XII.
Jälleen ansassa.
Varattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten majatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen hän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle korvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin ääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla vuoratut hansikkaat käsiinsä.
Hitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa, toisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.
Hän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää kaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen naiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän jälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan. Hieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi itsekseen:
— Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa. Arvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät suinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole edes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä. Viipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku, siksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin minä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen oven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia katsomassa minun ohikulkuani.
Kauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut, kun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen lähestyi häntä.
— Mitä sinä tahdot? kysyi Paul hieman äreästi.
— Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi akka niiaten entistään syvempään.
— Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul heittäen vaimolle rahan.
— Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo, vaan rakkautta, sanoi akka imelästi.
— Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen kuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.
— Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää sitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka nyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha kekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä taivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen punainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.
— Mitä sinä, haaska, höliset? sanoi Paul. Kuka sinut on lähettänyt?
— Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin sattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja ihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä hän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän haluaisi nähdä.
— Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan hänen luokseen?
— Nyt heti, kiiruimman kautta, sanoi akka. Minä olen tullut noutamaan.
— Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta samapahan tuo…
— Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin kaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä tavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.
Kuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen uteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen ihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.
Oli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan poikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille:
— Nyt armollisen herran täytyy antaa sitoa silmänsä, sillä muuten ei hän ota luokseen.
— Miksi ei?
— Kun hän pelkää tämän tulevan ilmi ja kun hän ei vielä tiedä, kuinka paljon voi luottaa armollisen herran rakkauden laatuun ja tapaan.
— Sido sitten pian, sanoi Paul, sillä haluan jo päästä tuon naisen puheille.
Vanha vaimo sitoi silkkisen liinan Paulin silmille ja alkoi häntä taluttaa. He astelivat eräästä portista sisään, muuan ovi aukeni, he tulivat käytävään, joka päättyi oveen, jolle vaimo kolkutti. Ovi aukeni, ja Paul astui sisään huoneeseen, josta suloinen lämmin lehahti häntä vastaan.
Hän ojensi kätensä ollen varma siitä, että armaat naisen sormet niihin tarttuisivat, kun hän äkkiä tunsikin molemmin puolin rautaisten kourien tarttuvan häneen ja samassa vääntävän hänen kätensä selän taakse, jossa ne äkkiä nuoralla sidottiin.
Paul tempoili kyllä, mutta hyökkäys oli ollut niin odottamaton, että hän ei millään voinut itseään puolustaa.
Hänen silmiltään otettiin liina pois, ja silloin hän näki edessään kolme aivan ventovierasta miestä, jotka nauraen katsoivat häneen.
— Onko hän sama mies? kysyi akka, joka Paulin oli tähän ansaan saattanut.
— Emme tiedä varmasti, sanoi muuan pitkä ja tumma mies, joka näytti olevan joukon johtaja, mutta merkeistä päättäen hän on sama. Joka tapauksessa sitokaamme hänen jalkansakin, jotta hän ei pääse laisinkaan liikkumaan.
Paulin ponnistuksista huolimatta sidottiin köysillä hänen jalkansakin. Kun tämä oli tehty, sanoi joukon johtaja:
— Missä se herra on, joka tämän käski tekemään?
— Hän sanoi menevänsä lyhyeksi aikaa Merthenin kellariin virkistämään kurkkuaan, sanoi joukon nuorin, muuan kalpea mies.
— Mene häntä noutamaan ja ilmoita, että saalis on pauloissa, sanoi tumma mies.
Nuori mies läksi nopeasti ovesta.
— Mitä te minusta tahdotte? sanoi Paul kiukkuisena, koetellen vapautua köysistä.
— Älä siinä suotta tempoile, kyllä ne kestävät, sanoi tumma mies pilkallisesti. Mitäkö me tahdomme, sen saat kuulla sitten, kun se herra tulee, jolla on sinulle asiaa.
Paul huomasi kaiken vapautumisyrityksen olevan turhaa. Hän makasi maassa selällään ja katseli huonetta. Se oli aivan yksinkertainen ja oli varmaankin jossain aivan syrjässä olevassa rakennuksessa. Hän turvautui avunhuutoon, mutta tuskin hän oli ensimäisen huudon päästänyt, kun jo äskeinen tumma mies oli tukkinut hänen suunsa vaatteella.
— Keneksi he minua luulevat ja miksi he minut ovat vanginneet? tuumi
Paul viruessaan lattialla sidottuna.
Tumma mies ja hänen seuralaisensa, joka tähän asti oli pysynyt aivan vaiti, sekä vanha vaimo istuivat pöydän ääreen ja alkoivat ryypätä viinaa, jota tumma mies tarjosi taskussaan olevasta pullosta.
He kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin että heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota joukon nuorin oli mennyt etsimään.
Jonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä herra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko tuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt häntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli käskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla tutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt, onko mies oikea vai eikö.
— Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota hän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat kaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me pidämme tätä miestä?
— Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä minä häntä vartioin.
— Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun miehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.
— Pankaamme hänet piiloon aivan varmaan paikkaan, sanoi akka.
Hän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja kantoivat hänet sidottuna kellariin.
Luukku laskeutui hänen päälleen, ja hän oli yksin.
Maattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan elämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:
— Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee vaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että tuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan kaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt olen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää muuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt ottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.
Myöhään illalla tuli vanha vaimo katsomaan, miten vankinsa voi. Seuraavana aamuna hän toi hiukan keitosta ja pisteli sitä Paulin suuhun, otettuaan ensin siteen pois.
Oli päivä kulunut puoleensa, kun äkkiä kellarin luukku avattiin, ja nuo kolme miestä tulivat Paulin luo, nostivat hänet maasta ja kantoivat luukusta tupaan.
Paul näki edessään Konrad Gyllenstjernan.
— Hän ei ole oikea mies! sanoi tämä miehille.
— Hauskaa kuulla, lausui siihen Paul. Äkkiä nähdessäni teidät luulin teidän tulevan jatkamaan hellää keskustelua vaimonne serkun kanssa.
Gyllenstjernan silmät iskivät tulta.
— Parasta on teidän säästää pilkkanne toiseen kertaan, sanoi hän, sillä nyt aion panna toimeen ankaran tutkimuksen. Etsikää ensin kaikki hänen taskunsa.
Miehet alkoivat kopeloida pitkin Paulin ruumista.
— Jos etsitte kirjeitä, niin on tämä toimitus aivan turhaa, sanoi Paul. Olen ne pannut paljoa turvallisempaan paikkaan kuin mitä oman ruumiini vuorilautojen väli on.
Maaherra tutki itse tarkkaan Paulin poven. Kun hän ei sieltä löytänyt mitään, sanoi hän:
— Missä on Didrik König?
— Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli joukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.
— Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König sidottuna ja laastaroituna.
— Olette siis päässyt jälleen jaloillenne? sanoi maaherra.
— Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik, niin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi, piteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen jälleen päässyt jalkeille.
Hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Tuonko he ovatkin ottaneet kiinni?
— He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä on aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole vielä ennättänyt kaupungista poistua.
— Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen laihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja varasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta vuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.
— Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy saada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.
Hän kääntyi kolmen miehen ja vanhan vaimon puoleen ja lausui:
— Vartioikaa tätä tarkasti, jotta hän ei pääse karkaamaan eikä siis voi auttaa noita toisia. Ja nyt heidän luokseen.
Maaherra läksi Didrikin seurassa. Miehet kantoivat Paulin kellariin.
Noustessaan sieltä aikoivat he sulkea luukun, mutta vanha vaimo sanoi:
— Jättäkää se auki, jotta voin häntä paremmin pitää silmällä, sillä kuka tietää, eikö hän jollain tavoin voi keksiä keinoa, millä pääsee siteistään.
Miehet poistuivat, ja akka alkoi kartata villoja, samalla veisaten virttä.
— Sellaista naista ei vielä ole tähän maailmaan tullut, joka jouduttuaan miehen kanssa samaan huoneeseen ei alkaisi hänen kanssaan keskustella, arveli Paul. Odottakaamme siis.
Akka karttasi ja veisasi. Silloin tällöin hän kumartui katsomaan, liikkuiko Paul vai oliko paikallaan.
Kului aikaa kotvasen, virsi loppui, akka kakisteli kurkkuaan, vilkaisi Pauliin ja sanoi:
— Eikö tule kovaksi maata?
— Eihän tuota. Minun ruumiini on tehty ympärimaattavaksi.
— Aina vain hyvällä tuulella, sanoi akka nauraen.
— Mihinkä sitä tällainen mies riitingistään pääsee, vastasi Paul.
— Ei pitäisi tuollaisen korean nuoren miehen ruveta vehkeilemään suuria herroja vastaan. Sellaisesta tulee aina ikävyyksiä.
Hän katseli pää kallellaan hetkisen Paulia ja sanoi sitten:
— Toisinkohan sinne hiukan olkia alle, jotta olisi mukavampaa?
Hän nousi ja kapusi vähän ajan päästä kellariin, sylissään kupo olkia, jotka hän asetti Paulin viereen ja sitten auttoi häntä siirtymään tälle vuoteelle.
— Teillä on kovasti hyvä sydän, sanoi Paul niin makoisesti kuin suinkin osasi.
— Tuleehan sellainen ihmiselle ihan väkisin, kun kauan elää ja paljon kaikenlaista saa nähdä. Ja kun on yksinään.
— Eikö teillä ole lapsia?
— Mitäs niistä vanhan ihmisen lapsista, menevät maailmalle heti vartuttuaan.
— Mitä te oikeastaan hommailette?
