KUUDES LUKU
Peltolan kartanon peräkamariin vietiin Janne heti paikalla. Pauliina juoksi ja komenteli aivan kuin suuri herra olisi taloon tullut.
Jannesta tuntui hyvin suloiselta tällainen huolenpito hänen terveydestään. Kun hän peräkamarissa katseli sitä pukua, joka oli hänen ympärillään, tunsi hän itsensä jokseenkin yksinkertaiseksi. Märkä puku oli maantien tomusta tullut aivan harmaaksi. Tiellä oli se jo ennättänyt hiukan kuivua, mutta hankalalta tuntui sittenkin siinä oleksiminen.
Mutta pian tuli apu. Pauliina pyörähti huoneeseen ja toi käsivarrellaan vaatteita.
— Muuta nyt, Janne, kuivat päällesi, sanoi hän. Minä toin Jeremias-vainajan alusvaatteet sinulle. Ota nyt ja muuta. Kyllä minä menen pois, jotta sinun ei tarvitse hävetä. Mutta sänkyyn sinun täytyy heti mennä maata, jotta vihastus ei pääse panemaan mitään pahoja toimeen.
Ja Pauliina veti niin että rusahti huoneessa olevan vuoteen auki, pöyhi siinä olevia monia polstareita, nouti nopeasti puhtaat lakanat ja kirkkaan silkkisen peitteen. Kun kaikki oli kunnossa, katsoi hän suurella hellyydellä Janneen ja sanoi:
— Pane nyt maata minun morsiuspeittoni alle! Kyllä sinun on siellä lämmin olla.
Janne riisui yltään vaatteensa ja puki Jeremias-vainajan paidan ja alushousut ylleen ja meni sitten lakanoitten väliin.
Kun hän oli siinä väristellyt vähän aikaa, niin kurkisti Pauliina ovesta ja toi kohta Jannelle suuren kupillisen kamomillateetä.
— Juo nyt, että lämpenet!
Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan katseli, kuinka Janne joi.
— Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin, kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on, kun minä Jannelle annan, ihan toista.
— Paita kuin paita! sanoi Janne.
— Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.
Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.
— Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!
— Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja seläntaipeesta.
— Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.
— Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.
— Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.
— Voi, voi, kylläpä sinulla nyt on kova sielun ahdistus, sanoi
Pauliina ja pani kätensä ristiin. Olisikohan konjakista mitään apua?
— Voisihan tuota koettaa, sanoi Janne. Pauliina riensi heti noutamaan ja tarjosi Jannelle ryypyn.
— Juo nyt, Janne. Juo nyt, niin riemastut.
— Ruvetaanko tässä ihan ryypyttelemään? sanoi Janne.
— Eihän toki, sen verran ainoastaan, että uni tulee. Kyllä ruumis aina silloin parantuu, kun se pääsee unen kehtoon kieppumaan.
Kun Janne oli ryypännyt, niin hän sulki silmänsä ja koetti nukkua. Mutta uni teki kiusaa eikä millään tavoin tahtonut tulla. Ajatukset olivat yhä kirkonmäellä, ja vaikka kaikki olikin lopullisesti päättynyt jokseenkin hyvin, niin kaivelihan Jannen mieltä kuitenkin se, että hän koko kirkkoväen nähden oli saanut mennä järveen.
Pauliina huomasi, että uni ei tahtonut tulla Jannen silmiin.
— Ei taida oikein hyvin nukuttaa, sanoi hän. Auttaisikohan tuo, jos minä laulaisin.
— Miksi ei se auttaisi, vastasi Janne. Onhan tunnettu asia, että laulu aina on ihmisiin vaikuttanut rauhoittavasti.
— Veisaanko virttä?
— Ei virsiä, se muistuttaisi mieleeni niin kovasti kirkkoherran, ja silloin menisi uni heti paikalla pois.
— Mitä minä sitten laulan?
— Jotain iloista ja lystillistä.
