III.
Kukko ja kana.
Seuraavana aamuna Paul meni Jokkim Fresen asunnolle saamaan tarkempia tietoja. Kartanolla hän tapasi talon vanhan rengin.
— Onko nuori herra Frese kotona? kysyi Paul.
— Ei ole, hän on lähtenyt matkoille, vastasi renki.
— Minne?
— Tukholmaan.
— Yksinkö?
— Ei yksinään, vaan osa linnanväen sotilaita läksi, kuulin minä, viime yönä Turkua kohden, ja hän liittyi niiden seuraan.
— Mistä sen tiedät?
— Täällä kävi tänä aamuna muuan linnan sotilaista tuoden kirjeen, jossa Jokkim herra ilmoitti lähteneensä Tukholmaan.
— Ja tuo kirje puhui totta?
— Tietysti se totta puhui. Jokkim herra läksi eilisiltana ajelemaan, mutta vähän ajan päästä tuotiin hevonen ja reki kotia, ja tänä aamuna vahvistettiin kirjeellisesti se, mitä hevosen tuoja eilisiltana oli sanonut.
— Miksi et illalla kysellyt, minne hän aikoi, kun hän läksi talosta?
— Kuinka minä sellaista tohtisin mennä isännältäni tiedustelemaan? Arvelin, että ainahan lopulta tulee tietoon, missä suuret herrat liikkuvat.
Paul läksi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevaan suureen
Ruuthin taloon ja pyysi tavata Katarina rouvaa, Jokkim Fresen äitiä.
Pyylevänä, mahtavana ja karkeaäänisenä tuli tämä Paulin luo.
— Mitä tämä västäräkki hakee? kysyi Katarina.
— Tahtoisin tietää, missä nuori Frese, poikanne, on tällä hetkellä?
— En minä ole mikään täysikasvuisen pojan vartioitsija, vastasi
Katarina. Hänellä on lupa mennä minne itse tahtoo.
— Eikö hän itse ole ilmoittanut, minne hän on mennyt?
— Ei ole.
— Ette siis tiedä, missä hän on?
— Tiedän kyllä. Ja jos nuori naskalikin sen tietää tahtoo, niin sanonkin. Hän on matkalla Tukholmaan. Hän päätti eilisiltana myöhään matkastaan eikä sen vuoksi tullut enää siitä meille ilmoittamaan.
— Mistä sen tiedätte?
— Maaherran sotilas kävi tänä aamuna ilmoittamassa, että Jokkim oli liittynyt seurueeseen, joka saattoi maaherran vierasta Turkuun.
— Hän on siis turvassa?
— Täydellisesti turvassa. Mitä asiaa sinulla olisi hänelle ollut? Tunnen sinut varsin hyvin. Sinähän olet Borchardtin sydämensä palavuudesta ja kielensä lipeydestä tunnettu kirjuri.
— Sama kauhistus!
— Mitä tekemistä sinulla on poikani kanssa? kysyi Katarina rouva tiukasti.
— Ainahan nuorilla miehillä yhteisiä hommia on, vastasi Paul.
— Ne hommat ovat nyt menneet poikki, sanoi Katarina. Ja hyvä olikin, sillä minä en tahdo sukuuni mitään luhdin ovien tarkastajaa.
— Rouva kai tietää, että sellaisia miehet pyrkivät avaamaan. Ehkä on lähellä sellaista väkeä.
Paul viittasi tällä hurjasta elämästään tunnettuun Barthold Ruuthiin.
Samassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista kovempaa kyytiä kadota portaita alas.
Kadulle tultuaan tuumi Paul:
— Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet tiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa häntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on jotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan poikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat. Niin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika viikari on.
Hän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain siellä yksinään hääri.
— Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli tavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen jauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät päässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.
— Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut hänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen vakoilevasti Pauliin.
— Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai sillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?
— Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän on ollut, lausui Nike.
— Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa toimittanut? sanoi Paul.
— Jos teillä todellakin on ollut asioita hänen kanssaan, joita en häntä suinkaan tahdo kieltää toimittamasta, sillä maksattehan siitä pojalle runsaasti, niin pääsemme siitä piankin selville. Tulkaa, niin saatte minun läsnäollessani kysellä häneltä.
— Kyllä Napukka ja minä sinua vielä nenästä vedämme! ajatteli Paul astuessaan Niken seurassa portaita alas kellariin.
