VIII.
Samuelin elämänvaiheet.
Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille, eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja Jokkimille.
— Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu, että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.
— Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen, sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.
— Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle, kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut, samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana, kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:
— Tämä on teidän tavaraanne.
— Mistä se sinulle on joutunut? sanoi Paul terävästi.
— Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai kukkaroon kiinni käy.
— Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena, sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.
— Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi. Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut, jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä hetkenä minä olen.
— Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin, niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!
— Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja. Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.
— Sinä et siis olekaan valmis puolustamaan isänmaatasi, sanoi Jokkim.
— Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.
— Mitä ihmiset tätä nähdessään sanoivat? kysyi Paul.
— He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni, ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä innostuin sotilaalliseen uraan.
— Mutta ethän sillä ole pysynyt? sanoi Paul.
— Niin, kun aina tuli erimielisyyksiä kaikista pikkuasioista.
— Niinkuin toisen omaisuudesta ynnä muusta, sanoi Paul.
— Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä, jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt, millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus. Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja ruveta siellä lukemaan papiksi.
Toiset remahtivat nauruun tämän kuullessaan.
— Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.
— Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee esiin, miten sitä huudetaan.
— Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten henkesi on vaarassa.
— Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi, onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.
— Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.
— Kuinka niin? kysyi Samuel. Mitä on tapahtunut?
— Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on
Viipurin linnasta kotoisin.
— Missä ovat paperit? kysyi Paul kiihkeästi Mikolta.
— Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne ottaa pois.
— Anna ne minulle, sanoi Paul.
— Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä kuitenkin viimeksi.
Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain, etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:
— Seisauttakaa, taikka henkenne on mennyt!
— Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja
Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.