II.
Ansassa.
Iloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli aivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.
Noin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin ja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt kenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään painoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin kasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja palaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?
Vähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli jaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta hänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi Paul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää ilmoitettavana.
Kun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen niskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten muutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi ja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet kapakasta pois.
— Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi
Didrik König nauraen.
Kaikki muut paitsi Paul yhtyivät nauruun.
— Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän matkustanut pois vai eikö?
Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan. Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen kertoa kaskujaan.
Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.
Paul ponnahti heti paikaltaan ja sanoi:
— Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.
Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän heti.
— Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.
— Hän on joutunut satimeen! huudahti Paul.
— Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen upseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin puhuisimme kauppa-asioista.
Paul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle jääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa palloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä pisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään, joka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.
— Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän liikkui? sanoi Paul.
— Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa koskaan ole ollut puutetta.
— Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut vihollistensa käsiin?
— Kyllä siitä asiasta aina selvä tulee, sanoi Mikko.
— Mitenkä?
Mikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä leipäpallo putosi pöydälle.
Huomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi terävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun tätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:
— Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät varmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on kruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän asti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen; voit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä. Onhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä mielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi on määrännyt.
Mikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän omituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan jatkoi:
— On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla yöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa niinkuin aina ennenkin.
Yhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli varastokellariin vievästä ovesta.
— No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran vielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka monta yötä yhteen kyytiin.
— Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul nauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.
Mikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä seurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:
— Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta
Nike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik
Königille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada
tietää, miten ystävämme on käynyt.
— Mutta millä keinoin? kysyi Mikko.
— Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on minulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja toista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se on minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän hänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.
— Etsitään.
— Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis mies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme tapaamaan piika-ihmisiä.
He pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat eräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi oven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka silmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu aina raollaan.
— Iltaa, Maikku! sanoi Paul.
— Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra täältä hakee?
— Sinua, ei muuta kuin sinua tällä hetkellä.
— Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika pannen kätensä ristiin.
— Missä on Napukka?
— Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä raahaavan.
— Anna tänne pian kellarin avain! sanoi Paul.
— Se on isännällä.
— Mene hakemaan se häneltä. Sano, että sinulla on kellariin asiaa.
— Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin avainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.
— Vie minut sitten edes kellarin ovelle.
— Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on varmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä, mitä ulko-oven takana puhuu.
— Mitä me nyt teemme? sanoi Paul Mikolle.
— Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi rakkauskirjeitä kuljetettava?
— Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin sanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.
Maikku näytti hetkisen tuumivan.
— Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä keskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.
— Pian siis sinne.
Maikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä.
Tultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:
— Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä näkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun kapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän minulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.
— Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua pureskeltavaksi.
Hän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne
Maikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.
— Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi on parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis esilletuoja.
Sointuvalla äänellä hän alkoi laulaa:
Missä on mun ystävän,
jos sen tiedät, niin ilmoita!
Hän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja odotti.
Silloin kaikui jostain kaukaa lapsen ääni:
Ne karkasi kimppuhun ystävän ja panivat hänet kiinni. Ja linnassa saa nyt istua hän ja olla kuin herra fiini.
— Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan, sanoi Paul hiljaa Mikolle.
Sitten hän jälleen alkoi laulaa:
Nyt lähteä mun täytyy taas tietä kulkemaan, kai kohta aika joutuu, kun sinut nähdä saan.
— Nyt nopeasti toimeen! jatkoi Paul ja läksi yhdessä Mikon kanssa kadulle.
— Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai me häntä sinne jätä.
— Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul. Vapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun, kertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen hänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne ovat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat suussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.
— Kirjeet ovat tallella, jos niitä kaivataan! sanoi Mikko.
— Missä?
— Täällähän ne ovat minun povessani.
— Miten ne sinulle ovat joutuneet?
— Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu uhkaamaan!
— Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on pelastettava.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, lausui Mikko.
— Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni, jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan. Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku, mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni, välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa saa.
Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius
Borchardtin upean talon edustalle.
— Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin tarttuvat.
Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.