X.
Äiti ja poika.
Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä. Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä päivänä, jona oli luvannut.
Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli aivan hiljaista.
Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen, oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo, sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.
Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka heikko kajastus ulottui sinne.
Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille. Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen, mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua. Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan. Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.
Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa. Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut. Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua äidiltään.
Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja kukkarollisen rahaa.
Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle, joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut. Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.
Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli tuhkana.
Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan; nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.
Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla "omalla puolellaan".
Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton, sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta tarmokas miehensä.
Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty, ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli kauneudestaan kuuluisaa.
Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa tunsi.
Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin ulko-ovelle.
Emäntä nousi ja astui eteiseen, kysyen oven takaa:
— Kuka siellä?
— Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi nuori mies.
Tämä astui sisään, telkesi oven jälkeensä ja seurasi äitiään tupaan.
— Iltaa, sanoi hän suljettuaan senkin oven.
— Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?
— Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka jotain saa pelätä?
Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja arvoasemaa.
— Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.
— Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt hänen puoleensa.
— Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa keskustelua uskonnolliseen suuntaan.
— Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.
— Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.
Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin, kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:
— Onko sinun nälkä? Katanko sinulle pöydän?
— En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.
— Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi moittien.
— Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään, sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.
— Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo murhajuttu esille, sanoi Marketta.
— Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.
— Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni. Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet rikkonut. Jää tänne!
Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.
— Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.
Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.
Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:
— Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla olla.
— Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi
Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja sitä hellästi pusersi.
Jo oli yö pitkälle kulunut, kun äkkiä ulkoa alkoi kuulua ääniä.
Uolevi ponnahti heti säikähtyneenä seisaalleen.
— Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke, piilota, auta pakenemaan!
— Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.
— Mutta hän ei ole yksin, kuulethan puhetta, sanoi Uolevi.
— Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat kaikin tänne.
— Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.
— Mitä sinä pelkäät? sanoi Marketta levottomasti.
— Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin silmäterääni.
— Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä turvallisesti johdatamme pois.
Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta riensi avaamaan ulko-ovea.
Lämpimästi kätteli Mikko vaimoaan kohdatessaan hänet.
— Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.
Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel häntä seurasivat.
Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska, joka valaisi huoneen.
Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian, jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti piian jälleen levolle toiseen tupaan.
Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut, mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä kanssa.
Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä perähuoneeseen, niin hän huusi:
— Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.
Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina he olivat olleet.
Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan, väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui tuontuostakin.
Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta. Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.
Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:
— Mutta ensin on minun pantava nämä tärkeät paperit turvaan.
Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:
— Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.
He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään uneen.
Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.
— Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.
— Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.
— Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan kalveten kuullessaan poikansa sanat.
— Niin sinun mielestäsi, mutta ei toisten, ei ainakaan minun.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Marketta.
— Joko he nukkuvat? kysyi Uolevi vastaamatta äitinsä kysymykseen.
— Jo.
— Sikeästikö?
— Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin nukkuu aina raskaasti.
— Kuka otti nuo paperit?
— Mitkä paperit?
— Jotka isäpuoli antoi povestaan.
— Se herra, joka oli komeimmin puettu, se tummapukuinen ja hiljainen.
— Missä hän makaa?
— Hän nukkuu lavitsalla lähinnä pöytää. Miksi sitä kysyt?
— Haluanpa vain tietää. Minne hän pani paperit?
— Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki tietää?
— Sen kyllä saat vielä nähdä.
Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:
— Sinä et liiku paikaltasi, vaan odotat minua täällä!
— Minkä tähden? Mitä sinä aiot?
— Mitä minä aion, ei kuulu sinuun!
— Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä salli. Minä menen herättämään Mikon.
— Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.
Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.
Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen ajatuksensa selviämään.
Uolevi palasi tuvasta ja kuiskasi äidilleen suljettuaan ensin oven:
— Hanki tänne kynttilä, jotta näen!
Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.
— Tässä on joulukynttilä vielä jälellä, sanoi hän.
Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.
— Laske kynttilä pöydälle, käski hän äitiään.
Marketta totteli kalpeana.
Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta käsissään.
— Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän papereitaan.
— Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan, et sitä kuitenkaan ymmärrä.
Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja pisti ne taskuunsa.
— Aiotko sinä viedä heidän paperinsa? huudahti Marketta.
— Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin kukaan herää.
Marketta oli nyt selvillä. Hän ei voinut tällä tavoin mukautua kaikkeen.
— Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä asioilla liikut.
Uolevi mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan, niin olen pelastettu. Siinä on totuus.
— Sinä olet siis maanpetturin palveluksessa! sanoi Marketta.
— Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä käyneenkään.
— Mutta papereitten katoaminen? Kenen syyksi se tulee?
— Se on heidän ajateltavansa eikä minun.
— He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet. Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?
— Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella, sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.
Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata, hän, niin nainen kuin olikin:
— Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.
— Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle, silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan kertoo. Anna paperit minulle!
— Ne ovat nyt minulla ja niitä en anna.
— Sitten ilmaisen kaikki heille.
— Sitä et tee!
— Miksi en?
— Et tohdi.
— Miksi en tohtisi?
— Sillä silloin he minut surmaavat. Joko nyt ymmärrät?
Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli
Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.
Nuori mies tarttui hänen käsivarsiinsa ja aikoi siirtää hänet syrjään.
— Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.
Anna paperit minulle!
— Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies, jos ne viedään Tukholmaan.
— Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.
— Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni ottamaan pöydältä lakkinsa.
Samassa Marketta pujahti ovesta tupaan ja huusi:
— Te olette petetyt, herätkää!
Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:
— Seis! Minne matka?
— Hän on varastanut teidän paperinne! huusi Marketta.
— Kirottu, karjaisi Paul ja hyökkäsi miekka kädessään Uolevia kohden.
— Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan alkoi ahdistaa Uolevia.
Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.
Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta nähdäkseen, kuka kaatunut oli.
Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:
— Siellä ne ovat! Hän kätki ne sinne!
Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.
— Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.
Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.
— Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt he ovat kaikki käsissämme.
— Ja siitä me saamme kiittää emäntää, sanoi Samuel.
Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.
— Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt isänmaalle suuren palveluksen.
Marketan rinnasta nousi syvä nyyhkytys, ja hän sanoi:
— Antakaa minun itkeä häntä, hän oli poikani!
Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.
Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa vastaan.
Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:
— Menkää rauhassa nukkumaan, ei täällä ole mitään tapahtunut!
Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki hiipi toiseen tupaan levolle.
— Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi
Marketta hiljaa miehelleen.
— Sinä teit oikein, vastasi Mikko ja hänen äänensä värisi.
Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.
— Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta.
— Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään tietää, sanoi Mikko.
— Minne he ovat hänet vieneet? kysyi Marketta uudelleen.
— Varmaankin Hiisveden pohjaan upottaneet.
— Eikö hän saa siis edes maata siunatussa maassa?
— Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän, sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.