YHDEKSÄS LUKU
Jannen ajaessa kotiaan kohden oli hänen kiukkunsa oikein valloillaan. Milloin se tulisilla pihdeillä repi hänen sisuaan ja pakotti miehen päästämään hampaittensa välistä pihisevän äänen, milloin kiukku taas retkahti voimattomaksi ja mies ajatteli omaa suurta arvoaan, jota ei mikään voinut järkyttää.
Kostonajatus suloisena palssamina lääkitsi pahimmat naarmut, kansakoulunopettaja oli sittenkin aina hänen vallassaan, sillä olisipa se ihme ja kumma, elleivät pitäjän miehet panisi painoa hänen, Jannen, sanoille. Ja saattoihan opettaja aina tehdä jonkun kompastuksen, josta sitten voi vaatia hänet tilille.
— Kaikki me kompastumme, ajatteli Janne, kompastumme pahastikin. Milloin oma tekomme on joutunut poikkipäiseksi hirreksi elämämme tielle, ja juuri kun pää pystyssä kuljemme oman ylpeytemme suuressa sokeudessa, niin töytääkin jalkamme tuota hirttä vastaan ja me makaamme maassa kintut haroen ilmaa. Eihän kukaan viisas silloin toista auttamatta jätä, vaan menee ja koreasti antaa kätensä toiselle, vaikkapa hartioistakin nostaisi. Toisinaan olemme niin suuressa määrässä valehdelleet ja koettaneet peitellä asioitamme muilta, että lopulta olemme keskellä verkkoa. Siinä on sitten varovaisesti meneteltävä, jotta emme sotkeudu. Mutta juuri silloin ihminen oikein hätääntyykin ja alkaa potkia sinne ja tänne. Ja kuinka onkaan, niin on ihminen ihan äkkiä keskellä omaa verkkoa, ja siinä ovat sitten jalat ja kädet niin sidotut, ettei voi niitä vähääkään liikuttaa. Jos päätään heiluttaa, niin kyllä nenäkin ja korvat saavat verkon silmukat ympärilleen. Ei siitä ihmistä muulla tavoin irti saa kuin leikkaamalla kaikki silmukat auki. Siinä sitten tulee ilmi kaikki valhe ja kaikki huonous, minkä ihminen on koonnut. Tällaiseen verkkoon, oikeaan elämän väliverkkoon, hienosilmäiseen mutta lujaan ja piukkaan, menee tuokin opettaja vielä. Ja kyllä minä kiristän, totta totisesti minä kiristän sitä lujalle! Mutta onhan sitten minulla se suloinen hetki edessä, jolloin minä saan kaiken päästää auki. Odottakaamme sitä hetkeä, odottakaamme, sillä tulee sekin. Ken mahtavia vastaan alkaa sotaa käydä, hän lopulta sortuu, sen opettaa meille historia moninaisissa muodoissa.
Näin Janne ajatustensa vilkkaan kulun ja taipuisuuden kautta saattoi mieltään tyynnyttää. Mutta johtuipa hänen mieleensä Ylänen, tuo humalainen maalari.
