempeällä äänellä.
— Jaa, mitenkä? kysyi mies ja katsoi vedenharmailla silmillään
Janneen.
— Mikä ajatusten suloinen yksinkertaisuus, ajatteli Janne. Kuinka tuollainen ihminen kerran tuleekaan kiittämään sitä päivää, joka hänet on tuonut minun luokseni, minun, joka voi hänet nostaa ajatusmaailman suurille kukkuloille!
Ja tämän ajatuksen ihanan pyörryttävän voiman vallassa Janne väänsi äänensä vieläkin lempeämmäksi, kun hän kysyi:
— Mikä on sinun nimesi?
— Jaa, minunko? Vilhelmi Topias Jefraiminpoika Römppölä se on.
Villeksi minua sanotaan.
— Mistä päin olet?
— Olen tuolta veden takaa.
— Oletko sinä jo ollut palveluksessa?
— En ole ollut.
— Kuinka vanha sinä olet?
— Olenhan minä jo kahdeksantoista.
— Etkä vieläkään ole ollut palveluksessa?
— En ole.
— Miksi et?
— Kun ei ole tarvinnut.
— Tarvitseekos nyt?
— Kun se minun nuorempi veljeni, Jussi, jo jaksaa tehdä kaikki torpan työt, niin minä sanoin, että nyt minä menen muualle.
— Tuletkos minulle, jos minä otan?
— Kyllähän minä tulen.
— Minä olen Janne Nakkila, entinen kauppias. Ja Janne tuli oikein liikutetuksi sanoessaan oman nimensä.
— Niin, niin, ajatteli hän, tuo ihminen on elämänsä ajan elänyt syrjäkylässä ja nyt tulee äkkiä keskelle sivistyksen kehtoa ja pääsee suurten sielujen seuraan. Jollen minä olisi minä, niin oikein kadehtisin tuota nuorukaista.
Palkoista sovittiin, ja Janne oli siis saanut rengin.
Suurella kateudella katselivat kaikki rengit tuota nuorta miestä, joka oli tullut sillä tavoin valituksi korkeaan asemaan. Kun he Ville Topiakselle sitten kuvailivat sitä onnea, joka oli hänen osakseen tullut, niin oli nuori mies aivan ymmällään.
Kun se päivä tuli, jolloin Jannen rengin tuli saapua, niin oli Janne hiukan levoton. Olihan hänellä siihen aikaan, kun kauppapuoti vielä rehotti, ollut aina renkejä rahtiajoa tekemässä ja hoitamassa kaikkia kaupan yhteydessä olevia raskaita toimia, mutta näin rengin pitäminen aivan omaa itseään varten, se oli sittenkin jotain uutta.
Kun renki oli saapunut, niin Janne käski Hilmaa ensin ruokkimaan hänet hyvin ja sen tehtyään kutsumaan hänet Jannen puheille.
Ville Topias astui Jannen huoneeseen, jossa tuolin karmilla oli Jannen vanha sininen takki. Siihen Janne itse oli ommellut kiiltävät napit.
— Sinä olet siis tullut, sanoi Janne.
— Niin, olenhan minä tullut. Janne rykäisi.
— Koska sinun tehtäväsi täällä tulee olemaan monessa suhteessa poikkeava tavallisuuden sileästä ladusta, niin en minä tahdo kutsua sinua tuolla Ville-nimelläsi, koska sitä käyttävät kaikki poikanaskalitkin, vaan mainitsen sinua Topiakseksi.
Ja Janne koetti mahdollisimman pehmeästi ääntää p:n hänen nimessään.
Topias, joksi häntä siis oli nimitettävä, ei osannut mitään sanoa, hän vain rykäisi.
