VIIDES LUKU
— Soh, soh, sanoi Janne valakalleen, kun tämä tuppasi hyppelemään valjaisiin pantaessa. Mikä kiire sinulla on? Odota, kyllä me ajoissa kirkolle tulemme. Janne oli ottanut nappularattaansa, pukeutunut parhaimpaan pukuunsa ja mieli iloisena kuin häkissään hyppelevällä oravalla hän valmistautui lähtemään kirkolle.
Jannella oli oma talonsa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen luovuttuaan kaupastaan. Pari tynnyrin alaa maata oli sen ympärillä. Apulaisena oli hänellä Hilma niminen piika. Hilma oli niitä luomakunnan jäseniä, joista eivät miehet välitä eivätkä naiset huoli seuraansa. Yhtä vähän kuin hänellä oli kauneutta, yhtä vähän oli hänellä järkeäkin. Mutta yksi suuri ominaisuus oli hänellä, jonka tähden Janne hänet piti palveluksessaan: hän ihaili "hantelsmannia".
Kun Hilma näki valakan hyppelevän, niin hän kikatti ja sanoi:
— Kylläpä valakalla nyt on veri kiertämässä. Kyllä elukkakin tietää, ketä se saa vetää. Niin minäkin hyppelisin, jos olisin valakka.
Janne nauroi ja sanoi:
— Saisinko minä lyödäkin sinua niin kuin valakkaa?
— No, vaikka yhtä päätä, vastasi Hilma. Kyllä hantelsmanni saisi minulle tehdä vaikka mitä, vaikka hengen veisi.
Ja kenellekään kelpaamattomassa neitseellisyydessään Hilma nauroi makeasti.
Jannen suu meni hymyyn, ja hän tuumiskeli: — Mistähän se tulee, että muutamat miehet vaikuttavat niin puoleensavetävästi naisiin, niinkuin minä esimerkiksi? Jos minä en olisi niin siveä mies kuin olen, niin kuinka vaarallinen minä olisinkaan, kuinka vaarallinen!
Ja Janne loi Hilmaan kiitollisen katseen siitä, että tämä hänestä niin kauniisti ajatteli.
Ajaessaan kirkkoa kohden tuli Janne mietiskelleeksi elämää ja sen suurta monimutkaisuutta. Hän alkoi heitellä ajatuksen kiekkoa edestakaisin. — Kyllä tässä maailmassa on paljon kronittavaa, mutta paljon sitä kronitaankin. Mutta ei mistään mitään tulisi, ellei joukossa olisi sellaisia miehiä, joilla on sanan voima. Kyllä se kuitenkin on ihmeellistä, kuinka sekin lahja jaetaan niin perin puolueellisesti. Toinen saa, toinen ei, sillä se annetaan eikä sitä puntarilla jaeta. Muutamat eivät saa sitä nähdäkseenkään ja toisille annetaan oikein kukkuramitalla. Niinkuin minulle esimerkiksi. Minähän tässä tyyrään ja tällään sen kautta ihan niinkuin itse tahdon. Eihän se Salomokaan minkään muun kautta suuri ollut kuin sen kautta, että hänellä oli sana vallassaan. Rakensihan hän sitäpaitsi temppelin, mutta kun se jaotettiin, niin mitä siitä sellaisesta hyötyä oli. Turhaa työtä ja rahan ja voiman haaskausta. Toista se oli, kun minä hommasin tähän kylään osuusmeijerin. Se ei häviä, se kasvaa vuosi vuodelta. Kuinkahan paljon minä saisinkaan tällä paikkakunnalla aikaan, jos tahtoisin. Mutta kun ihmisiä täytyisi kääntää yksitellen, niin veisi se aivan liian paljon aikaa. Toista oli, kun minä tuon meijerin perustin. Kutsuin ukot kokoon, selitin asian ja sanoin: niin se on! Ja se oli niin. Se on se minun luonteeni suuruus, joka sen saa aikaan, että minun täytyy aina kääntää ihmisiä laumoittain ja vain harvassa tapauksessa suostun yksitellen vaikuttamaan niihin. Kuinka paljon minä sainkaan tässä kuulutusasiassa käyttää sanan voimaa ja kauniita vertauksia. Ihan niistä olisi jo kirjan kirjoittanut. Mutta sainhan kaksi ihmistä yhteen. Ja kahden ihmisen onni, se on sentään aina jotain sekin. Ei se ole mikään sellainen asia, jolle saa sylkeä, ei, niinkuin kukkanen se on otettava käteen ja koreasti sitä on kannettava. Kyllähän minä tämän voimani, voida tehdä ihmisiä onnelliseksi, olen ostanut suurella uhrilla, sillä, etten ole itse mennyt naimisiin. Mutta harvoinhan ne oikeat ihmiskunnan hyväntekijät ovatkaan olleet naimisissa. Ei niillä ole ollut aikaa ajatella omaa onneaan toisten onnea hommatessaan.