Tultuaan sisimmän kellarin ovelle sanoi Nike hiljaa:
— Nyt kysykää, jos tahdotte. Minä seison tässä vieressä. Poika ei tiedä minun täällä olevankaan ja puhuu siis aivan niin kuin asiat ovat. Saammepahan nähdä, missä hän eilisiltana myöhään oli. Jos epäilykseni ovat oikeat, niin paha hänet perii, sillä minä en kärsi talossani vakoilijoita, minä, joka olen kunniallinen mies.
Nike sanoi tämän aivan hiljaa, jotta poika ei kuulisi oven toiselle puolelle mitään.
— Kysykää nyt, lisäsi hän.
— Oletko siellä, Napukka? kysyi Paul.
— Olen. Tekö se olette, Paul herra? Oletteko yksin?
— Olen.
— Sanokaa: olen aivan yksin, lausui Nike hiljaa Paulin korvaan.
— Olen, olen aivan yksin, sanoi Paul.
— Millä pääsitte tänne asti, isällähän on avaimet? kysyi Napukka.
— Vastatkaa: varastin ne hänen taskustaan, kuiskasi Nike taas.
— Varastin ne hänen taskustaan, sanoi Paul.
— Hyvä on, kuului Napukan ääni. Nyt minä ymmärrän kaikki.
— Mehän ymmärrämme aina toisemme puolestakin sanasta, lausui Paul.
Niin tietysti nytkin.
— Tietysti, vastasi Napukka. Minä olen yhtä teidän kanssanne, niinkuin suutarin piki ja lanka.
— Toimititko asiani eilisiltana?
— Minkä asian?
— Sen rakkausasian, jonka otit ajaaksesi. Mitä sanoi ystäväni?
— Hän käski sanomaan, ettei hän pitkään aikaan voi teitä tavata ja että kaikki on hullusti menossa. Niin hän sanoi.
— Sepä on ikävää!
— Sitä minäkin olen täällä surrut, sanoi Napukka.
— Kysykää nyt häneltä, missä hän oli eilisiltana myöhään? kuiskasi
Nike Paulin korvaan.
— Missä olit eilisiltana myöhään? sanoi Paul.
— Sitä en voi kertoa.
— Miksi et?
— Se on oma asiani.
— Etkö voi edes viitata mitään sinnepäin?
— Minä voin vain laulaa:
Kukko se käveli kannallansa, kana se kulki varpaillansa.
Niinkuin laulussa sanotaan. Ettekö siitä arvaa?
— En.
— Koettakaa kuitenkin.
— Siitä huomaatte, että hänellä on jotain salattavana, sanoi Nike. Tulkaa pois, Paul herra. Poika saa olla siellä siksi, kunnes tunnustaa, missä oli eilen.
Kellarista tullessaan koetti Paul miettiä, mitä kummaa Napukka mahtoi tarkoittaa tuolla laulullaan, sillä hän ymmärsi, että poika ei mitenkään syyttä suotta olisi alkanut tuollaista järjetöntä renkutusta laulaa.
— Ymmärsittekö, mitä hän tarkoitti tuolla kukolla ja kanalla? kysyi
Nike.
— En, vastasi Paul.
— Mutta minä sen ymmärsin.
— Mitä se oli?
— Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa. Napukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän saakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.
— Mutta hänhän kuolee siellä nälkään.
— Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että hän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.
Nike kumarsi Paulille ja sanoi ivallisesti:
— Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla tolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa miettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne ovat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.
Nike kumarsi kerta vielä ja jätti Paulin kartanolle seisomaan.
— Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna ja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.
Astellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä Napukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.
Juoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle ja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon siipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi Paul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa siipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli joutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän kukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden vuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan kanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat ennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä orrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni ja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.
Tämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin kysyi hän:
— Mikä kaakotus täällä on vallan päällä? Ovatko kanat kapinassa herraansa vastaan, ja ovatko hevoset sitä säikähtyneet?
— En tiedä, vastasi Paul nauraen koettaen piilotella vasua. Minä tulin sisään, ja heti täällä syntyi jumalaton melske.
Epäillen rengin viipyessään viimein huomaavan, mitä aikeita hänellä oli, tahtoi hän jollain tavoin saada tämän lähtemään pois ja lausui senvuoksi:
— Menehän ilmoittamaan kanamummolle!