Pauliina mietiskeli kauan. Eihän hän juuri ollut laulaja ja vielä vähemmin oli hän joutunut elämänsä aikana iloisten laulujen rattailla sieluaan hyppyyttämään. Vihdoin kuitenkin johtui mieleen laulu, jonka hän nuoruutensa kukkeimmillaan ollessa oli kuullut. Ja hän alkoi:
— Harjun mäen kalliolla oli huono tölli, jossa rajasuutarilla oli poikamölli. Isä oli Vehka-Heikki, poika myöskin siksi ensimmältä kutsuttiin ja sitten Vekkuliksi. Äiti niinkuin tuulimylly, suuri nuuskakuono, Roima-Pirjo nimeltään ja tavoiltansa huono.
Ja laulua jatkui. Pauliinan ääni nousi ja laski, vuoroin pahasti porisi, vuoroin koetti lempeästi liruttaa. Ja tätä ankaraa koetusta päästä juoksuun laulun lakealla niityllä kuunteli Janne hetkisen ja sitten vaipui uneen.
* * * * *
Kun Janne heräsi, niin hän tunsi itsensä aivan terveeksi; kaikki vilunväreet olivat kadonneet, lihaksissa tuntui hauska kiverrys, virtaava veri kutitti varpaissa, ja pää oli niin ihmeellisen viileä.
Janne oikaisi itsensä vuoteessa aivan pitkäksi, kiskoitteli ja veti syvään henkeä rintaansa. Sitten hän vähän aikaa lepäsi selällään ja mietiskeli:
— Kyllä minä Pauliinan ymmärrän. Hän tahtoo tällä hoitelemisellaan saada minut valtaansa. Minä olen aina huomannut sen, että aikamies on hyvin taipuvainen olemaan tuollaisena kapalovauvana, jonka vieressä nainen vahtaa. Ja kuinka moni avioliitto onkaan sen kautta päätetty, että mies on ollut sairaana ja nainen siinä hoitelemassa. Koko ruumis kutiaa niin hauskasti aina silloin, kun makaa vuoteessa ja nainen siinä pääsee hypistelemään hellillä sormillaan. Kun mies on seisaallaan, niin ei sitä nainen silloin voita, ei hellillä sanoilla, ei silmäniskuilla, ei kerrassaan millään, jos miehen mieli ei vain ole kääntynyt jo ennestään naista tavoittamaan. Mutta kun mies on pitkällään, niin silloin nainen ottaa miehen omakseen. Ja vaikka millainen nainen, vaikka oikea linnunpelätti ottaa silloin pulskimman miehen sydämen näppiinsä ja pitelee siinä. Niin, niin, vuoteessa mies on aina toinen kuin jalkeillaan.
Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen ja sanoi:
— Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No, kuinka terveyden laita nyt on?
— Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.
— Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.
— Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.
— Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.
— En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös! Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.
— Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä nyt sinua päästä, sanoi Paukku.
— No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.
Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja piteli siinä.
— Et sinä, Janne, ole terve, vaikka sinä niin uskottelet itsellesi, sanoi Pauliina. Pysy nyt siinä kauniisti!
Janne retkahti takaisin vuoteelle. Hän ei osannut tehdä mitään. Siinä hän lojui ja antoi Pauliinan vetää peitteen hänen päälleen ja painella sen sivuilta hänen alleen.
— No, kas niin, sanoi Pauliina, kun Janne taas oli hyvin peitettynä vuoteessa, ja taputteli häntä leveällä kämmenellään rinnan päälle. Makaa sinä nyt siinä, kun sinusta näin hyvää huolta pidetään, makaa ja kiitä jumalaasi, joka on minutkin sinun tiellesi johtanut ja estää sinua tekemästä suuria tyhmyyksiä.
— Ei tässä muu auta kuin sanan voima, ajatteli Janne.