Kun kirkkomäelle tultiin, niin Janne karautti aika vauhtia perille. Kirkkomaan aidassa oli rengas, jossa jo vuosikymmeniä oli ollut Jannen hevonen jumalanpalveluksen aikana sidottuna odottamassa herraansa. Ei kukaan ollut koskaan uskaltanut siihen renkaaseen sitoa hevostaan, vaikka Janne ei olisikaan ollut kirkolla.
Kun Janne oli sitonut hevosensa, läksi hän etsimään sellaisia, joille saisi purkaa kaikki tietonsa ja kertoa, mitä suurta hän oli saanut aikaan. Tämä taistelu kirkkoherran kanssa oli hänelle niin tavaton voitto, että hän ei mitenkään voinut siitä vaieta.
— Kyllä on suuri vahinko, ettei tällä paikkakunnalla ole mitään omaa sanomalehteä, jossa tärkeimmät uutiset kerrottaisiin, ajatteli hän.
* * * * *
Jannen ystävällisyyden määräsi vanhempien ihmisten keskuudessa se, kuinka suuressa määrässä nämä olivat hänelle sukua tai kuinka paljon ne aikoinaan olivat hänen luonaan kauppaa käyneet. Nuorten tyttöjen suhteen hän katsoi ensi sijassa aina kauneuteen. Olihan hän melkein jokaisen tytön nähnyt pienenä ja oli silloin niitä polvellaan kiikutellut. Heidän vartuttuaan täysikasvuisiksi piti Janne oikeutenaan saada nipistää heitä leuasta ja taputella poskelle. Nuoria miehiä Janne oikeastaan suuresti halveksi. Hän oli nähnyt melkein jokaisen niistä retkahousuissaan ja avojaloin käyvän ostamassa hänen kaupastaan viiden pennin edestä ongenkoukkuja, eikä millään ehdolla tahtonut voida sulattaa sitä, että nämä samat pojat tulivat aikamiehiksi ja siis hänen vertaisikseen. Jokainen tuollainen nuori mies oli Jannen silmissä jonkinmoinen syytös siitä, että hän oli vanhentunut. Nuorilla miehillä ei hänen edessään ollut milloinkaan muulloin arvoa kuin silloin, kun naittaminen oli kysymyksessä ja Janne siis sai leikitellä kohtaloa kahden ihmisen elämässä.
Janne etsi ryhmän, jossa oli koolla suuri joukko arvokkaita talonisäntiä. Kun oli kätelty ja oli toivotettu jumalaa antamaan hyvää päivää, vaikka kesäinen aurinko paistoi niin kuumasti kuin suinkin jaksoi, niin Janne vain odotti sitä kysymystä, joka antaisi hänelle aiheen kertoa viimeisestä suuresta riidastaan kirkkoherran kanssa. Kun ei kukaan kysynyt, mitä hänelle kuului erityistä, niin kysyi Janne sitä itse muilta. Kun ei sittenkään tullut mitään kysymystä, josta hän olisi saanut sopivan lähtökohdan puheelleen, alkoi hän harjailla hihallaan hattuaan, kasteli sormensa ja koetti poistaa takistaan olemattomia likapilkkuja.
Se puuha vihdoin herätti siksi huomiota, että muuan isäntä kysyi:
— Mitäs Janne itseään nyt niin kovasti hienoksi laittelee?
— Onhan tässä hiukan syytäkin, tohahti heti Janne. Tänään kuulutetaan Lahdenperän Aakusti ja Syrjälän talon torpan Emma yhteen. Ja kun se liitto aivan alusta alkaen, ihan tunteen nystyröitä myöten, on minun työtäni ja vaivaani, niin täytyyhän sitä silloin omaa pystyttämäänsä rakennusta kunnioittaa.
— Vai on se Janne taas ollut sellaisissa hommissa. Taitaa hommata niin paljon muitten puolesta, ettei joudu omia asioitaan ajattelemaankaan. Pitäisihän Jannellakin olla halunsa, onhan ne täilläkin. Ja tekeehän vanhankin kissan maitoa mieli. Tai ehkä onkin jo tiedossa, vaikka ei ole julkisuudessa, oma muija nimittäin.
