SEITSEMÄS LUKU
Puolitoista kuukautta oli kulunut, kun eräänä päivänä ilmestyi Syrjälän talon portille Janne, ajaen koko kylän hyvin tuntemalla valakallaan. Nappularattaat olivat tavallista kirkkaammat, ja ajaja oli hyvin punakka ja ketterästi hän hyppäsi maahan.
— Onko täällä talonväki kotona? huusi hän niin että talon nurkat kaikuivat.
Päärakennuksen ovelle ilmestyi Syrjälän emäntä, aina puuhaileva Miina, ja pian hänen jälestään tuli hänen aviollinen taakkansa ja perheellisen kurituksensa esine, Matti.
— Jannehan se on, huusi Miina ja löi kätensä yhteen. Joko Janne nyt vihdoinkin tulee kotia Savonlinnasta?
— Täytyihän minun jo tulla, sillä minne te muuten täällä olisittekaan joutuneet, vastasi Janne. Eilisiltanahan minä tulin. Ja kun olin tarkastanut, että kaikki meillä oli hoidettu niinkuin hoitaa pitää, Hilma naimaton ja talo neljän nurkkakivensä päällä, niin tulin tänne. Minä olen voinut hyvin, niin kai täälläkin on tehty?
— Onhan täällä voitu, vastasi Matti.
— Mikäs sinun, Matti, on voidessa, kun sinulla on sellainen hommaihminen, kuin Miina on, vaimona. Ei hän suotta tule minun sukuuni.
— Mutta sinähän olet laihtunut, Janne, oikein sorjistunut, sanoi
Miina.
— Totta kai minä olen laihtunut, vastasi Janne. Pistähän Miina kätesi tänne liivini alle ja koeta, kuinka kaukana mahasta se nyt on.
Miina teki niin kuin Janne käski. Mattikin tuli koettamaan ja vakuutti:
— Ei ole juuri kuoppaa, mutta ei paljoakaan puutu.
— Mutta millä ihmeellisellä keinolla se on saatu aikaan? kysyi Miina. Ethän sinä ole ollut muuta kuin puolen toista kuukautta poissa näiltä tienoilta. Ovatko ne kylpylaitokset todellakin sellaisia paikkoja, että niistä lähtee hyöty?
— Totta kai niistä hyöty lähtee, mitäs niitä muuten laitettaisiin, sanoi Janne. Odottakaahan, kun minä oikein kerron teille kaikki juurta jaksaen.
He istuivat varjoon tuvan seinän viereen, Janne keskelle ja Miina ja
Matti hänen kummallekin puolelleen. Ja Janne alkoi:
— Sen jälkeen kun Aakusti tahtoi tehdä minusta jonkinmoisen paptistin ja väkisin vei minut veteen kastetta saamaan, vilustuin minä. Pauliina koetti minua oikein täydellä voimalla hoidella, mutta eihän siitä ollut oikein hyvää apua. Ja kun henki minullekin on kallis asia, niin päätin minä, että nyt mennään Savonlinnaan ja annetaan maailman lääkärien näyttää, millä tavoin taudit krassataan ja kronitaan pois ruumiista.
— Se on kai kovasti komea laitos, kysyi Miina, se kylpylaitos.
— Siinä kaupungissa on kaksi komeata rakennusta, piispantalo ja kylpylaitos. Jollen minä olisi niin paljon komeutta nähnyt jo ennen eläissäni, niin ymmällehän minä olisin tullut. Mutta siellä minä olin aivan kuin kotonani. Kyllä se on sentään kummallista, kuinka ihminen tulee varmaksi kaikesta, kun hän joutuu sellaiseen paikkaan, joka sopii hänen luonnonlaadulleen. Ja sen minä sanon, että ensimäisestä päivästä alkaen minä olin siellä niinkuin kotonani.
— Ainahan Janne osaa olla joka paikassa niinkuin kotonaan, sanoi
Miina. Mutta kuinka siellä sitten parannettiin?
— Kaikki kävi siellä järjestyksessä. Ensin tutkittiin mies sanan ja naputusten avulla. Tohtori kyseli minulta yhtä ja toista, ja osasinhan minä hänelle selittää tautini niin perinpohjin, että hänellä ei ollut muuta vastattavaa kuin: jaha, jaha! Sitten toinen lääkäri tutki, miten minun sisävärkkini toimivat. Hän teki samaa kuin sinä, Matti, teet puimakoneelle. Sinä katsot, millaista tulee siitä torvesta, josta ruumenet tulevat. Siitä sinä huomaat, kuinka kutakin kohtaa sitten koneessa on ruuvattava.