Hän rykäisi ja katsottuaan Pauliinaan, joka istui vuoteen vieressä, hän alkoi:
— Sinä et tietysti ole lukenut mitään Rooman keisareista? Kuinka sinä sellaista olisit lukenut. Silloin sinä et tiedä, että ne miehet eivät koskaan tahtoneet olla sairaita, vaan aina ne rynnistivät eteenpäin. Ajattele sitä ja muista, että minullakin on paljon maailmassa sellaista, jonka puolesta minä taistelen. Kun sinä et ole lukenut sitä, niin olet ainakin toisinaan kurkistellut raamattuusi ja muistat kertomuksen Simsonista. Minäkin olen sellainen, hengen Simson. Älä luule, että sinä olet toinen Taliila, joka otat minulta miehuuden pois ja teet minut sinun suloisuutesi vangiksi. Ja vaikka sinä saisitkin minut valtaasi, niin niinkuin Simson minä rynnistäisin ja kaataisin kaiken. Tämän sängyn laidat hajoaisivat, jos minä voimani kokoaisin.
Pauliina tarttui Jannen käsiin ja pisti ne peiton alle.
— Älä siinä nyt riehu, vaan pysy alallasi!
Mutta Janne jatkoi:
— Sinä et taida tietää, Pauliina, mikä on oikeastaan maailman järjestys, että mies se on, joka kaiken määrää ja jonka tahto maailmassa on kaikki kaikessa. Minä sitä olen herra ja määrääjä täälläkin. Ymmärrätkö sinä sen? Minä nousen sängystä silloin kun minä sen tahdon. Minä en vielä nouse, sillä minä tahdon ensin sinulle puhua ja selittää, kuinka kaikki tässä maailmassa on järjestetty. Sinä olet arvellut, että sinä sen kautta, että olet minut saanut tähän vuoteeseen, olet myöskin saanut kaiken vallan minun ylitseni. Mutta niin ei ole asian laita. Totisesti, niin ei ole!
Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.
— Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää sinua!
— Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun tulee tehdä?
Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan häneltä jotain vastausta.
— Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.
Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan, että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.
— Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi äkkiä ylös.
Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty niiden päälle.
Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.
— Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös, sanoi Pauliina.
Janne ei vastannut.
— Oletkos sinä Janne siivolla, vai etkö sinä ole?
Janne ei vieläkään vastannut. Häntä kiukutti tuo Pauliinan tapa kysellä häneltä aivan kuin pieneltä lapselta. Oliko hän mikään kakara, joka oli joutunut kiinni omenanvarkaudesta ja jota nyt varoitettiin siitä.
— Jollet sinä, Janne, lupaa olla kiltisti paikallasi, sanoi Pauliina, niin minä en liikahda tästä paikasta pois, vaan jään tänne kaikeksi aikaa.
— No, minä lupaan, että olen niin paikallani, että eivät hiiretkään kuule, vastasi Janne.
— Sitten minä menen noutamaan sinulle syötävää. Mutta sinun vaatteesi minä otan mukaani kuivumaan.
Janne oli jo sinä aikana ehtinyt ajatella, että hän karkaa salavihkaa talosta. Mutta eihän se laatuun käy, jos Pauliina hänen vaatteensa vie piiloon.
— Anna niiden olla täällä, kuivuvathan ne täälläkin.
— Sikistyvät ne, jos saavat siten kuivua, vastasi Pauliina. Minä vien ne tuvan puolelle puhdistettaviksi ja silitän ne siellä kuumalla raudalla, niin ovat sitten aivan kuin juuri räätäliltä tulleet. Nuku nyt, Janne, nuku oikein rauhassa, kyllä Pauliina sinusta huolen pitää.
Ja ystävällisesti nyökäten Jannelle otti Pauliina hänen vaatteensa ja meni.
Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:
— Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen? Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon ämmän sen jaottaa, pois se!
Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai maahanpaniaisissa.
Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja vaipui vanhurskaan uneen.
* * * * *
Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.
Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu tuoli ja sille lasillinen vettä.
— Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen menettämiseksi.
Hän nousi istualleen ja kuunteli.
— Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.
Samassa alkoi etäällä kello lyödä. Janne laski sen lyönnit ja huomasi kellon jo olevan yhdeksän.