— Kun ihminen kaiken kunniansa on syönyt, niin millä häntä enää vahingoittaa? Jollei Ylänen olisi niin tuiki tarpeellinen ihminen tässä kylässä, niin helpostihan hänet ajaisi pois. Mutta häntä tarvitaan. Eihän kukaan sen miehen sanoille mitään painoa pane, mutta se minun täytyy tunnustaa, että sillä miehellä on viisautta, joskin ilkeyttäkin, viisautta enemmän kuin monella muulla, ja sellainen mies voi aina, kun se oikein suuttuu, saada paljon pahaa aikaan. Minä muistan, kuinka hän kosti Syrjälän Matille sen, että tämä kerran haukkui häntä laiskaksi. Ylänen antoi Matin sanoa mitä sanoi, ja luuli Matti sanojensa langenneen otolliseen maahan ja tuon miehen tekevän parannusta. Niinkuin röhkivästä siasta tulisi koskaan laulavaa satakieltä! Eräänä sunnuntaina, kun Ylänen, luultavasti juoppotovereitaan hakemassa ollessaan, oli eksähtänyt kirkkoon, palasi hän sieltä Syrjälään, jonka väki sinä sunnuntaina oli ollut kotosalla. Rauhallisesti Ylänen puheli isännän kanssa yhtä ja toista. Mutta kun tuli puhe kuulutuksista, niin silloin mies koiruuden keksi. Kirkkoherra oli kuuluttanut kirkossa, että kylän asukkaitten tulisi pitää nälkiintyneet sikansa kotonaan eikä päästää niitä juoksentelemaan pitkin kylän raittia, jolloin ne käyvät pappilan pelloilla. Näin oli asia ollut, ja oli kirkkoherralla oikeus ja syy sillä tapaa kuuluttaa. Mutta toisin käänsi tämän asian Ylänen. Hän sanoi kirkkoherran kuuluttaneen niin, että nälkiintyneet kyläläiset pitäkööt sikansa kotosalla. Tämä koski Mattiin, jolla on suuri itsetunto, vaikka hän onkin Miinan komennuksen alaisena. Matti tuli siitä niin kiukkuiseksi, että uhkasi mennä ihan oikosenaan pappilaan, ajaa sinne selkähevosella ja ihan keskelle pappilan salia, näyttääkseen kirkkoherralle, että nälkiintyneitä ei kylässä ole. Miina koetti ensin sanan voimaa ja yritti lauhduttaa miestään. Mutta turhaan nainen miestä koettaa lauhduttaa silloin, kun kiukku kerran on saanut vallan. Matti piti sellaista ääntä, että Miinakin kerran kuunteli. Ja hän käski satuloida talon oriin ja tuoda sen oven eteen. Sillä hän uhkasi mennä ja lupasi vielä panna kaikki talonsa siat perästä tulemaan näyttääkseen, millaisia elukoita heidän talossaan oli. Nyt tuli Miinalle hätä käteen. Ei siinä muu auttanut kuin synnin kautta hillitä toista syntiä. Pullon toi Miina salavihkaa Yläsen kouraan ja käski tätä ryyppäämään isännän kanssa. Tottahan Ylänen sellaiseen taksvärkkiin meni kuin autuuteen. Siinä sitten miehet olivat istuskelleet ja keittäneet kiukkua. Ja Ylänen yhä yllytti Mattia. Arvaahan sen, että mies sitä teki, sillä jota kiukkuisempi Matti oli, sitä helpompi oli saada Miinalta uutta juomaa. Kun pullo oli loppumaisillaan, niin Ylänen usutti Matin aina pihalle ja kiipeämään oriin selkään. Silloin ei auttanut mikään muu kuin että Miina toi taas uuden pullon. Ja niin juotiin sinä päivänä kaikki väkevä Syrjälässä aivan kuiviin. Ja kuului Miina saaneen käydä naapuristakin lainaamassa. Lopulla oli Matti ihan kellellään pöytää vastaan ja selitteli Yläselle elämäänsä hamasta lapsuudesta asti, ja Ylänen kertoili, miten hän oli ollut varoissa ennen ja miten hän sitten oli päässyt viinan kimppuun ja miten se oli kaiken niellyt. Silloin Miina antoi viedä oriin talliin, ja isäntä pantiin maata, Ylänen ajettiin pellolle. Minä tulin tänä hetkenä taloon. En minä ole rakasta sukulaistani, Miinaa, minään hurskaana ihmisenä pitänyt, joka ei jumalan nimeäkään lausu muulloin kuin korkeintaan sunnuntaina, mutta kyllä silloin tuli siitä suusta niin paljon kaikenlaista tavaraa, että siitä ei viimeisellä tuomiollakaan ottaisi selkoa, kenelle kaikki sanat kuuluvat. Tämä koirankurinen mies on vaarallinen olento, hyvin vaarallinen. Kunnia siltä on jo mennyt, ja mihin minä enää häneen isken, kun en kunniaankaan. Mutta luottakaamme kohtaloon, joka aina on kunnon ihmisten puolella, kyllä se vihdoin kaikki kääntää hyväksi ja Janne Nakkilan puolelle.
