VI.
Tyrmässä.
Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen sanovan:
— Kuka siellä?
Paul tunsi heti äänen ja vastasi:
— Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.
— Hyvä Jumala, mitenkä tekin tänne olette joutunut?
— Liian vilkkaan mielikuvitukseni rangaistukseksi.
— Kuinka niin?
— Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.
— Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta maaherran käsiin?
— Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä huostastaan muuten kuin henkensä keralla.
— Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.
— Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta pois.
— Se voi kestää hyvinkin kauan.
— Sitä en usko.
— Teillä on siis jo pakokeino keksittynä?
— Ei ole.
— Mitenkä siis voitte noin sanoa?
— Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen, ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin toimeen.
Jokkim purskahti nauruun kuullessaan Paulin puheet.
— Te taidatte olla erinomaisen iloinen ihminen, sanoi hän.
— Olen iloisuudella ainoastaan vuorattu, vastasi Paul.
— Kuinka niin?
— Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana. Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.
Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.
— Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus lähemmin tutustua toisiimme.
— Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.
— Minä käsitin, että teillä on seuraa vaikka kuinka paljon, sanoi
Jokkim.
— On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset! Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.
— Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella. Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!
Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi anteeksi tyrmätoveriltaan.
— Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.
— Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?
— Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä, että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen sotaretken vapauttaakseen minut…
Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.
— Mistä tämä ylellisyys tulee? sanoi Paul.
— Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi vanginvartija.
— Sotaretki on alkanut! sanoi Paul nauraen.
Kääntyen Fresen puoleen hän jatkoi:
— Enkö ollut oikeassa? Vanginvartijan poistuttua sanoi Paul:
— Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan. Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.
Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon ja kanan isäntänsä tallista.
— Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin maaherrana.
— Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä, niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä. Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi siitä erota, en voi sitä heittää pois.
Hänen äänensä värisi voimakkaasta sisällisestä liikutuksesta.
Paul tarttui lujasti hänen käteensä ja pusersi sitä.
— Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua silloin, kun tulen heikoksi.
Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran hetkenä tule hylkäämään.