IV.
Paul Moijin valloitusretki.
Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas, tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen, sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet, kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle, joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin presidentiksi.
Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.
Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:
— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt?
— Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul oli neuvonut häntä sanomaan.
— En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän sivistynyt ja hieno mies.
— Hän onkin tämän kaupungin hienoin herra.
— Ja hän on minuun rakastunut? Niinkö sanot?
— Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka lapsellisen juhlallisesti.
— Hänkö sillä tavoin on käskenyt sinua sanomaan minulle?
— Niin.
— Se on kauniisti sanottu!
Martta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää talviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa niemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta pojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.
— Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen katseillani haavoittanut.
— Hänen nimensä on Paul Moij, vastasi Napukka.
— Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli tuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja siniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen tukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu, jolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?
— Kyllä hän noista tuntomerkeistä päättäen on sama mies.
— Hän on hirveän kaunis mies!
— Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki muut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.
— Hänestä saat varmaankin hyvän isännän.
— Minä olen valmis vaikka hengelläni auttamaan häntä.
— Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin tohtinut panna nimeään kirjeen alle.
— Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin tulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.
— Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain vastaavan hänelle?
— Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea, niin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä tapaamaan.
— Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani naimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen tuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun täytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa minulle kirjoittaa enää sanaakaan.
Hän oli hetkisen vaiti ja lisäsi sitten:
— Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana, niin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.
— Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä tavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.
— Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin panna minua vaaraan.
— Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä sanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä armollinen rouva ottaa vastaan.
— En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä mieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni olisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän nyt keskellä talvea minnekään lähde.
Napukka nousi paikaltaan, löi käsiään yhteen ja sanoi tiukasti:
— Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan samaa asiaa.
Hän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä ensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet istumaan ja sanoi:
— Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin ja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen. Mutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä tänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei kukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole mitään hänen käyntiään vastaan.
Napukka nousi jälleen ja sanoi:
— Tämä ainakin on selvää puhetta. Minä menen antamaan hänelle tiedon.
— Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei mieheni mitään huomaa.
— Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin olen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään, ei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.
Asiansa onnellisesti toimitettuaan läksi Napukka livistämään Paulin luo.
Päästyään Paulin huoneen ovelle ja avattuaan sen hän huusi:
— No, nyt on teeri ansassa, ei muuta kuin menee ja ottaa kiinni!
Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia, vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.
— Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!
— Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan, että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.
— Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.
— Yksilahkeisenako te sinne menettekin? sanoi Napukka.
— Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan minulle kaikki ovet, siitä olen varma.
Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.
— Miten hame minun ylleni sopii? sanoi hän.
— Aivan niin kuin aina olisitte sellaisissa vehkeissä ollut.
— Sitä minäkin arvelen.
— Mistä te tuon puvun olette siepannut?
— Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle ollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti tämän minulle.
Napukka katseli Paulia hetkisen suurella ihailulla ja sanoi sitten äkkiä:
— Mutta viikset!
— Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa tuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.
Hän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat viiksensä pois.
— Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään katsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat tulla minua saattamaan.
Hän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan päähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.
— Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija.
Ja nyt lähtekäämme.
Yhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä pystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo kaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen alentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat linnaa kohden.
Sen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he astelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon vieviä portaita kohden.
— Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee vieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.
Tämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä parin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten juurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.
— Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi Napukalle.
Tämä jäi portaille, ja Paul astui sisään.
Hänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä. Huoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä palvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.
Rohkeasti Paul meni Martan luo ja sanoi:
— Etkö sinä Martta, enää minua tunnekaan?
— En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä pitkään katsoen Pauliin.
Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä osoittavaa liikettä.
Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.
Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja sanoi suloisesti:
— Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.
Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan katsoen ällistyneenä Pauliin:
— Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei kukaan minua tunne.
Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja hillittömästi.
— Mikä seikkailu, sanoi hän, mikä seikkailu!
Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti
Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.
Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.
— Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita teihin.
— Hullaantuneita, sitä ei voi sentään sanoa, väitti Paul.
— Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö, mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?
— En tiedä.
— Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!
— Te olette suloinen, suorastaan suloinen! sanoi Paul.
— Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään. Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan vaarallinen vihollinen.
— Hänellä on siis vihollisia? kysyi Paul viattomasti.
— On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen minulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma henkensä on vaarassa.
— Ja kuinka kävi?
— Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet kiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis pelastettu.
— Mutta jos hän karkaa?
— Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on aina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla kaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen silloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.
— Vai niin. Kuka tuo vihollinen on?
— Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme, puhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun sanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.
— Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi kertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään muuta kuin teitä.
Samassa kuului askeleita portailta.
— Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät täällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!
— Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä minä tästä suoriudun.
Konrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen, karkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.
— König sanoi tänne tulleen vieraita. Keitä täällä on? kysyi hän.
— Minä täällä vain olen, serkku, sanoi Paul makealla äänellä.
— Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi muistaa, kuka te olette.
— Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen
Sigrid Sparre.
— Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle levinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä, sanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että nuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä kovasti yksinäisyyttä.
— Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle, sanoi Paul veikeästi.
— Kuinka niin? kysyi maaherra.
— Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä kanssa.
— Martta on vielä niin nuori, ettei hän sellaista tee, sanoi maaherra.
Martta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja tuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.
— Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi maaherra.
— Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa tuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja juoma.
— Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa olevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta siihen viiniä.
Tänä aikana Paul kuiskasi Martalle:
— Olkaa iloisempi ja huolettomampi, muuten kaikki menee hullusti!
— Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi Martta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun kaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois täältä.
— Minä menen, jos annatte minulle vankilan avaimen.
— Avaimen. Miksi?
— Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa.
Ja siinä te saatte minua auttaa.
Mutta enhän minä voi pettää miestäni.
— Petos sinne tai tänne, kun pelastatte sen kautta nahkanne.
— Mutta jos hän huomaa avaimen kadonneen?
— Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä mallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään teidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.
— Mihin kaikkeen te minut pakotattekaan!
— Suostutteko?
— Täytyyhän minun suostua!
Tämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja niin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja kädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.
— Serkku on ystävällinen ja maistaa viiniä tervetuliaisiksi!
Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen, jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen hameensa taskuun.
Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.
Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.
Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan, ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.
— Jumalan kiitos! sanoi Martta itsekseen, kun ovi sulkeutui Paulin jälkeen.
— Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,
joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.
Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren
Fresen.
Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.
Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan, ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.
— Mitä tämä on, mitä tämä on? höpisi ukko.
— Se on nainen, se on nainen! huusi kellonsoittaja.
— Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan kirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja veti hameesta täyttä voimaa.
— Onko hän humalassa? kysyi kellonsoittaja.
— Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti eteenpäin, mutta turhaan.
Kellonsoittaja oli tarrannut hänen niskaansa kiinni ja siitä piteli häntä.
— Auttakaa herran nimessä! huusi Paul.
Napukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei hellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.
Samassa Paul näki erään sotilaan tulevan ja hän huusi:
— Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa miestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.
Tämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät otteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas hame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.
— Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka täällä tällä tavoin ilveilee?
— Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten menee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!
Hän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa olleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.
— Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän, mitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat menivätkin myttyyn!
Napukka, huomattuaan Paulin joutuneen kiinni, läksi pakoon.
— Ottakaa tuo poika kiinni, hän on samassa juonessa! huusi Didrik.
Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli ketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi hänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.
Tänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan kiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli vain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.
Gyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä melun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken. Gyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten Paul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli tavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään Marttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne päästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.
Nyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja karjaisi hänelle:
— Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan saat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain tänne!
— Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen, jonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta, kun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.
— Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi maaherra. Ja nyt telkien taakse mies!
Sotilaat läksivät kuljettamaan Paulia vankitornia kohden.