Jo oli Jannen mieli lauhtunut. Kun hän saapui kotiaan, hymyili hän jo piialleen Hilmallekin. Hilma oli juuri paraillaan Jannen naurismaassa.
— Mitäs Hilma nyt naurismaassa tekee? kysyi Janne.
— Tukistelen näitä, jotta paremmin kasvaisivat, vastasi Hilma.
— Niin, niin, sanoi Janne. Nauriita tukistetaan, jotta leviäisivät. Elämä tukistaa ihmistä, jotta sen sielu tulisi suuremmaksi. Kaikki tässä elämässä on tehty niin yhteisen kaavan mukaan, että näkee, kuinka siinä on ollut ihmeellinen järjestys sitä vyöräämässä. Ikävä oli, etten joutunut tuon hävyttömän miehen kanssa puhumaan, millä tavalla elämä on laitettu. Hän kun kuuluu puhuvan jostain kehitysopista. Ei mitään kehitystä, ei kerrassaan mitään, sanon minä. Kaikki on edeltäpäin järjestetty, ihmiset pantu omiin osastoihinsa, ihan niinkuin hyvä kauppias panee jauhot yhteen laariin ja kahvit toiseen, sikurit yhteen kohtaan puotia ja sillit toiseen, köydet ripustaa yhteen kulmaan ja valjaat toiseen. Ei ihminen muutu koskaan toiseksi kuin mitä hän alkujaan on ollut, yhtä vähän kuin silakasta tulee varpunen.
Kun Janne oli hevosensa riisunut valjaista, niin hän meni Hilmaa puhuttamaan.
— Onko Hilma koskaan ollut alakuloisella tuulella? kysyi Janne.
Hilma katsahti työstään, seisoi multaiset sormensa harallaan ja silmänsä selällään ja sanoi:
— Niin, alakuloinenko?
— Niin. Onko Hilmalla ollut sellaisia tuulia?
— Onhan tuota oltu sekä iloinen että alakuloinen, kuinka kulloinkin on passannut ja minne päin mieli on ollut viistossa.
Janne huokasi.
— Minä olen nyt alakuloisella tuulella.
— Mistä sellainen nyt on tullut? kysyi Hilma.
— Minun tekee nyt mieleni olla sillä tuulella, vastasi Janne.
Hilma katsoi pitkään häneen ja vastasi:
— Tuntuu kai se vaikealta? Tietysti se tuntuu. On kai murheita ollut? Niin onkin. Ainahan sitä ihmiselle tulee yhtä ja toista. Mutta minä annan sen neuvon kauppiaalle, että panee kaiken surunsa sen ajatuksen turvaan, että maailmassa ei mikään kestä kauaa, niin kyllä tulee heti muutos. Kun minulle hullusti käy, niin minä aina ajattelen, että käy sitten taas vähän ajan päästä hyvinkin, ja silloin heti kaikki tuntuu helpommalta. Jos kauppiaskin koettaisi samaa keinoa.
— Sinä et ole mikään tyhmä nainen, sanoi Janne. Sanohan, mitä sinä tekisit, jos sinua syvästi loukattaisiin?
— Jos loukattaisiin…? Eihän tuota tiedä, mitä tuossa tekisi. Antaisin kaiken kai olla ja ajattelisin, loukatkoon se, jonka mieli tekee; enemmän harmia hänelle siitä on, jos ei mikään näytä minuun pystyvän.
— Se on kyllä viisaasti ajateltu, vastasi Janne. Mutta oletko sinä koskaan oikein perinpohjin ajatellut maailman suurta viheliäisyyttä ja ylitsevuotavaista typeryyttä?