— Mitä minä nyt enää naimisiin menisin, vastasi Janne. Kun ihminen tulee kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi, niin on hän silloin niin viisas, ettei enää mene naimisiin, ei, vaikka kintuista kiskottaisiin. Ja minähän olen jo aikoja sitten jättänyt sen ijän taakseni. Parempi on hommata toisten puolesta voimiensa takaa ja auttaa nuoria miehiä saamaan niskaansa avioliiton paksua iestä. Ja olenpa minä monessa hommassa ollut, mutta en koskaan niin vaikeassa kuin tämä on ollut.
— Eivätkö nuoret tahtoneet ottaa mennäkseen yhteen? Saahan Janne kuitenkin aina lopulta nuoret toisiinsa käymään kiinni. Taitaa Janne käyttää jotain noituutta?
— Mitä noituutta siihen tarvitaan, vastasi Janne. Kun karja ei toisistaan huoli, niin annetaan pulveria sisään, kyllä silloin tulee toinen meininki. Nuorille kun puhuu, niin kyllä huomaavat mitä rakkaus on, ja että maailma ei pysy pystyssä, ellei sitä noudateta. Eihän nuorista tässä mitään hätää ollut, mutta kirkkoherrasta. Ei tahtonut millään ilveellä päästää nuoria yhteen. Mutta silloin minä pidin sille pienen saarnan, hänellekin kerran vuorostaan. Ja minä vakuutan, että minun saarnani oli voimakkaampi ja sisältörikkaampi kuin hänen koskaan on ollutkaan. Paukutin sanaa ja paukutin nyrkkiäkin.
Ja kummasteleville ja tarkkaavina kuunteleville isännille kertoi Janne jutun aivan juurta jaksain. Väkeä kokoontui Jannen ympärille, ja hän sai yhä uudestaan kuvailla, miten hän oli kirkkoherraa läksyttänyt.
Mutta Janne sattui huomaamaan, että kirkkoherra tuli kääseissään. Silloin tuli Jannelle tulinen kiire. Hän heti jätti kuulijansa ja riensi lähelle kirkon porttia, jonne kirkkoherran hevonen aina sidottiin ja jossa sillä oli aivan oma vakituinen häkkinsä heiniä varten. Janne tahtoi kaikin mokomin seisoa kirkkoherran lähellä tänä hetkenä.
Hän sattui tulemaan juuri parahiksi, kun kirkkoherra koetti suurta ruumistaan vyöryttää kääseistä alas. Janne riensi auttamaan ja tarjosi kohteliaasti kätensä. Mutta kirkkoherra katsoi kiukkuisesti häneen ja tervehtimättäkään meni sakastia kohden.
— Näittekös, miehet? sanoi Janne kirkkoherran mentyä. Ei tohtinut edes päivää sanoa. Kyllä se mies tietää, että hänen herransa on tässä pitäjässä. Ja se olen minä!
Samassa tulla karautti portin luo Peltolan emäntä komeilla nappularattaillaan. Hän oli leski, rikas kuin vietävä, naimisiin pyytävä ja senvuoksi kaikille miehille hyvin ystävällinen. Janne oli nuoruudessaan ollut hänen häissään sulhaspoikana ja oli sittemmin, vielä isännän eläessä, käynyt usein emäntää katsomassa. Emäntä oli mielistellyt jo kauan Jannea, joka hänen mielestään oli viisaampi kuin kukaan muu mies, mutta hänen leskeksi tultuaan oli Janne alkanut pelätä, että tuo nainen jollain tempulla sieppaa hänet miehekseen. Peltolan Pauliina-emäntä, Paukkumuija, niinkuin häntä nimitettiin, oli näet tunnettu siitä, että hän piti jokaista miestä kovassa kurissa, ja kerrottiinpa sellaistakin, että hänen miehensä olisi kuollut siitä, että oli saanut liian tuntuvan selkäsaunan vaimoltaan. Eihän Janne sellaisen kurituksen alaiseksi olisi tahtonut joutua. Mutta kun kuka muu tahansa olisi muijan ottanut hänen rahojensa tähden, tiesi Janne arvonsa nousevan siitä, että hän oli valloittamaton.
Janne riensi auttamaan emäntää rattailta.
— Tule alas, Paukku, sanoi hän.
— En tiedä, pääsenkö, vastasi emäntä ja koetti nuorekkaasti nauraa.