Renki läksi tallista, ja sinä aikana Paul kiireimmän kautta sieppasi vanhan matonkappaleen ja peitti sillä koriin kukon ja kanan, kiipesi kartanon aidan yli seuraavan talon pihalle ja siitä samassa kaupungin korttelissa olevan Borchardtin kapakkatalon pihalle. Nokkelasti hän pujahti krouvarin talliin ja pisti korin lintuineen sinne.
Palatessaan oman talon talliin oli kanamummo siellä paraillaan siunailemassa ja voivottelemassa, kuinka talon kukko ja muuan kana oli varastettu.
Paul oli tyytyväinen. Tällainen tapaus, sen hän tiesi, pian tiedetään viereisissä taloissa. Hän ei ollutkaan pettynyt, sillä muutaman tunnin päästä ilmestyi Napukka hänen luokseen.
— Arvasittepa oikein, mitä minä laulullani tarkoitin, sanoi Napukka Paulille. Isäukko päästi minut kellarista maalle ja kiittelikin vielä, kun sillä tavoin olin talon varallisuutta kartuttanut.
— Meillä ei nyt ole aikaa keskustella isästäsi, sanoi Paul, vaan ilmoita heti, mitä tiedät Jokkimista ja hänen katoamisestaan?
— Kun näin Didrik Königin katoavan meidän kapakasta ennen sen sulkemista, niin arvasin heti, että hän oli menossa jotain tärkeää toimittamaan. Hän meni sellaista kyytiä linnaa kohden, ettei kurkistanut kertaakaan taakseen eikä huomannut, että minä häntä seurasin. Pian hän palasi linnasta muutaman sotilaan keralla ja asettui jäälle linnan viereen piiloon odottamaan. Nuori Frese herra ajoi jäälle Haakonin portista ja aikoi sivuuttaa linnan, mutta samassa sotilaat ryntäsivät hänen luokseen ja vangitsivat hänet. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin olen kertonutkaan. He sitoivat nuoren herran ja veivät hänet linnaan. Minä tulin heti Didrikin jälestä tänne ja aioin antaa teille joitain tietoja, mutta silloinpa nuo kirotut ottivat minut kiinni ja sadatellen vei isä minut kellariin. Kun kuulin teidän tulevan sinne, niin arvasin heti, että isä oli seurassanne ja tahtoi tietää, missä olin edellisenä iltana ollut. Mutta sitäkös minä hänelle olisin sanonut! Kun tiesin, että varkaus on ainoa seikka, jota hän pitää kunniallisena, niin koetin saada teidät ymmärtämään, mitä halusin. Ja kun kukko ja kana sitten ilmestyivät meidän talliin, niin hän heti päästi minut vapaaksi.
— Sinä olet viisas ja sukkela poika, sanoi Paul taputtaen Napukkaa päähän. Nyt meidän täytyy ajatella, millä tavoin vapautamme nuoren Fresen.
— Kai siitä jotain tulee, kun me kaksi panemme viisaat päämme yhteen, sanoi Napukka itse tietoisesti.
— Mitä keinoa sinä ehdotat? sanoi Paul hymyillen Napukan suurelle varmuudelle.
— Olen tätä asiaa miettinyt kellarissa istuessani, sanoi Napukka, ja olen tullut siihen ajatukseen, että se tapahtuu joko väkirynnäköllä tai viekkaudella.
Kauan he keskustelivat, ja lopputuloksena oli se, että vielä samana päivänä Napukka meni linnaan ja pyrki maaherra Konrad Gyllenstjernan puolison Martan puheille. Hänellä oli mukanaan kirje, jossa Paul siroin sanoin tunnusti rakkautensa. Kirjeen alla ei ollut nimeä.
Kun Napukka oli päässyt Martta rouvan luo ja tämä oli lukenut kirjeen, katsoi tämä vuoroin kädessään olevaan kirjeeseen ja kirjeen tuojaan.
Napukka seisoi hänen edessään hajasäärin, pää hiukan kallellaan, suu hymyssä ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.
Hieno puna levisi Martta rouvan poskille. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanutkaan suustaan muuta kuin yskähdyksen. Hän hypisteli kädessään kirjettä ja mietti, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Viimein hän näytti tehneen päätöksensä. Hän viittasi Napukkaa seuraamaan häntä pieneen kammioon, jossa he menivät istumaan ikkunakomeron penkille, talvipäivän valon tullessa sisään huoneeseen lasimaalauksilla varustettujen ruutujen läpi.