— En ole joutunut ajattelemaan, kun on taloudessakin siksi paljon hommaa ja vaivaa, että on täysi työ, kun pitää oman päänsä selvänä.
— Eikö sinua koskaan ole loukattu?
— Eiköhän ole, kun oikein ajattelen. On, totisesti. Muuan mies sanoi minulle, että minä olin niin tyhmä, että minä taidan olla luomakunnan tehdastavaraa. Niin hän sanoi, tehdastavaraa!
— Ja mitä sinä silloin teit?
— Mitäs minä siihen tein. Menin kotia ja panin parhaat vaatteet päälleni. Kyllä hän siitä kai hoksasi, että en minä mitään tehdastavaraa ollut. En minä paljoakaan maailman menoa ole joutunut kaikessa kiireessä ajattelemaan, mutta sen minä olen huomannut, että jota komeampaa ihmisen ympärillä on, sitä viisaampana häntä pidetään.
Janne ei sanonut mitään, mutta hän meni hyvin miettiväisenä pois.
— Rapakalliossa kuuluu usein kultakin asuvan, ajatteli hän. Hilman puheissa taitaa olla yhtä ja toista viisasta. Ainakin murunen, joka taitavasti käytettynä voi olla hyvinkin hyödyllistä. Minkä vuoksi me aina herroja kumarramme? Minä kysyn, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että niillä on komeus, kiilto ja loisto ympärillään, käyvät silkissä ja safiirissa. Jota enemmän ihminen antaa toisten itseään palvella, sitä suuremman kunnioituksen hän saa osakseen. Minä olen palvellut muita, siksi minua ei ole osattu kunnioittaa kylliksi. Mutta tästä on tehtävä toinen meno, sen minä olen vannonut. Minä muistan erästä kaupungin herraa, joka tuli tänne kesää viettämään. Hän pani itselleen oman postinkuljettajan. Kyllä sitä kylässä ihmeteltiin, ja suureksi herraksi me kaikki häntä luulimme, kunnes tuli syksy ja hän meni pois ja jätti kaikki maksamatta, niin asunnot kuin ruuat ja postinkuljettajat, kaikki tyyni. Silloin minä sain tietää, että tuo mies ei ollutkaan mitään muuta kuin maisteri, joka ei ollut edes ylioppilas ja joka ei mitään ansaitse. Jos minulla, jolla on rahaa, olisi varsinainen palvelija, niin siitä vasta huomattaisiin, mikä minun arvoni on. Kukas ihmisen arvosta ensin huolta pitää, ellei ihminen itse! Kovin kärkkäitä me olemme repimään toisiamme kunnian liepeestä. Jollei sitä itse kisko päälleen, niin jää se toisten hyppysiin. Kovasti tuota vaatetta on tänään minunkin päältäni yritetty repiä ja ratkoa, ja pelkäsin jo olevani ilman sitä, mutta lujasti minä sen sidon ruhooni kiinni, ja saadaanpa nähdä, kuka tässä viimein on se korkein ja arvossapidetyin, köyhä vaivainen ja muiden palkkaama kansakoulunopettaja vaiko Janne Nakkila, jolla on rahoja pankissa ja pääknuppu sellainen, että siellä pysyy kaikki mitä sinne pannaan.
Janne hymyili tyytyväisenä itsekseen.
— On se sentään jumalan onni että minulle on annettu tällainen luonto, että pujahdan vaikka mistä vastuksesta pois ja aina vain olen iloinen ja tyytyväinen. Vaikka minä itse olisin ollut itseäni rakentamassa ja sielua kokoon laittamassa, niin ei siitä tämän parempaa olisi koskaan tullut.
Janne oli tyytyväinen. Hän oli saanut uuden, loistavan ajatuksen, sellaisen, joka jälleen nostaa hänet korkeaan asemaan kylässä.