Jalat tuntuvat kovasti puutuneen matkalla.
— Hyppää, kyllä minä otan vastaan.
Emäntä hyppäsi rattailta alas. Lienevätkö jalat olleet laisinkaan puutuneet, sitä on vaikea sanoa, mutta lujasti hän vaan riippui Jannessa ja koetteli pysytellä pystyssä.
— Pidä kiinni, ettet romahda maahan, sanoi Janne. Kyllä minä olen sellainen ankkuri, että jokainen roomu tässä kiinni pysyy.
Silloinpa Paukku äkkiä huomasi osaavansa taas kävellä ja erkani Jannen sylistä. Samassa Pauliinan tamma hirnui, ja kun emäntä sen kuuli, loi hän veikeän katseen Janneen ja sanoi:
— Kuuletko, kuinka kauniisti meidän tammakin hirnuu? Sekin on niin iloinen, kun näkee tuttuja hevosia, mitä sitten ihminen.
Heillä ei ollut aikaa keskustella, sillä samassa Janne näki Aakustin tulevan äitinsä rinnalla ja takana tulivat Emma ja hänen vanhempansa.
Janne riensi ketterästi heitä vastaan ja ottaen hatun päästään hän kumarsi syvään, erityisesti jokaiselle. Hän oli juhlallinen aivan kuin hautajaisissa ja ääneti hän pusersi jokaisen kättä. Sen jälkeen hän kerran vielä kumarsi Emmalle ja sanoi:
— Onnittelen!
Emma sävähti punaiseksi ja niiasi syvään.
— Ja menkäämme nyt kirkkoon! sanoi Janne. Hän asettui Aakustin äidin viereen, pani Emman ja Aakustin kulkemaan rinnatusten ja viimeiseksi tulivat Emman vanhemmat, vakava Helena ja retkaileva Kalle.
Janne tunsi itsensä hyvin suureksi ja tärkeäksi olennoksi tänä hetkenä. Pienillä käskevillä liikkeillä hän syrjäytti muut, jotta tämä hänen joukkonsa pääsi kulkemaan häiriintymättä ja hiukan erillään muusta rahvaasta.
Mutta Peltolan emäntä ei millään muotoa tahtonut jäädä liian kauaksi Jannestaan. Hän sieppasi virsikirjan rattailta ja ryntäsi Jannen sivulle. Kun renkipoika, joka häntä oli ajanut kirkolle, kulki emäntänsä ohitse, niin Paukku sanoi:
— Jussi, kun pappi on saarnansa lopettanut, niin vie meidän tamma
Kirkonjärveen uimaan.
Ja katsottuaan hellästi Janneen lisäsi hän:
— Uita kauppiaan valakka yksintein! Kirkossa menivät Jannen viittauksesta Emma ja hänen äitinsä ensiksi penkkiin istumaan, Emman isä oli erkaantunut ovella joukosta, eikä Janne nähnyt häntä, vaikka kuinkakin kurkisteli ympärilleen. Sitten käski Janne Eevastiinaa astumaan penkkiin. Aakusti meni miesten puolelle. Mutta Janne, joka oli paljon matkustellut ja muualla nähnyt, miten miehet ja naiset sekaisin istuvat kirkossa, meni Eevastiinan viereen. Peltolan emäntä asettui Jannen vierustoveriksi.
Täynnä pyhää hartautta painoi Eevastiina päänsä virsikirjaansa vastaan ja rukoili. Rukouksen sanat unohtuivat kesken, ja suloinen, mieltä hivelevä onnen tunne tuli hänen ylitseen. Voittamattomana ajatuksena tuli hänen mieleensä muisto päivästä, jolloin hän samalla tapaa oli painanut päänsä alas sinä kauniina sunnuntaina, jona hän oli kuullut kuulutettavan itseään miehensä kanssa yhteen. Kun hän päänsä nosti, niin hän huomasi Emman luovan katseensa arkana käytävän toiselle puolelle, jossa Aakusti istui. Ja Eevastiina muisti niin elävästi, kuinka hän oli aivan samoin tehnyt. Tämä muisto oli elämän aikana jäänyt piiloon ja peittoon surujen alle, ja jokapäiväiset puuhat olivat levittäneet paksun harmaan kerroksen kaiken sen yli, mikä ennen muinoin oli hänelle ollut niin suloista. Mutta nyt palasivat kaikki muistot suurena tulvana hänen ylitseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta ne lankesivat suloisena sateena sieluun kirkastaen siellä kaiken. Ja kun seurakunta alkoi virren, niin kirkkaana ja heleänä kaikui Eevastiinan laulu. Ei hän moneen aikaan ollut kirkossa enää kovaa laulanut, ei ollut uskaltanut peläten äänensä kaikuvan soinnuttomalta, jolla ei herraa sopinut ylistää. Mutta nyt hän sen korotti. Virsikirja painui alas, sillä hän osasi ulkoa virren sanat, ja katse suunnattuna alttarin viereen hohtavan valkoiseen seinään, jonne ikkunasta tulevat päivänsäteet loivat ikkunapuitteiden kuvan, hän lauloi, lauloi sydämensä koko kyllyydestä.
