NELJÄS LUKU
Emma, Janne ja Aakusti astuivat kirkkoherran kansliaan.
— No, mitäs tämä joukko nyt täältä hakee? kysyi kirkkoherra.
— Ei täällä nyt mitään haeta, täällä ollaan varmoja asioista, vastasi Janne. Täällä tullaan ottamaan kuulutuksia.
— Oikein kolmisin.
— Kaksi tässä vaan on siinä hommassa, kolmas välittäjänä.
Kirkkoherra katsoi pitkään Janneen ja sanoi:
— Kukas te olette?
Janne tunsi tämän kysymyksen häntä syvästi loukkaavan. Kuinka voi pitäjässä olla ketään, joka ei heti tietänyt, kuka hän on?
— Eikös kirkkoherra ole koskaan kuullut puhuttavan Janne-sedästä? kysyi hän.
— Vai siinä se ihminen nyt on. Se kuuluu sanovan, että tietää enemmän kuin tämän pitäjän papit yhteensä.
— Mikä on sanottu, se on sanottu. En minä tässä rupea tiedoista kilpaa juoksemaan, kun on naimisista puhe.
— Vai te nyt olette siihen asiaan sekaantunut. Nämä nuoret olivat eilen täällä, mutta heille tuli tavaton kiire päästä toisistaan eroon. Tekö siinä nyt olette ollut kähväämässä? Mikä on oikeastaan tarkoituksenne?
— Enkö minä ole muka kylliksi sopiva tulemaan pappilaan puhumaan avioliitosta? sanoi Janne, jota kirkkoherran puheet kovasti alkoivat kiukuttaa. Enkö minä ole kylliksi arvokas, minä, josta ei puhuta muuta kuin hyvää, jolla on rahaa enemmän kuin monella papilla, joka tunnen koko pitäjän asiat tarkemmin kuin kirkkoherra tunteekaan, minä, jolla on sukuakin niin paljon, että ei aina itsekään tiedä, kenen kanssa ei ole sukua?
— Saattehan te tehdä, mitä itse tahdotte, sanoi kirkkoherra. Enhän minä estä. Mutta onko tämä morsian suostuvainen.
— Kyllä minä suostun, sanoi Emma.
— Ja mitä sulhanen sanoo?
— Tämähän Janne se parhaiten tietää, kuinka asiat ovat järjestettävät, vastasi Aakusti.
— Siinä kirkkoherra kuulee. Ei tässä muu auta nyt kun pumaakat esiin ja nimet niihin, sanoi Janne.
— Kun asianomaiset ovat halulliset menemään avioliittoon, niin enhän minä kirkonmiehenä voi muuta kuin antaa paperit ja kuuluttaa, sanoi kirkkoherra. Mutta ihmisenä ja sielunpaimenena on minulla oikeus aina lausua mielipiteeni niin tärkeässä asiassa kuin avioliitto on.
— Me emme kaipaa mitään mielipiteitä, sanoi Janne, niitä on meillä itsellämmekin. Me tiedämme mitä me tahdomme, ja siihen saa kirkkoherra panna pisteen.
Emma muisti lukeneensa kerran ilmestyskirjasta, kuinka kaksi petoa iskee toisiinsa ja avaruuden täyttää vimmatulla tappelullaan. Tämä ajatus tuli hänen mieleensä, kun hän nyt näki kirkkoherran nousevan aivan punaisena paikaltaan ja asettuvan Jannen eteen, niin että heidän molempain vatsat melkein tavoittivat toisiaan.
— Minä kysyn, missä on kristitty mieli, kun se tällaisessa muodossa tulee esiin? sanoi kirkkoherra.
