IV

Lyseon opettajat pitivät pitkiä neuvotteluja siitä, oliko heidän koulunsa laisinkaan sopiva kasvatuslaitos sellaisille olennoille kuin Kiljusen pojat. Eivät he olleet tyhmiä, sen jokainen opettaja myönsi, mutta heillä oli niin kovin merkillinen tapa painaa kaikki asiat muistiinsa, ja maantieteen opettaja vakuutti, että joka kerta kun hänen piti mainita kaupunkien nimiä, muisti hän aivan vasten tahtoaan sen nimen, jonka Kiljusen pojat sille olivat antaneet. Opettaja pelkäsi, että hän kerran vielä koko luokan kuullen itsekin käyttää sellaista nimitystä. Ja sehän olisi ollut aivan hirveää!

Opettajakunta päätti pitkien keskustelujen jälkeen toimittaa pojat yhteiskouluun, koska tyttöjen seura epäilemättä vaikuttaisi heihin sivistävästi ja kehittävästi. Lähellä oli yhteiskoulu, asiasta keskusteltiin sen johtajan ja johtajattaren kanssa, ja nämä vakuuttivat, että jos mikään koulu niin juuri yhteiskoulu, oli omiaan tekemään lapsista erinomaisia olentoja.

Mökö ja Luru siis muuttivat koulua.

Eiväthän Mökö ja Luru olleet mitään pahoja poikia, eivätkä he saaneet mitään merkillistä aikaan, ellei sattunut tulemaan jotain odottamatonta. Pari päivää he olivat uudessa koulussa aivan erinomaisia oppilaita, niin hiljaisia ja kilttejä, että johtaja ja johtajatar ihmettelivät, kuinka lyseo ei ollut pitänyt niin siivoja poikia, vaan oli ne lähettänyt heille. Poikien hiljaisuus johtui siitä, että he eivät olleet koskaan ennen olleet tyttöjen seurassa, ja siksi he näitä nyt ihmettelivät. Ainahan poika ensin ihmettelee tyttöä, ennenkuin ryhtyy tekemään sille kiusaa.

Mökö ja Luru eivät olleet koskaan leikkineet nukeilla, eivät siis tietäneet mitä ne olivatkaan. Kun Mökö eräänä päivänä kuuli kahden tytön keskustelevan nukeistaan ja siitä kuinka kauniit puvut niillä oli ja kuinka kilttejä ne olivat olleet, niin hän kysyi:

— Mitä elukoita ne ovat?

Kylläpä tytöt nauroivat Mökölle. He kutsuivat kaikki luokan tytöt yhteen ja kertoivat, mitä Mökö oli kysynyt. Ja sitten ruvettiin kyselemään Mököltä, mitä hän oikeastaan luuli nukkien olevan. Tietysti Mökö vastasi luulevansa niitä pieniksi eläviksi olennoiksi.

Tytöt silloin nauroivat ja huusivat yhteen ääneen:

— Kyllä me huomenna näytämme sinulle, millaisia nuket ovat!

Mökö kertoi asiasta Lurulle, ja molemmat pojat olivat niin uteliaita näkemään, mitä nämä elävät olivat, etteivät tahtoneet saada unta silmiinsä paljaasta odotuksesta.

Kun pojat seuraavana aamuna hiukan myöhästyneinä saapuivat luokkaansa, olivat kaikki tytöt jo siellä ja olivat tuoneet nukkensa. Muutamilla oli viisi, mutta toisilla parikymmentäkin. Yhteensä niitä oli kaksisataaviisitoista. Mökö katseli nukkeja, otti niitä käsiinsä, käänteli niitä ja sanoi:

— Eiväthän nämä olekaan mitään eläviä, nämähän ovat kankaasta.

Mökön hämmästys oli niin suuri, että se alkoi naurattaa tyttöjä. Ja kun sellaiset pienet tytöt nauravat, niin se onkin kimakkaa kikatusta. Nyt Luru suuttui jo veljensä puolesta ja sanoi:

— Älkää siinä narskuko.

Tytöt nauroivat yhä enemmän.

