IX.
Manaus.
Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä olevaa taloa kohden.
— Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?
— Sen saatte kohta nähdä, kun kuulustelu alkaa, sanoi Didrik äreästi.
Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja kuiskasi hänelle:
— Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy hullusti!
Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin. Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:
— Minä näen, minä näen!
— Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta hätääntymistä.
— Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän kimppuumme!
— Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.
Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen edessään.
— Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?
— Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi muuan ratsumies hätääntyneenä.
— Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa päästää häntä vapaaksi.
— Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan vapaaehtoisesti tupaa kohden.
Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.
Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä. Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä äänellä:
— Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen sotavoiman keralla?
— Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa. Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat ryhtyä tarkastamaan taskuja.
Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle jalalleen seisomaan ja huusi:
— Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun karjaasi. Väisty pois, väisty pois!
Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili tuvan kattoa, ja huusi taas:
— Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!
Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo alkoi rukoilla ääneen.
— Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!
Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:
— Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä kuivettukoon!
Didrikin ääni oli hiukan epävarma sanoessaan:
— Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät liikkumattomina paikoilleen.
— Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te, jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun tahtoni jyrkkä noudattaminen.
— Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.
Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:
— Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo, sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista, kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.
— Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua! ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.
— Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen rinnallaan.
Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:
— Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa, rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne, polvillenne!
Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.
Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät sormensa häntä kohden ja sanoi:
— Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras, jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen tulen edessä.
Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä toisten yli.
— Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.
Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä kautta ilman.
— Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?
— Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies, armollinen herra, kauas meidän talostamme!
Samuel sivalsi toisen kerran, nyt niin, että miekka iski permantoon.
— Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän ruikuttaa, kuuletteko?
— Kuulemme, kuulemme! vakuutti emäntä.
Ja sotilaittenkin suusta kuului mutinaa, jota saattoi pitää myöntymyksenä.
— Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan: Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.
Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.
Äkkiä hän kiljaisi:
— Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!
Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:
— Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama, joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää. Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.
Hän viittasi sotilaille ja sanoi korkealla äänellä:
— Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti, jotta nämä maailmasta katoavat.
Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden. Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä parkaisivat.
Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen. Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.
Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin poispäin.
Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään. Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!
Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.
Mutta turhaan he yrittivät kahlata lumessa.
Samuel kääntyi katsomaan taakseen ja huusi niin että metsä kaikui:
— Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas pelästyksestänne!
Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.
Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
— Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain oikein uskottaa.