— Kyllä ihmisten viisaus sentään on kovin suuri, sanoi Miina.
— Sanos muuta! Tämä on kuitenkin vasta alkua, jatkoi Janne. Kun sitten oli kaikin tavoin minun ruumeniani tutkittu, niin annettiin minulle kouraan lappu, jonka avulla minä sain sitten koneeseeni ruuvauksen. Tämä tapahtui aivan erikoisessa rakennuksessa. Siellä oli sali, joka oli paljoa suurempi kuin pappilan suuri sali, ja sinne sitä sitten mentiin. Siellä oli joukko nuoria lääkäreitä, oikein hienoja herroja, jotka ruumiita ruuvasivat. Ensiksi komennettiin housut jalasta pois.
— Riisuttiinko siellä ihminen aivan ilkoisen alasti? kysyi Miina.
— Ei aivan, alushousut ja paita jätettiin päälle. Ja sitten se toimitus alkoi. Minä sain istua puuhevosen selkään, ja nuori herra otti takaapäin minua kainaloitten alta kiinni ja alkoi kieputtaa. Kyllä se temppu minua nauratti tavattomasti. Niinhän mekin teimme nuorena, Matti, vai mitä? Muistathan sinä, kuinka me sillä tavoin tyttöjä kieputimme.
— Hihihi, vastasi Matti.
— Ei Matti ole koskaan minua sillä tavoin kieputtanut, sanoi Miina hieman kiukkuisesti.
— Eihän toki, eihän toki! vastasi Janne. Sinähän Miina aina Mattia kieputat kaikella tapaa. Älä suutu, älä suutu, kun minä näin kosken teidän perheellisiin asioihinne, mutta kyllä se niin on.
— Mihinkäs totuudesta pääsee, vakuutti Matti.
— Mitä se tähän kuuluu? sanoi Miina.
— Ei kuulukaan, vastasi Janne. Minä sanoin sen ainoastaan selitykseksi. Ja kyllähän minä sen tiedän, että toisella tapaa sinä Miina Mattia kieputat. No niin, siinä minä sitten olin sen nuoren miehen käsissä heilumassa. Ja kummallista, kuinka minä siinä muistin jokaisen hellän hetken, joka minulla on ollut nuoruuteni kukkeimmilla ajoilla tyttölasten kanssa. Mutta toisenlaisia vartaloita minä käsissäni pitelin kuin minun mahani on, joka siinä nyt vatkaantui. Kun minä sitten olin siitä päässyt, niin jouduin penkille pitkälleni ja kaksi nuorta herraa tarttui ensin käsivarsiini ja alkoi vimmatusti hieroa niitä. Siinä oli jo leikki kaukana. Niin ne vetivät ja kiskoilivat kuin kaksi pahinta saunamuijaa vetää miehen syntistä ruumista. Saman leikin alaiseksi joutui sitten sääret. Nyt jouduin taas korkealle penkille ja sain mennä suulleni, ja muuan herra iski kyntensä minun selkääni. Kyllä minä siinä aloin ähkiä pahasti, mutta auttoikos se, ei auttanut yhtään, herra vain hieroi ja nyrkillään jyskytteli selkään. Niin se oli kuin kylänpoikien leikkiä silloin, kun toinen on jäänyt tappelussa alle ja toinen istuu hänen selässään ja koettaa, kuinka kovaa lihaa on selkäpuolella. Kun minä siitä piinasta olin päässyt, niin tuli vatsan vuoro. Se se vasta oli lystiä leikkiä. Et sinä, Miina, sen koreammin leivo suurta kakkua joulua varten, kuin mitä minun vatsaani taputeltiin ja paineltiin. Kutittihan se sellainen. Minä nauroin ja sätkin siinä, mutta sitä hullummaksi se siitä vain tuli. Ja sitten sain mennä rauhaan. Ja tällaista peliä pidettiin siellä joka ainoa päivä, ihan joka ainoa päivä!
— Niinkö siellä kaikille tehtiin? kysyi Miina.