Mutta Peltolan emäntä, joka oli nähnyt Jannen mielestään liian suurella huomaavaisuudella kohtelevan Eevastiinaa, tunsi kovaa tuskaa. Kateus istui aivan viheriäisenä hänen sielussaan. Mutta vielä ei tuo mies ollut kadotettu, vielä saattoi hän käyttää keinojaan. Senvuoksi Pauliina kyynärpäällään tölkkäsi Jannea ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinun valakkasi on jo alkanut tulla vanhaksi. Meidän tammat ovat tänä kevännä varsoneet, ja komeita onkin tullut. Käy nyt meillä, niin saat valita itsellesi niistä uuden hevosen. Ja kun minä sen kasvatan ja totutan valjaisiin, niin kyllä sillä vaikka keisari ajaa.
Janne oli hyvin iloinen tästä tarjouksesta. Mutta eihän hän keskellä jumalanpalvelusta voinut ruveta täten varsoista keskustelemaan. Hän tyrkkäsi senvuoksi Pauliinaa ja kuiskasi vihaisesti:
— Veisaa siinä, äläkä tammoistasi puhu!
Jumalanpalvelus jatkui.
Kun saarna loppui ja suntio kiipesi saarnastuoliin viemään kuulutuksia, niin Janne nousi paikaltaan, sillä Pauliina oli jo kauan aikaa nipistellyt häntä ja kuiskutellut suunsa pielestä kaikenlaisia kartanoaan koskevia uutisia. Janne tahtoi aivan rauhassa kuulla, kuinka hänen holhokkinsa kuulutettiin pyhään avioliittoon. Ennen menoaan hän kuitenkin nyökkäsi Emmalle ja käytävän toiselle puolelle Aakustille.
Janne oli päässyt hiukan yli ristikäytävän, kun kuuli kirkkoherran julistavan pyhään avioliittoon menevien nimet.
Jannen suu oli kauniissa hymyssä. Mutta pian se haihtui, sillä mitä kummaa kirkkoherra kuulutti! Emman ja hänet yhteen!
Janne oli juuri hirmustuneena ryntäämäisillään saarnastuoliin korjaamaan tätä erehdystä. Mutta samassa, kun hän sen aikoi tehdä, lämähti äkkiä miesten puolella penkin ovi, ja Janne näki Aakustin uhkaavana tulevan häntä kohden. Silloin pyörähti Janne kuin viiri ympäri ja alkoi rientää kirkon ovea kohden. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana ja että Aakustin kanssa ei voinut edes sanan voimalla tulla toimeen, sillä hän oli rynnännyt eteenpäin pää kumarassa kuin härällä ja kädet nyrkissä.
— Pääsisi edes pois tässä ensi hädässä, ajatteli Janne. Kyllä minä sitten taas panen kaikki entiselle tolalle, käännän niinkuin kelkan, joka tuppaa menemään ojaan, taas tielle.
Hän juoksi rattaittensa luo. Mutta hevonen olikin poissa.
— Kuka sen nyt on siepannut? ajatteli Janne hädissään.
Samassa sattui hän katsomaan Kirkonjärvelle päin ja näki Peltolan renkipojan taluttavan Pauliinan ja hänen hevostaan uimaan.
— Vaikka sitten selkähevosella saisi ajaa, kun vain pakoon pääsee, ajatteli Janne ja läksi painamaan pojan jälestä.
Hän vilkaisi taakseen. Vielä ei Aakustia näkynyt missään.
— Kun eksyisi, kun eksyisi! ajatteli Janne. Vähän ajan päästä hän taas mulkaisi niskansa taakse. Siellä jo Aakusti tulla ravasi täyttä laukkaa hänen jälestään!