Janne jatkoi:
— Ja nyt puhelkaamme sinun tehtävistäsi. Sinä et tule tähän taloon mihinkään rengin asemaan, kaukana siitä, vaan tahdon minä aina sinua itseni ja muitten edessä sanoa palvelijaksi, näin erottaakseni sinun asemasi kaikista muista palkollisista. Minä tiedän, että sinä olet elämäsi alun ja sen puhtaimman ja kirkkaimman ajan, jota me aina kaipauksen kyynel silmäkulmassa muistelemme, viettänyt luonnon keskellä ja maan sydämessä. Jo kirkonmäellä tulin huomaamaan, että sinä et elämässäsi ole nähnyt huomattavia henkilöitä. Kuinka siis tietäisitkään niistä suurista, useinkin raskaista velvollisuuksista, jotka ylhäisen aseman mukana seuraavat. Sinä itse harjaat saappaasi, jos sitä muuten teet kuin pyyhkäisemällä hiukan nurmen pieleen, mutta niin ei sovi muiden tehdä. He alentaisivat kovasti arvoaan, ellei heillä olisi henkilö tätä tointa varten. Tämän vaatii se yhteiskunnallinen arvoaste, joka maailmassa on vallitsemassa. Ei kukaan huomattava, joko rikkautensa tai älynsä puolesta muita yläpuolella oleva henkilö saa arvoansa täysin esiin tulemaan, ellei hänellä aina ja joka paikassa ole ihmisten seurassa mukanansa henkilö, joka kaikille huomauttaa siitä. Havaitse siis, että tällaiseen ylen tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen olet sinä nyt tullut valituksi.
Janne nautti siitä hämmästyneestä katseesta, jolla Topias häntä katseli.
— Niin, niin, minä huomaan, sanoi Janne, että tämä kaikki lyö aivan kuin salama suurella voimalla sinun kokemattomaan mieleesi. Mutta ole rauhassa, hyvä sinun tulee täällä olla. Järjestäkäämme nyt sinun tehtäviäsi. Mitä sinun oloosi ja elantoosi täällä minun kodissani tulee, niin täällä sinä olet täydellisesti yhdenvertainen minun kanssani. Katsohan, jokaisen suuren ja jalon sielun oikea tunnusmerkki on juuri siinä, että hän ei ketään pidä itseään halvempana, vaan antaa toiselle täydet oikeudet ihmisenä ja kansalaisena. Jotta aikasi ei tulisi pitkäksi, saat puhdistella minun kärryjäni ja rekiäni, ruokkia ja sukia valakkaani, kantaa veden kyökkiin piialleni, yleensä tehdä niin paljon kuin ennätät minun taloni vaurastumiseksi. Tämä olkoon sinulla ainoastaan ajan kuluksi, jotta et pääsisi laiskuuteen vaipumaan, sillä sen kautta minä todellakin tuottaisin sinulle turmion. Sinun varsinainen työsi alkaa silloin, kun minä lähden kylälle tai kaupunkiin. Jos ajan rattailla, niin istut sinä aina takapenkillä valmiina menemään avaamaan veräjiä, ja kun perille päästään, niin sinä silloin autat minua rattailta alas.
— Olettekos te niin huono, ettette itse pääse? kysyi Topias.
— Sinä voit tehdä tällaisia kysymyksiä, sillä sinä et ymmärrä vielä maailman menoa, vastasi Janne. Kun ihminen tarvitsee silloin apua, kun hän ei sitä oikeastaan tarvitsisi, silloin hän on jotain. Ja jokaisen harras pyrkimys maailmassa on päästä joksikin. Sinä et tätä vielä ymmärrä, mutta kylläpähän sitten ajan kuluessa. Aina kun olemme muiden ihmisten joukossa, täytyy sinun pitää minusta sellaista huolta, kuin olisin menossa rikki.
— Osaakohan tuota ihminen koskaan oikealla tavalla? vastasi Topias.
— Et tietysti oppimatta osaa, vastasi Janne. Mutta senhän vuoksi minä olenkin olemassa, jotta sinulle sen opettaisin. Ja koska meidän on mentävä piakkoin kylälle ja sinun on seurattava minua sinne, niin tahdon alkaa opetuksen jo tänään. Mutta sitä ennen koeta tätä takkia yllesi.
Ja Janne auttoi Topiaksen päälle takin, veti sitä joka kohdasta, silitteli ja taputteli, katseli joka puolelta ja sanoi hyvillään:
— Hyvin istuu, hyvin istuu! Komeata ja juhlallista on!
Topias katseli tätä prameutta, joka oli tullut hänen osakseen, väänteli kiiltäviä nappeja, silitteli kangasta, katsoi sitten silmät pystyssä Janneen ja kysyi:
— Täytyykö minun aina olla tähän tällaiseen muntierinkiin puettuna?