— Tekee minunkin mieleni kysyä, missä se kristitty mieli on, kun kuulen, miten kirkkoherra kyselee kaikilta nuorilta tytöiltä, miten heidän sulhasensa ovat heitä mielistelleet. Onko se sopivaa kirkonmiehelle, onko vaankin? Eikö luulisi olevansa Baabelissa, jossa ei enää jakseta lihan himoa tyydyttää, vaan sitä tahdotaan katsella. Onko tämä pitäjä ja nuorten ihmisten rakkaus mitään teatteria, jota rahan edestä näytetään. Ei ole, sanon minä. Täällä eletään sitä oikeata suomalaista rakkautta, joka ei kaipaa kyselyjä. Kyllä minä sen tiedän, joka olen kuullut kaikkien tässä pitäjässä olevien avioparien yhteenmenon tarinan. Minun puotikamarissani on niitä kerrottu. Mutta minä en ole mikään kirkkoherra, joka kyselen. Ei! Minulle kerrotaan aivan hyvän hyvyyttään, sillä kaikki tietävät, kuinka lempeä ja hyvä mieli minulla on ja kuinka minä olen auttavainen. Sen nämätkin nuoret ovat saaneet kokea, ja siksi minä olenkin heidän asiansa saattanut oikealle tolalle.
Kirkkoherra seisoi aivan tulipunaisena Jannen edessä.
— Menkää ulos, senkin hävytön kollo! huusi hän.
— Minä en mene, sanoi Janne, joka tunsi itsensä yhä varmemmaksi. Kuuleeko kirkkoherra, että minä en mene! On minua suuremmatkin herrat kuin kirkkoherrat ajaneet pois, saamatta kuitenkaan menemään. Lakituvastakin on koetettu minua poistaa, mutta ainapa on lautakunta sielläkin sanonut tuomarille, että Janne tietää kaikki asiat, ei sitä saa ajaa.
— Minä en anna teille kuulutuspaperia. Te olette liian hullu siihen ja vähämielisille ei sellaisia sallita, sen sanoo jo kirkkolakikin.
— Olenko minä vähämielinen? huusi Janne kimeällä äänellä. Olenko minä vähämielinen, minä, joka tunnen Rooman historian, olen lukenut kaikki kansanvalistusseuran kalenterit, tilaan sanomalehtiä ja olen sukua koko pitäjälle? Olenko minä vähämielinen? Sellainen syytös käy jo kunnialle. Jollei se kuulutuskirja nyt heltiä, niin tästä voi tulla vielä sellainen prosessi, että käräjätuvan seinät punottavat.
— Minä en sitä anna, ettekö jo kuule, huusi kirkkoherra.
— Jo nyt on ihme ja kumma, kiljaisi Janne.
— Minä en anna, sanoi kirkkoherra ja meni pöytänsä luo.
Janne meni hänen jälestään, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Jumal'auta kuitenkin teitä, ellei siitä kuulutuksesta tule. Minä olen sen asian päättänyt ja minä ajan sen perille! Minä varoitan kirkkoherraa, minä varoitan. Teidän veljenpoikanne aikoo hakea tänne kappalaiseksi, minä tiedän sen. Mutta kun minä olen tämän pitäjän kanssa sukua, kun jokainen on minun heimoani, niin minä vannon, että se mies ei näe muita kuin kirkon hiiret silloin, kun kokeiksi saarnaa, eikä kuule muita ääniä kuin oman vatsansa lorinan. No, mitäs nyt sanotaan? Joko se paperi nyt heltiää?
Kirkkoherra, joka oli lihava mies, oli alkanut vaivalloisesti hengittää.
— Menkää pois, niin minä kuulutan huomenna.
— Onko se asia aivan varma?
— On.
— Siinä ei tule enää mitään peruutusta?
— Ei tule, kun vain menette.
— Hyvästi sitten ja nöyrin kiitos kaikesta ystävällisestä avusta, sanoi Janne.
Kaikin kolmisin he kumarsivat kirkkoherralle ja menivät pois. Kun he olivat pihamaalle tulleet, niin Aakusti, joka ei vieläkään ollut muistanut panna lakkiaan päähänsä, sanoi:
— Kylläpä siinä oli kuuma ottelu. Niin siinä iskettiin kuin taistelussa ainakin.