— Niin, minäkö? Minä olen maa-akkana, autan ihmisiä tulemaan maailmaan.
— Voisitte sitten auttaa minuakin pääsemään maailmaan taas, sanoi
Paul.
— Ei herra saa sillä tavoin puhua. Henkenihän menisi, jos auttaisin pakenemaan. Minä olen luvannut vartioida, ja minun täytyy se tehdä.
— Jos kuitenkin palvelisitte minua ettekä noita toisia, kyllä minä sellaisen palveluksen aina muistaisin.
— Minä menen herran luota pois, kun sillä lailla puhuu, sanoi akka ja kiipesi portaita ylös tupaan.
Hän istui entiselle paikalleen ja alkoi karttaamisen ja virrenveisuun uudelleen.
Tätä jatkui kauan aikaa. Hän alotti heti toisen virren, kun toinen loppui.
Päivä alkoi jo hämärtää, kun tupaan tuli muuan nuori tyttö. Akka sulki heti hänen tullessaan kellarin luukun, jotenka Paul ei ennättänyt nähdä, millainen tyttö oli. Hän vain äänestä arvasi, että tämä oli nuori.
Hän kuuli päänsä päältä astuntaa, ja sitten luukku avattiin ja vanha vaimo sanoi:
— Katsohan nyt, Justiina, kuinka kaunis herra minulla on vartioitavana!
Paul näki luukun laidan yli kumartuvan kauniit, verevät tytönkasvot.
— Mutta muista valasi, ettet kellekään kerro, että täällä sellainen on, sanoi akka.
— En kerro, en kerro, vakuutti tyttö. Voitte olla, mummo, aivan rauhassa.
— No, nyt on turvauduttava varmaan keinoon, ajatteli Paul.
Hän alkoi äkkiä valittaa ja sanoi:
— Kylläpä tuo side painaa pahasti; saisi olla lievemmällä.
— Kyllä minä tulen auttamaan, sanoi Justiina ja alkoi kiivetä portaita alas.
— Kun et vain päästä häntä vapaaksi, sanoi mummo.
— En päästä, en! vakuutti Justiina.
Hän tuli Paulin luo. Kumartuessaan hänen puoleensa ei hän voinut olla hymyilemättä.
— Jo nappaa, jo nappaa! arveli Paul. Hän kuiskasi tytölle:
— Kaunis neito, tehkää minulle pieni palvelus.
— Hiljaa, ettei mummoni kuule, sanoi tyttö.
— Etkö jo tule valmiiksi kohta? sanoi akka kurkistaen luukusta kellariin.
— Kohta, mummo, kohta, vastasi tyttö. Hän kumartui aivan Paulin lähelle.
— Auttakaa minua, kuiskasi Paul.
— Mitä tahdotte? kysyi Justiina aivan hiljaa.
— Menkää saksalaisten kauppiaitten majataloon ja ilmoittakaa Jokkim
Freselle, että hän pelastaakseen asiamme heti paikalla lähtee
Tukholmaan. Minä tulen pian jälestä.
— Kyllä menen, vastasi tyttö.
— Mutta älkää viivytelkö. Ilmoittakaa missä olen.
— Sitä en tohdi tehdä.
— Samapa se, kun vain viette sanani perille.
— Etkö jo sieltä tule? sanoi akka tuvasta.
— Johan minä tulen.
— Hän on auttanut jo käteni oikeaan kuntoon, sanoi Paul. Tahtoisin maksaa palkan. Kun minulla ei ole rahaa, niin antaisin sen sanoillani. Kumartukaahan, kaunis neito, hiukan lähemmäksi, jotta voin kuiskata.
— En minä tohdi, sanoi Justiina, mutta painoi päätään hiukan lähemmäksi.
— Mitä siellä viivyttelet, sanoi akka. Nopeasti hameitaan kokoellen
Justiina juoksi portaita ylös.
— Mies hallitsee maailmaa naisen kautta! sanoi Paul itsekseen.
Tyttö sanoi mummolleen hyvästi, nyökkäsi vielä luukusta kerran ja meni.
Vanha vaimo tuli hänen mentyään luukun ääreen ja sanoi:
— Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi. Ja niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän käy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää syötäväkseni.
Vähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella, jota Justiina oli tuonut.
— On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa kädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina käsillään kaikenlaista hyvää.
— Päästäkää ne auki, sanoi Paul, koska niin säälitte minua.
— Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle yhtä ja toista pahaa.
Noustessaan portaita ylös hän kääntyi Paulin puoleen ja sanoi:
— Odotetaanhan, eiköhän tässä vielä jotain keinoa ilmesty.
Paulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain kysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul vangitsijoittensa tulleen huoneeseen.
— Onko hän tallella? kysyi tumman miehen ääni.
— Totta kai hän tallella on, sanoi akka. Tulen juuri tarkastamasta siteitä.
Miehet katselivat aukosta Paulia, ja sitten luukku suljettiin.