— Kaukana siitä. Meitä oli tuossa hieromisosastossa vain pieni joukko. Te ette tiedä, että tuollainen kylpylaitos on kahdenlaisia ihmisiä varten, niitä, jotka ovat sairaita, ja niitä, jotka ovat terveitä.
— Mitäs ne terveet siellä tekevät?
— Ne ovat hankkimassa itselleen sairautta huvittelemalla. Katsokaahan, minä olen tullut siihen ihmeelliseen huomioon, että jota enemmän ihminen viisastuu, sitä mieluummin hän tahtoo itselleen taudin, ja kun oikein etsii, niin löytäähän sitä sellaisen. Nuo herrat, jotka ovat sairaita hieromassa, ovat samalla palkatut tekemään terveitä sairaiksi. Heidän tehtävänsä on nimittäin ottaa osaa kaikenlaiseen huvitukseen ja väsyttää ihmiset niin pahanpäiväisesti, että he saavat mielihalunsa täytetyksi ja pääsevät sairaiksi.
— Kylläpä se on merkillinen paikka, sanoi Miina.
— Et sinä vielä kaikkea tiedä. Odotahan, kun minä kerron. Nämä herrat keemailevat kaikkien nuorien tyttöjen ja kaikkien rouvien edessä, kuljettavat niitä illalla myöhään pitkin metsäpolkuja, jotta ne vilustuisivat ja saisivat luuvalon, yskän tai jonkun muun taudin tai kolotuksen. Kun minun tapani on iltamyöhällä liikuskella saadakseni unta, niin kylläpä minä tapasin noita pariskuntia melkein jokaisella penkillä, joka oli vähänkin syrjemmässä. Oli siinä kuiskuttelua ja viserrystä niin että riitti. Kas, kun iso osa näitä terveitä sairaita on ulkomaan ihmisiä, jotka eivät osaa sanaakaan suomea, niin täytyi siinä keskustelun tapahtua jollain muulla tavalla. Ja siellä minä senkin opin näin, että osaa sitä kaksi ihmistä tulla toimeen, vaikka ei taitaisi sanaakaan toisensa kieltä. Ja samalla minä huomasin toisenkin asian, sen nimittäin, että se, mikä täällä olisi kauheata, oli siellä luonnollista. Jos täällä kuulisi, että nuori mies on nuorta tyttöä suulle tavannut, niin häät siitä hommataan. Mutta jos nuo nuoret miehet menisivät naimisiin jokaisen kanssa, jonka suulle ovat tulleet, niin haaremi heillä olisi, ihan oikea haaremi, jossa olisi kaikenvärisiä naisia.
— Mutta sehän oli oikea Paapeli! sanoi Miina aivan kauhuissaan.
Kuinka Janne siellä osasi olla?
— Hyvin minä siellä osasin olla! Ihan minä olin kuin kotonani! sanoi
Janne, ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Sinä syntinen ihminen! huusi Miina.
— Rakas Miina, sinä et tiedä, että synti on yhdessä paikassa yhdenlaista ja toisessa toisenlaista. Jos sinä siellä pistät syödessäsi veitsen suuhusi, niin se on synti ja häpeä. Mutta jos noin ohimennen, kun ei ihan toisten silmien edessä sitä vain tee, maistelee huulihunajaa, niin ei se ole synti eikä mikään.
— Et suinkaan sinä, Janne, ollut siinä menossa mukana? Et suinkaan sinä juossut tuolla tavoin illalla pitkin pimeitä metsiä vieraanmaalaisten naisten kanssa?
— Ei minun tarvinnut juosta. Ne tulivat itsestään minun luokseni. Ja ihan keskellä kirkasta päivää oli minulla tyttöjä riippumassa käsivarressani.
— Mutta, herra jestas, mitä kaunista ne sinusta löysivät?
— Ei sitä kauneutta tarvita, ennenkuin naisen voittaa, sen minä siellä huomasin. Kun on oikein kohtelias niille, pitää niitä aivan kuin jokainen olisi vähintäin kuningatar, niin kyllä saa kenet tahansa puolelleen.
— Ja oliko sinulla niitä montakin? Minä tarkoitan noita kuningattaria?
— En minä joutunut niitä laskemaan. Kun yksi meni, niin toinen tuli.
— Kestääköhän maailma enää kauaakaan pystyssä sellaisen menon jälkeen! huudahti Miina.
