XI.
Yliopiston vahtimestari.
Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan. Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.
Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta. Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.
Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston vahtimestarin luo.
Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.
Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:
— Servus, domine frater!
Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.
— Servus, servus! vastasi Samuel. Salve in domum teum!
— Gratias, gratias! vastasi Kalle.
Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja kysyi:
— Qua de causa te video?
— Quam in Turkum saapunus sum, te video haluan, vastasi Samuel vakavasti.
Kalle nyrpisti nenäänsä tälle puutteelliselle latinalle ja jatkoi:
— Quod tibi jessus est?
Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle kuului, ja vastasi:
— Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos patriam pelastaare aikomus.
— Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.
— Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.
— Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot lauseet.
Kalle nousi, meni huoneessa olevalle avainkaapille ja sanoi:
— Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni tullut.
— Mistä menet noutamaan, ethän vain krouvista asti? kysyi Samuel.
— Minulla on oma pieni varastoni kirkon kellarissa, sanoi Kalle ja poistui.
Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän kaatoi kahteen viinituoppiin.
— Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa, sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!
— Samoin sinun! vastasi Samuel. Viini on hyvää ja makeaa.
— Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta… niin, tarkoitan, mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.
— Ellei tässä toimita ajoissa, niin tiesi miten käy, sanoi Samuel.
Hän katsahti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
— Eihän vain kukaan meitä kuule?
— Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita. Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos jotain on sydämelläsi.
— Olemme saaneet käsiimme muutamia erinomaisen vaarallisia kirjeitä.
— Aijai, aijai!
— Ja nyt matkustamme Tukholmaan antamaan suuret herrat ilmi.
— Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit luokseni etsimään turvaa.
— Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.
— Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat, huudahti Kalle innoissaan.
— Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä, jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.
— Sinä puhut kerrassaan kummallisia asioita.
— Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.
— Ja sinä sanot, että hän aikoo maalle pahaa.
— Minä tiedän sen varmaan.
— Oletko ilmoittanut tästä asiasta tovereillesi?
— En.
— Miksi et?
— Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että minäkin kykenen johonkin.
— Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis, millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu aina siihen, missä on märkää.
Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään, millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta, ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.
Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin tulon suurella huudolla vastaan.
— Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur? Pacem aut bellum?
Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:
— En minä ole mikään pilli, jota te saatte oman halunne mukaan puhallella.
— Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä, sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut Deinertin laittaa katoksia ja suojia.
Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä. Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen istumaan.
— Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja käytöstä.
— Sinä heittiö! ärähti Fläski.
— Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän mieleensä.
— Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet karsserissa istunut.
— Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi krouvaria tuomaan haarikan olutta.
Tämä teko hiukan lepytti Kallea, ja hän istui pöydän ääreen.
— Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat. Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte, niinkuin sanoitte, henkireikiä.
— Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia tapoja, sanoi Poppius.
— Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa, kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:
— Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä. Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.
— Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen nähdä tanssivia taivaankappaleita.
— Saatte jokainen haarikallisen viiniäkin kaupan päällisiksi, sanoi
Kalle.
— No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä säästyisi, sanoi Varpuinen.
Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he alkoivat ilveilynsä.
Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena
Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:
— Tervetuloa sankariseuraan!
Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.
— Kiitän kunniasta!
— Kunnia on kokonaan meidän puolellamme, vastasi Nikolai Varpuinen.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Didrik.
— Sitä, että kunniaa emme anna muille. Me pidämme sen omanamme.
— Tahdotteko loukata? vastasi Didrik kiukkuisesta
— En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin iskette tähän sanaan?
Didrik puri huultaan eikä vastannut mitään.
— Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän joukkoomme loistamaan.
— Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena, sanoivat ylioppilaat.
Ja Nikolai lisäsi:
— Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin tarvitaan.
— Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny kilinä!
— Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin olemme pyytäneet.
Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.
— Ensiksi kuninkaan ja isänmaan malja! sanoi Kalle kohottaen haarikkaansa.
Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut sitä huulilleen.
— Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.
Didrik nosti haarikan suulleen ja joi.
— Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?
Mutta nyt jo iski Nikolai Didrik Königiin.
— Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on jotain kavalaa ja petollista.
— Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.
— Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja vuoden naimisissa. Vai nulikan?
— Minä sanon mitä sanon, vastasi Didrik ja hapueli miekkansa kahvaa.
— Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?
— Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!
— Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan, niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat punaisessa meressä uida!
— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?
— Ette. Te olette siellä, missä me tahdomme, uhkaili Nikolai.
— Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi häntä korvalle.
— Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi minua. Näittekö?
— Näimme, vakuuttivat toiset.
— Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on rangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.
— Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi Didrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi. Mutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa ja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä päästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski pisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies retkahti permannolle.
Samassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia hänen päästään.
— Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan ja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!
Muuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi Nikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti sellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi jalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää Nikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt häneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi jumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja huusi koko ajan:
— Etkö jo tuperru, sinä senkin viipurilainen, etkö jo tuperru!
Vähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana lattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:
— Toimita nyt juotavaa, sillä totisesti sen olemme rehellisesti ansainneet.
Pian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka jälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen kuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta kellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa säpäleiksi.
Kadulle tultuaan arveli Kalle Fläski:
— Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki rosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.
Hän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota nimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:
— Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä on taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot ja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään muukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.
Tämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni Kalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo viipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä siitä nouse moneen päivään.
— Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin sateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise aivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten ylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat pakkasessa kangistuneet.
Samuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän ajan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:
— Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa hylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et vain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen palveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun, vieläpä latinan kielellä.