— Vahvista, armias taivas, minun kinttujani tai heitä tielle kivi, johon hän kompastuu, mutta älä jätä minua vainoojieni käsiin! rukoili Janne ja koetti taas ponnistaa yhä kiivaampaan juoksuun.
Mutta pianhan välimatka Aakustin ja Jannen välillä lyheni. Janne kuuli jo takaansa Aakustin juoksun töminän! Mutta olihan pelastuskin jo aivan lähellä, Peltolan Jussi oli ihan tuossa nenän edessä hevosineen.
— Poika, poika! läähätti Janne. Anna tänne minun valakkani!
Hän pääsi hevosensa viereen, hyppäsi ja pääsi roikkumaan suulleen sen selkään. Mutta samassa jo oli Aakustin tukeva koura tarttunut hänen housujensa leveimpään paikkaan ja veti hänet maahan.
— Kelmi, kanalja! huusi Aakusti. Anna pois minun Emmani!
— Annanhan minä, annanhan minä, vakuutti Janne ja seisoi vapisten kiukkuisen miehen edessä.
Samassa hän muisti, että olihan hänelle annettu sanan miekka aseeksi. Joskin ruumiilliset voimat olivat heikot, niin sillä hän kuitenkin voi torjua vaaran.
— Tässä on tapahtunut pikkuinen erehdys, huusi Janne hengästyneenä.
— Mikä erehdys se on? Sinun omia pahoja juoniasi se on kaikki tyyni.
— Kuuntele, hyvä mies, minua ja hillitse kiukkuasi!
— Minä en tahdo hillitä mitään, huusi Aakusti. Selkään minä tahdon antaa sinulle, ja oikein isän kädestä, kun nyt kerran olen sillä tuulella. Vai naimisiin sinä, senkin vanha koni, tahdot mennä, vai naimisiin? Mutta sitä ennen annan minä sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Aakusti sieppasi ällistyneen Jussin kädestä piiskan, häristi sitä
Jannen nenän edessä ja sanoi:
— Vai olet sinäkin, vanha raato, vielä niin kuuma, että naimisiin aijot mennä! Mutta kyllä minä sinun sisusi jähdytän.
— Rakas Aakusti, rakas Aakusti… änkytti Janne, joka värisi ja nytkähteli piiskan heiluessa hänen nenänsä edessä.
— Minä en ole sinulle mikään rakas, paha minä sinulle olen. Oikea piru minä ole. Kuuletko nyt? Vai tulet sinä ottamaan minulta pois minun Emmani! Vai tulet sinä semmoista tekemään? Mars järveen nyt, kun minä sanon!
— Mitä sinä riivattu mies aijot?
— Johan minä sen sanoin, antaa sinulle kaikki sakramentit yksintein. Kaste ensin! Ja nyt veteen! Menetkö, vai täytyykö minun ottaa sinua niskasta kiinni ja taluttaa sinne ja painaa pääsi veden alle.
— Hyvä mies, ajattele ensin mitä teet.
— Minä en tahdo mitään ajatella. Minä tahdon tehdä, mitä sisuni vaatii.
— Muista, että kristittyjä me olemme.
— Viis minä kristillisyydestä silloin, kun minulta Emma otetaan!
Joko menet?
Ja Aakusti antoi piiskan paukahtaa kerran oikein tuntuvasti Jannen pehmoiseen mahaan.
Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan järven rantaa kohden.
— Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.
Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja sanoi:
— Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.
— En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.
Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:
— Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka…
Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan vimmoihinsa. Hän kiljaisi:
— Menetkö siitä, menetkö!
— Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!
— Veteen sinun pitää mennä, johan minä sen sanoin sinulle! huusi
Aakusti.
Kun Janne huomasi, että hän ei millään keinolla pääsisi Aakustista vapaaksi, niin hän alkoi huutaa apua. Hän oli nähnyt suuren joukon kirkkoväkeä tulevan kovaa kyytiä tietä pitkin.
Mutta Aakusti alkoi yhä kiivaammin heiluttaa piiskaansa, ja välttääkseen lyöntejä täytyi Jannen kiepsahtaa pakoon.
Rannalle tultuaan Janne pyristeli hetkisen aivan kuin koira, joka pelkää kylmää vettä. Mutta kauaakaan ei hän siinä saanut seisoa, sillä Aakusti löi piiskalla häntä ja veteen oli mentävä. Kun kerran oli sinne päästy, niin eihän siinä enää joutunut suremaan, vaan yhä syvemmälle oli astuttava, sillä Aakusti uhkaili tulla painamaan Jannen pään veden alle ihan huppuun.