— Älä pelkää, kyllä se kestää. Maailma on vakavan navan päässä kieppumassa, kyllä se pysyy siinä, vaikka tyttölapset kuinkakin piehtaroitsisivat. Oletko sinä, Miina, koskaan lukenut sähköoppia? Tietysti sinä et ole. Jos olisit, niin silloin tietäisit, mikä on patteri. Minä olin tuollainen patteri. Kun tytöt tahtoivat tehdä pojat mustankipeiksi, ja sitähän tytöt aina tahtovat tehdä, niin he tulivat minun luokseni ladatakseen pojat oikein täyteen sähköön. Aijai, kuinka niiden silmät kipinöitsivät, kun tytöt riippuivat minussa kiinni. Niin siitä oli hommaa, että en ole niin vähää öinä nukkunut sitten kuin siihen aikaan, kun minä sinunkin luhdin ovellesi kävin nuorena ja koiramielisenä naputtelemassa.
— Pidä suusi kiinni, Janne! tiuskaisi Miina. Milloin minä sinut olisin sisään päästänyt?
— Enhän minä sanonutkaan, että sinä päästit. Jos olisit päästänyt, niin sitten olisitkin saanut mieheksesi jonkun muun kuin Matin.
— Sen minä uskon, vastasi siihen väliin Matti, joka koko ajan oli silmät päässä kiiluen kuunnellut Jannen puhetta. Enköhän minäkin mene ensi kesänä sinne kylpemään. Tuntuu ruumiissa toisinaan niin kummallisia pistoksia.
— No, sinne minä sinua en päästä ikimaailmassa, ärähti Miina.
Häpäisisit vielä hyvän nimesi siellä.
— Ei siellä voi nimeään häväistä, vakuutti Janne. Päinvastoin. Minä tulin siellä oikein tunnetuksi. Ja vaikka nuo monet nuoret neitoset eivät muuta osanneetkaan suomeksi sanoa, niin: rakas Janne-setä, sen osasi ihan joka-ainoa. Ja kuinka ne sen sanoivat, voi, hyvänen aika sentään, kuinka ne sen sanoivat! Minulla meni aina silloin sydän pari varvia ympäri paljaasta ilosta. Ja kun ne oikein hellästi minuun nojautuivat, niin silloin minä aina tiesin, että nyt tehtiin taas kiusaa jollekin nuorelle miehelle. Seuraavana päivänä minä siellä hieromalaitoksella aina visusti varoin, etten tullut suuttuneen herran käsiin, sillä niin ne lykkäsivät, että nahka oli rypyssä.
— Kas, kun eivät antaneet oikein tuntuvasti selkään, sanoi Miina, sillä sen Janne olisi ansainnut. Jos minä olisin ollut siellä, niin kyllä minä olisin hommannut.
Jannen naama aivan säteili, kun hän sanoi:
— Tietysti minä sain selkääni! Ja lujasti sainkin! Eräänä iltana hyökkäsi kaksi tuollaista nuorta herraa pimeässä kimppuuni, ja silloin sitä alkoi sataa lyöntiä. Kipeätä se teki, mutta suloista se kuitenkin oli. Että minuun vielä kannatti olla toisten mustasukkaisia, että minä olin tyttöjen edessä vaarallinen! Sitä minä en sentään olisi uskonut enää itsestäni, en totisesti olisikaan uskonut, en vaikka oikeudessa lautakunta sen olisi vakuuttanut. Mutta kun sain selkääni, niin kyllä silloin täytyi uskoa, tahtoi tai ei. Jos jestanpoo kuitenkin! sanoin minä kun sitten nousin jalkeilleni. On se elämä yksi siunattu asia ja rakkaus sitä enemmän. Kyllä minä siellä Savonlinnassa tulin niin terveeksi sekä sielun että ruumiin puolesta, että nyt sitä nähdään, mikä mies minä olen.
— Annas olla kun minä tämän kaiken kerron Pauliinalle, joka monen monta kertaa on ollut täällä kysymässä, eikö Savonlinnasta ole tullut tietoja, sanoi Miina.
— Kerro vaan, jos mielesi tekee, sanoi Janne. Hyvää se Pauliinallekin tekee, että näkee ja kuulee, miten naisten tulee kohdella sellaista miestä kuin minä olen. Pauliinalla on aivan ominainen tapansa rakastaa, joka voi kyllä olla sopiva muutamille, mutta kuolema toisinaan seuraa siitä, millä tavoin hän miestä hyväilee. Toista se oli siellä niiden ulkomaan tyttöjen seurassa. Ne sivelivät ja halailivat niin että pois tieltä vaan. Ja sitten ne haisivat kaikki tyyni niin kovasti hyvältä. Kyllä se haju vielä istuu minun vaatteissani, koettakaas vaan!