— Oletko sinä patahassu! Tietysti sinä saat sen yllesi ainoastaan silloin, kun menemme kylälle ja meidän siis on näytettävä ihmisille jotain. Riisu se nyt yltäsi ja menkäämme harjoittamaan sinua suurta tehtävääsi varten.
Janne ja Topias menivät vajaan, jossa rattaat olivat. Aisat nostettiin oikeaan korkeuteen erään pukin varaan. Janne kiipesi rattaille ja sanoi Topiakselle, joka tätä vieressä katseli:
— Nouse nyt sinä tuonne taakse! Topias teki niinkuin käskettiin.
— Hyppää nyt alas, sanoi Janne. Ei, ei tuolla tavoin. Juhlallisuutta, nuori mies, juhlallisuutta! Ei tämä ole mikään sontakuorma, jonka päältä hypätään alas. Ota se temppu uudestaan. Kas noin! Tee se kerta vielä! Kas noin! Ja nyt sinä asetut tähän minun viereeni ja ojennat minulle kätesi, jotta minä voin siihen nojata astuessani alas.
Topias teki Jannen määräysten mukaan. Mutta kun Janne hyppäsi alas, niin ei Topias heti päästänytkään Jannen kättä irti, ja niin tämä meni että loiskahti suulleen permannolle.
Tavallisissa oloissa olisi Janne pitänyt sellaisen nuhdesaarnan tällaisesta kömpelyydestä, että helvetin kiukaita olisi sillä kiukulla voitu lämmittää. Mutta nyt hän oli sellaisessa touhussa, ettei välittänyt putoamisestaan mitään, vaan kiipesi uudestaan rattaille ja antoi Topiaksen auttaa häntä alas.
Tämä uusi yritys onnistui jo paljoa paremmin. Näin he kauan aikaa jatkoivat, siksi kunnes Topias osasi hypätä kauniisti rattailta alas ja taitavasti auttaa Jannen niistä hyppäämään. Mutta kun tämä juttu oli saatu Topiaksen päähän, niin tuli Jannelle heti tavaton kiire kylään. Hän tahtoi kaikin mokomin näyttää tuttavilleen ja sukulaisilleen sitä, minkä hän oli itselleen hankkinut.
Kiireimmän kautta tuotiin valakka, rattaat vedettiin esiin ja pian ajoi Janne oikein taatipuvussaan, Topias takanaan siniseen, kiiltonappiseen takkiinsa verhottuna, läheisimpään naapuriin.
Ensimäisessä paikassa, jossa koko talon väki suurella ihmeellä oli katsomassa Jannen tuloa, oli kaikki päättyä hyvinkin hullusti. Harjoittaessaan rattailta alas tuloa oli Janne unohtanut sen, että edessä oli hevonen. Valakka ei pysynytkään alallaan, kun Janne tuli rattailta alas. Seurauksena siitä oli, että Janne oli vähällä mennä suulleen kuraan. Kaikeksi onneksi hän sai jalkansa siksi pian järjestykseen, että hoiperteli ainoastaan ja oli pakotettu tarraamaan Topiaksen kaulaan kiinni.
Kun Janne sitten lähestyi talon väkeä, sanoi hän, vaikka ei kukaan ollut hänelle vielä mitään ennättänyt lausua:
— Päivää, päivää, ei tarvitse, ei tarvitse, kyllä minun palvelijani pitää huolta hevosesta.
Jannen koko ruumis hätkähteli mielihyvästä, kun hän sai lausua tuon sanan: palvelijani.
— Minne Janne nyt on matkalla, kun niin komeasti kulkee? kysyi talon isäntä. Kun ei vain olisi menossa kihlaamaan.
— Eihän minulla ole mitään aivan erikoista mentävää, vastasi Janne. Olenhan oikeastaan tavallisella lystiajolla. Olen samalla menossa noutamaan kansakoululta postia. Mutta kun vielä on liian aikaista, niin poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Ja Janne pisti sormensa kauluksen ja kurkun väliin ja oli korjailevinaan kaulustaan. Samalla hän oli niin vaatimattoman näköinen kuin mahdollista. Mutta kun ei kukaan sanonut mitään Topiaksesta, niin Janne virkkoi:
— Minä olen ottanut itselleni palvelijan. En renkiä, mutta palvelijan, sillä minä tarvitsen sellaista nykyään.