Janne meni niin että vesi solisi hänen ympärillään. Pian tuli niin syvää, että vesi ulottui hänen leukaansa asti. Silloin hän hätääntyneenä kääntyi ja aikoi ruveta uimaan, mutta rannalla Aakusti vihaisen näköisenä heilutti piiskaansa ja huusi:
— Pysy siellä, älä tule rantaan, taikka minä annan sinulle niin ympäri koko ruumistasi, että tiedät pyykillä olleesi.
Mutta jo oli pelastus tulossa.
Kirkkoväkeä riensi rantaan, joukon etunenässä Pauliina, joka käsiään väännellen ja siunaillen rannalla katseli vedessä olevaa Jannea.
— Menkää auttamaan, miehet, kauppiasta! huusi hän. Saatte viisikymmentä penniä, jos autatte!
— Antaa sen miehen olla siellä, se tekee hänelle niin erinomaisen hyvää, sanoi Aakusti. Pysytkös siellä, pysytkös, jatkoi hän ja nakkeli pienillä kivillä Jannea, joka käsillään koetti suojella kasvojaan.
Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä häiritä.
Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä sulkea hänet syliinsä. — Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.
Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi, niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella äänellä:
— Anna tänne ne sormukset!
Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt vedessä aivan lionneeseen paperiin.
Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti hiukan housujaan ja astui Emman eteen:
— Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan kuulutus, sen minä sanon.
Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa tähän kaikkeen.
Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:
— Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen liitetty aivan tarpeettomasti.
— Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.
Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli. Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla hevosen selkään.
Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen lähellä. Jälestä tuli muu joukko.
Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa jokseenkin alas painunutta arvoaan.
— Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus, kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä, kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme? Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.
Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:
— Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.
Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat taas saappaitten päälle.
Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen, kääntyi seuraajiinsa ja puhui:
— Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta, kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden asiat kirkkoherra oli sekoittanut.
Janne oli päässyt mieliaineeseensa, rakkauden selvittelemiseen, ja hän unohti kaiken muun, kärsimänsä häpeän, märät vaatteensa, kummallisen ratsastuksensa.
— Tässä, juuri tässä, me saamme katsella kolmenlaista rakkautta. Ensiksi on Emman ja Aakustin rakkaus. Se on sitä lämmintä ja makeata rakkautta, se on se iankaikkisuuden voisilmä jokapäiväisyyden puurossa. Sitten on minun rakkauteni teitä kaikkia kohtaan ihan järjestään. Se on se tukipylväs, jota paitsi kaikki menisi kumoon täällä. Ja sitten on Pauliinan rakkaus peltoihinsa ja karjaansa. Ei sekään rakkaus mitään huonoa ole, sillä jollei sitä olisi, niin ei tämä maa pysyisi pystyssä. Pauliinan kartanosta osuusmeijeriinkin enin maito tuodaan, ja Pauliina kunnallekin korkeimmat verot suorittaa. Hänen rakkautensa on siis tämän maan onnen ja menestyksen pohja ja perustus.
Nyt huomasi jo Jannekin, että hänen puheensa alkoivat käydä liian monimutkaisiksi ja vertailut horjuviksi. Hän lopetti siis. Jo oli aikakin, sillä oltiin jo aivan kirkon lähellä.
Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkonmäki oli täynnä kansaa, joka kummastellen katseli rannalta päin tulevaa joukkoa.
Mutta Janne ei vähääkään joutunut ymmälle tästä. Hän kiipesi hevosensa selästä alas ja alkoi astella sakastia kohden.
Koko saattojoukko tuli jälestä. Aakusti ja Emma olivat kovin levottomia siitä, miten asia saataisiin jälleen oikealle tolalleen. Pauliina piti suurta uhoa tästä kaikesta ja sanoi menevänsä valituksillaan vaikka senaattiin asti, ellei kihlausta pureta.
Janne ei välittänyt toisten puheista mitään, hän vain asteli märkänä, mutta juhlallisena kirkkoon ja sieltä sakastiin. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Saattue jäi kirkkoon ja pamppailevin sydämin istui kirkon penkkeihin sakastin oven luo odottamaan.