Ja Janne vei takkinsa rintapieltä Miinan ja Matin nenän eteen.
— Sellaista se on joutavien ihmisten hajua, sanoi Miina halveksivasti. Eihän siinä ole alkuakaan emännän hajuun, josta aina päättää, onko nainen ahkera vai ei. Jos minä Jannen sijassa olisin, niin en minä ajattelisikaan muita kuin Pauliinaa, sen minä sanon.
— En minä vielä pitkään aikaan joudu Pauliinaa muistamaan, sanoi Janne. Minä ajattelen noita tyttösiä siellä Savonlinnassa. Se seura oli niin paljon sopivampaa minulle. Minä olen saanut niiden kaikkien osoitteet ja minä kirjoitan niille oikein koreille korteille hellät terveiset.
— Niin sen Jannen sydän on kuin kestikievari, sanoi Miina. Sinne näkyy tulevan jos jonkinlaista väkeä.
Ja Miina läksi harmistuneena menemään rakennukseen.
Mutta Matti istui Jannen vieressä mietteissään, punan levitessä poskilleen.
— Mitäs sinä sanot sellaisesta elämästä? sanoi Janne. Eikös se ole hauskaa?
— Kai se niin on.
Matti näytti hyvin tuumiskelevalta, sitten hän nykäisi Jannea ja sanoi:
— Milläs tavalla sinne pääsee?
— Minne?
— Sinne kylpypaikkaan.
— Sillä, että menee sinne.
— Mutta, mistä saa taudin?
— Kyllä ihminen aina niin sairas on, että kylpylaitokseen kelpaa.
— Mutta ei meidän muija minua päästäsi omasta hommastani sinne.
— Vai sinne sinun mielesi tekee? Annanko sinulle neuvon? Mene meidän kylän tohtorille puhumaan. Kyllä sellainen mies aina taudin löytää, vaikka uskoisit olevasi terve kuin pukki. Minä kuulin siellä sellaisista taudeista, että oikein nimet kauhistuttivat. Ja sen minä sanon, että jonkin sydän- ja keuhkovian löytää tohtori vaikka millaisesta ihmisestä. Varsinkin sydänvian saa niin helposti. Ja totta kai sinulla jo sellainen on, kun olet elinikäsi ryypännyt ja ollut sellaisen perhekomennuksen alaisena.
— Hauskaahan tuolla taitaisi olla minullakin. Onhan minulla rahaa, niin että siitä ei olisi puutetta. Kuinka sitten tulisi toimeen noiden tyttösten kanssa?
— Se on ihan toinen asia, vastasi Janne. Ei se sellainen voima olekaan annettu jokaiselle, että tytöt tulevat tykö. Minulla se nyt on ihan luonnostaan. Sinulla ei ole sanan voimaa. Ja katsohan, se se sittenkin siinäkin asiassa kaiken määrää ja johtaa. Ilman sanaa ei naista taluta minnekään. Niinhän elukoitakin täytyy huudella ja niille kauniisti sovittaa äänensä. Mitä sitten naisia, jotka ovat niin paljon merkillisemmin kokoonpantuja kuin muut elukat.
Matti löi kätensä yhteen niin että paukahti. Tämä äkillinen voimannäyte saattoi Jannen hetkiseksi aivan ällistymään.
— Mikä sinulle, mies, nyt tuli? kysyi hän.
— Minä tahdon kerran päästä näkemään, minäkin, millaista se oikea syntinen maailma on. Ei sitä jaksa aina olla tässä avioliitonkaan satamassa.
— Kyllä minä nyt huomaan, mikä taivaan lykky minulle on ollut se, ettei kukaan nainen ole minua ottanut tai minä ketään naista, sanoi Janne. Nyt sitä saa elämässä kepeästi hypellä kuin heinäsirkka. Minua ei kukaan estä. Kyllä minä näen, että avioliitto on kaiken hauskuuden hauta. Niin, hauta se on, mutta sen päälle ei ole kirjoitettu: tässä lepää! Sen sinä, Matti, kyllä tiedät, sillä lepoa ei Miina sinulle anna.