Luru sieppasi erään tytön palmikosta kiinni. Tyttö parkaisi ja löi kädessään olevan nuken päällä Lurua päähän niin että napsahti. Samassa oli useita tyttöjä auttamassa toveriaan. Mikä tarttui nukkensa jalkoihin ja löi sitten sillä Lurua, mikä tarttui nukkensa päähän ja löi sen jaloilla poikaa. Ja Luru huitoi ympärilleen kuin hullu.

Tietysti Mökö riensi auttamaan veljeään ja sai hänkin kimppuunsa tyttölauman. Kuului vain napsahduksia ja mäikinää, kun tytöt löivät nukeillaan poikia. Ja niin surkeasti siinä kävi, että Mökön ja Lurun oli pakko mennä ikkunan luo turviin saadakseen edes selkänsä suojelluksi ja voidakseen nyrkeillään huitoa oikealle ja vasemmalle.

Mutta ennen tunnin alkua sattui luokan ikkuna olemaan auki. Pari tyttöä tarttui aivan äkkiä Mökön kinttuihin kiinni, nostivat ne ilmaan, toiset tytöt lykkäsivät ja Mökö putosi pihalle. Tämä tapahtui niin äkkiä, että hän ei oikein tiennyt, missä hän olikaan. Luru huomasi, mikä onnettomuus oli tullut veljelleen ja aikoi väistää sitä, mutta nyt pariin kymmeneen nouseva tyttölauma hyökkäsi häneen käsiksi, ja vaikka hän potki ja huitoi, rehki ja riuhtoi, niin saivat tytöt hänetkin pudotetuksi ikkunasta.

Kun Mökö näki veljensä tulevan ikkunasta alas ja läiskähtävän pihalle, sanoi hän:

— Jaha, sinäkin tulit tänne.

Molemmat tunnustelivat ruumistaan ja tulivat siihen vakaumukseen, että pikkutytöt eivät ole mitään ihmisiä, vaan oikeita petoja, jotka kuljettavat mukanaan kovapäisiä ihmisenkuvia, joilla saavat napsutella poikia päähän.

Vähän ajan päästä Mökö katsoi Luruun ja sanoi:

— Luru, sinun pääsi rupeaa lihomaan.

— Älä puhu pehmoisia, sanoi Luru.

— Usko minua, se rupeaa lihomaan.

Ja totta se oli. Lurun pää oli ruvennut hyvin peloittavassa määrässä suurenemaan. Mutta niin alkoi käydä Mökönkin. Koko päänuppi alkoi vähitellen paisua, hiljalleen mutta varmasti. Eihän se ihmeellistä ollut, sillä tytöt olivat niin paljon naputelleet heitä päähän nukeillaan, että he olivat aivan täynnä kuhmuja, ja nämä nyt alkoivat nousta.

Kun opettajat tulivat noutamaan poikia pihalta, niin eivät he olleet näitä tunteakaan samoiksi olennoiksi, niin suurpäisiä he olivat. Päästyään selville siitä, mikä poikia vaivasi, panivat he märkiä pyyheliinoja poikien pään ympärille ja sitten heidät pitkälleen opettajainhuoneen sohville. Johtajatar istui poikien vieressä ja itki, itki katkerasti sitä, että tällainen tappelu oli tapahtunut hänen koulussaan, ja sitä, että pojat olivat niin paisuneen näköisiä.

Opettajakunta kokoontui, ja arveltiin, etteivät nämä pojat mitenkään tule toimeen yhteiskoulussa, vaan tarvitsevat lyseota ja kovaa kuria.

Poikia tarjottiin takaisin siihen lyseoon, mistä olivat tulleet, mutta täällä ei mitenkään otettu heitä vastaan. Ei auttanut silloin enää muu kuin viedä heidät kaupungissa olevaan toiseen lyseoon. Kun täällä pidettiin kovaa kuria, niin rehtori kuultuaan poikien entisistä seikkailuista sanoi rauhallisesti:

— Kyllä ne meidän koulussa talttuvat!

Hän uskoi niin, mutta ei pidä koskaan uskoa liikoja hyvää itsestään, ei tiedä, miten voi käydä. Ja rehtorille kävikin vielä hyvin hullusti.