V.
Mikon yritys.
— Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille, sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon ympärillä.
Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin surullisesti oli päättynyt.
Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi hänelle:
— Isäntä tulisi minun kanssani hiukan erilleen näistä muista!
Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.
— Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan kuule meidän keskusteluamme.
— Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:
— Nyt on saavi nurinpäin ja taikina permannolla!
— Vai on, vastasi Mikko.
— Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan kanakopissa kaakottamassa.
— Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni
Napukan käsivarteen.
— Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja näin, miten…
Samassa kuului ovelle ankaraa jyskettä.
— Mikä paholainen siellä nyt on naputtelemassa? huusi Napukka.
— Avatkaa ovi! huusi karkea ääni oven takaa.
— Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi avaamaan oven.
Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka, joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin neljänkymmenenviidenvuotias.
Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli likaisen värinen suippoparta.
— No, ukuli, sanoi Samueliksi nimitetty mies, missä on Paul herra?
— Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on joutunut hiirenloukkuun.
— Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?
— Maaherra sen on tehnyt.
— Me menemme ja otamme hänet siitä lävestä pois!
— Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule, ellemme pelasta heitä yhdessä.
— Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien sisältä otan heidät! sanoi Samuel.
— Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.
Samuel katsoi Napukan viittauksesta Mikkoon.
Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat ystävyyden heti ensi näkemällä.
— Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel kääntyen Napukan puoleen.
— Pianhan ikävät asiat kertoo! vastasi Napukka.
Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista, kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä, ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.
Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.
— Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy tänne aivan lähelle.
— Käytävän kaupunginpuoleisessa päässä on vartija, sanoi Mikko.
— Me tapamme sen! huusi Samuel.
— Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi
Mikko.
— Me rikomme sen!
— Sen takana on vartija.
— Me tapamme senkin!
— Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.
Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen tapansa oli puhua.
Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat vangit olivat.
Napukka keinon keksi ja ilmoitti sen toisille.
— Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.
— Mutta vartijat! sanoi Samuel. Nehän ovat muurilla ja huomaavat kaiken.
— Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan. Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta seikasta selkoa.
— Millä tavoin tuo huomio olisi herätettävä? kysyi Samuel.
— Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle. Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon kanssa linnaan.
— Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.
Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä. Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa, niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos tämäkin osoittautui tehottomaksi.
Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.
Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.
Ja sitten Samuel sytytti tappurat tuleen.
Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan, niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.
Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:
— Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä iltana vielä syötän kokonaisen kanan.
Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.
Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta ihastuksella Napukka niitä kuunteli.
Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi, osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat. Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.
Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.
Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.
— Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon, että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.
— Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen pitääkin, jota minä en aina tee.