— Nuori mies, nuori mies, sanoi Janne vaatimattomasti, kun on saanut sanan voiman, niin eihän sitä voi olla käyttämättä. Minä tunsin, että jos olisin ollut aikoinani Rooman valtakunnassa, joka huonojen puhujien kautta meni turmioon, niin toista olisi ollut, kun minä olisin siellä ääneni antanut kaikua.
— Kai se niin olisi ollut, sanoi Aakusti ja katsoi suurella kunnioituksella lakki kourassaan Janneen.
Pää kallellaan katseli Emma häneen. Kyllä hänen avioliittonsa nyt oli turvattu, kun sillä oli sellainen puoltaja kuin Janne oli.
— Oikeastaan minä olenkin aivan liian hyvä tällaiseen maailman kulmaan kuin tämä pitäjä on. Minä olen monasti ajatellut, että minun olisi muutettava pois muualle, mutta sitten minä olen säälillä ajatellut, kuinka tämänkin pitäjän kävisi, jos minua ei enää täällä olisi asioita järjestämässä. Nurinhan täällä kaikki menisi, aivan sekaisin. Ja silloin olen aina jäänyt.
— Niin, kuinkahan meidänkin olisi käynyt, ellei Jannea olisi ollut? sanoi Emma.
— Hullusti teidän olisi käynyt, sanoi Janne. Mutta kun minä olen sangen vaatimaton ihminen, niin älkäämme puhuko siitä.
— Kyllä se kirkkoherrakin otti kovalle, mutta täytyipä sen lopulta alistua.
— Alistuttava siinä on, kun minä tartun asiaan kiinni, sanoi Janne. Ei se kirkkoherra ole mikään paha mies, mutta hän vaatii, että kaikkien olisi ajateltava asioista samalla tavalla kuin hän tekee. Tässä johtuu mieleeni eräs tapaus, joka on sangen kuvaava siitä, miten ihmiset päättävät toisen viisaudesta ja hulluudesta, kuten näimme kirkkoherrankin tekevän minun suhteeni. Joutuipa eräs vaimo vankeuteen. Kun häneltä kysyttiin, tahtooko hän syödä silakat keitettyinä vai paistettuina, niin hän vastasi: se on aivan samantekevä! Tämän kuuli entinen keittäjätär ja hän sanoi: ei sellainen ihminen voi olla viisas! Näin me ihmiset päätämme toistemme viisaudesta aivan liian kärkkäästi. Jokaisella meillä on omat silakkamme, ja niiden mukaan me toisiamme arvostelemme.
Näin keskustellen astelivat he tietä eteenpäin, sillä vanginkuljettaja oli jättänyt heidät.
Syrjälän pirtissä Janne sitten talon väelle kuvaili pappilassa-käyntiään, ja kaikki iloitsivat siitä, että heillä oli niin voimakas ja urhoollinen sukulainen.
Mutta Aakusti kulki Emman kanssa kotiaan, jossa Eevastiina heitä kestitsi.
Ja suvinen ilta painui maan puoleen ja hyväili sitä.
Kun Aakusti saattoi Emmaa metsäpolkua pitkin, niin oli hänen sydämensä täynnä voimakasta onnea. Hänellä oli morsian, koti, oli oma maantilkku, jota sai viljellä.
Siinä Aakustin vierellä kulkiessa Emman herkkä mieli herahti kyyneliksi. Silloin mies tunsi, miten kaikki oli hänelle pyhää ja suurta. Hänen teki mieli sanoa jotain, kiittää Emmaa siitä, että oli hänet, niin halvan miehen valinnut. Hän ei löytänyt mitään sanoja. Hänen kätensä vain tarttui Emman olkapäähän ja puristi siitä voimakkaasti.