— Nyt olisi niinkuin sopiva hetki pötkiä pakoon. Mitä minä tänne suotta jään. Osaan minä kotonanikin maata, jos mieleni tekee.
Janne hyppäsi sängystä ja meni ovelle. Hän koetti avata sitä.
— Se ämmä on pannut oven lukkoon. Kyllä sillä on varmat aikeet minun suhteeni. Ei se heitä ennen kuin minä olen hänen miehensä. Sen minä kaikista merkeistä huomaan. Mutta nietu, sanoi ryssä. Minä en olekaan mikään sellainen mies, joka on otettavissa koska tahansa. Kyllä minä osaan itseäni varjella naimisen suuresta portista. Eihän porsastakaan saa läävään silloin, kun se tahtoo ulkona olla. Kuinka sitten vanhaapoikaa silloin, kun hän tahtoo vapautensa säilyttää. Vaikka pakeneminen onkin itse asiassa häpeällinen teko, niin ei sitä jouda silloin ottamaan varteen, kun on kysymyksessä sellainen asia kuin tässäkin on. Minä menen keinolla millä tahansa pois.
Ilo leimahti hänen silmissään, sillä hän oli keksinyt keinon, millä hän saattoi paeta.
— On sitä ennenkin laseja rikottu, kun on miehiä suorinta tietä heitetty ulos. Saatikka sitten, kun on mentävä pakoon elämänaikaista hirsipuuta. Mutta mitä minä suotta rikon, kun minä saan avatuksikin ikkunan. Hiljaa ja hissuksiin, niin sitten päästään pois.
Ja Janne avasi varovaisesti ikkunan ja sen tehtyään kiipesi ulos.
— Nyt sitä olisi juostava, mutta minne näillä Jeremias-vainajan housuilla pääsee, kovasti ovat laajuutensa puolesta eroavaiset minun housuistani. Ihme ja kumma, että se mies pääsi niinkin paljon lihomaan sellaisessa komennuksessa. Ja pitääkö minun nyt krekkalehtia tällaisessa valkoisessa puvussa pitkin maantietä. Jos tietäisin, minne minun valakkani on viety, niin hakisin sen. Rattaani ovat tuolla kartanolla, sen minä hämärässä erotan. Mutta ehkä onkin tallissa. Ainakin kannattaa käydä katsomassa.
Janne hiipi talliin. Siellähän valakka oli, ja runsaasti sitä oli siellä kestitty kauroilla, niin runsaasti, että iso osa oli jäänyt syömättäkin.
Janne kuljetti hevosensa pihalle, valjasti sen rattaitten eteen ja läksi ajamaan. Ensin hän hiljaa ajoi, jotta kukaan talon väestä ei heräisi. Mutta kun oli päästy nurkan taakse, niin löi Janne ohjaksien päillä valakkaa ja sanoi:
— Mene nyt, minkä suinkin alta pääset! Matkalla hän mietiskeli asioitaan:
— Onko ennen kuultu mokomaa, että mies pakenee naista tällä tavoin? Onko kuultu, kysyn minä. Ja minne minä nyt menen? En minä suinkaan tänne kylään voi jäädä. Pois minun täytyy kaukaisille maille.
Janne tuli oikein liikutetuksi ajatellessaan, että hän tällä tavoin oli joutunut kohtalon kovan käden alaiseksi. Mutta hän päätti urhoollisesti kaiken kestää.
— Finne, Hämäläisiä.
Kotia tultuaan ja herätettyään Hilman, piikansa, hän pukeutui paraimpaan pukuunsa ja pakkasi tavarat matkalaukkuun. Kun hämmästynyt Hilma kysyi, minne kauppias nyt niin äkkiä matkusti, niin Janne vastasi:
— Minä tunsin tänään sellaista kamalaa kolotusta koko ruumiissani. Ei tässä muu auta kuin mennä kylpylaitokseen. Minä matkustan aamujunassa heti Savonlinnaan.