Eipä kestänyt kauaakaan, niin alkoi sakastista kuulua aivan tavatonta melua. Ensin kaikui kirkkoherran kiukkuinen ääni, mutta pian siihen vastasi Janne oikein täydellä voimalla. Kirkossa istuvat odottivat, ja jota kauemmin Janne viipyi, sitä toivottomammalta heistä tuntui se, että tämä kaikki saataisiin puretuksi ja siis Aakusti kaikista vastoinkäymisistään huolimatta saisi Emmansa. Eevastiina ensimäisenä puhui:
— En minä tahdo sanoa mitään pahaa sanaa Jannesta, viisas mies hän on, vaikka onkin paikoin hassu, ja hyvä mieshän hän on, mutta olisi hän saanut olla sekaantumatta tähän asiaan.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? ärähti Pauliina.
— Janne tekee kaikki asiat niin kovasti monimutkaisiksi, hän ei joudu ajattelemaan, ennenkuin vasta sitten, kun asian kelkka on jo menossa kovaa kyytiä mäkeä alas. Naimisiin olisi sen miehen pitänyt ajoissa päästä, niin silloin hän olisi kyllä tasaantunut.
Tämä viimeinen lause oli kova isku Pauliinalle. Olihan Eevastiina leski, ja kun hänen poikansa nyt aikoo mennä naimisiin, niin vapaahan hän olisi vuorostaan ottamaan itselleen miehen. Mutta Jannea ei Pauliina antaisi kenellekään, sen hän oli päättänyt.
— Riippuu siitä, millaisen vaimon hän olisi saanut, vastasi Pauliina kiukkuisella äänellä. Ei jokainen nainen kelpaakaan sellaiselle miehelle kuin Janne on. Rikkautta Janne tarvitsee, jotta hän oikein pääsee näyttämään, mitä hän on.
Eevastiina ymmärsi Pauliinan puheen tarkoituksen ja häntä nauratti hiukan Pauliinan toivoton miehen pyynti.
— Eipä se rikkaus aina näy tuovan onnea avioliittoon, vastasi
Eevastiina.
Pauliina nousi ja olisi ehkä alkanut keskellä kirkkoa oikean jymyn, ellei samassa Janne olisi ilmestynyt sakastin ovelle. Hän astui aivan kuin ruhtinas alas portaita kirkkoon. Kun hän oli päässyt levottomina odottavien kohdalle, niin hän sanoi:
— Nyt se asia on taas järjestyksessä. Emma saa Aakustin ja Aakusti saa Emman!
Aakustin mieli oli niin hyvä, että hän ei saanut ilossaan sanaakaan suustansa. Hän tarttui vain oikein lujasti Jannen käteen ja puristi sitä.
— Kovallehan se otti, oikein kovalle, sanoi Janne. Mutta eihän minulle suotta ole annettu sanan voimaa. Minä näytin taas kirkkoherralle elämän peiliä, panin hänet katsomaan totuuden ja oikeuden osviittaan, ja silloin meni miehen luonto pois. Hän taipui kauniisti ja sanoi, että hän oli erehtynyt. Ja ensi sunnuntaina on uusi kuulutus käymässä.
Kun Janne seuralaisineen tuli kirkon ovelle, niin häntä alkoi puistattaa. Pauliina sen heti huomasi ja tuli siitä kovasti levottomaksi.
— Aijai, kuinka kauppias värisee, sanoi hän. Tämä ei tiedä hyvää. Nyt on ihan varmasti tullut vilustus, ja hengenvaara on silloin edessä.
Pauliina oli niin hätääntynyt, että se tuntui Jannesta oikein suloiselta. Hän tekeytyi heti heikommaksi saadakseen kauemmin nauttia siitä.
Mutta silloin Pauliina, joka kaikessa oli tottunut heti puuhaamaan ja hommaamaan, sieppasi Jannen kyynärpäästä kiinni ja läksi aika kyytiä kuljettamaan häntä rattaitaan kohden.
Ennenkuin Janne oikein tiesikään, mistä oli kysymys, oli Pauliina jo lykännyt hänet rattaille, otti ohjakset omiin käsiinsä ja huusi kuskipojalleen:
— Ota sinä, Jussi, kauppiaan hevonen ja tuo se meille!
Ja Pauliina maiskautti suullaan, nykäisi oikein lujasti ohjaksista ja läksi ajamaan kartanoaan kohden.
Niin äkillinen oli lähtö, että toiset eivät vielä olleet päässeet asioista selville ennenkuin rattaat jo olivat kaukana.
— Sinne se sen vei, sanoi viimein Aakusti.
— Sinne vei, vakuutti Emman isä.
— Otti kotiaan, lisäsi Eevastiina. Taitaa tulla oikein suuret häät vielä tänä kesänä tähän pitäjääseen.