XIII.
Isäpuolen luona.
Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen, jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara, tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt, mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.
Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen kihlakunnan tuomari.
Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu näyttää, kuinka varakas talo oli.
Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet syliinsä:
— Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että viipurilaisiakin tänne taas eksyy!
— Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa, asessori Vasseniuksen holhottaviksi.
Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.
Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen, sanoi hän nauraen:
— Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna kättä Johanille.
Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa. Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:
— No, Barbara, etkö tule sanomaan päivää entiselle leikkitoverillesi?
Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:
— Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja lapsuudenystäviä!
Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.
Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen arkuudestaan ja sanoi nauraen:
— Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?
— Ette saa sanoa, äiti, lausui Barbara hätäillen.
— Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin, Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.
Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen, nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui, Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.
— No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.
Ja kääntyen Jokkimin puoleen hän jatkoi:
— Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista. Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä näyttäisi perhekuria.
Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.
Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.
Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.
Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen, ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen, viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan tunnettua nuorta miestä.
Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan. Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta kuninkaasta.
— Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.
Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan, nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä mielipiteet.
— Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.
Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.
Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.
— Barbara meni jo edeltäpäin sinne, sanoi Henrik.
Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.
— Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen mahdollisuus sitä suurempi.
— Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja tahdomme saada perintömme.
— Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen, sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen rahansa mielellään omassa talossaan.
Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret miehet ilmaisivat kiukkuaan.
— Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob. Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö, mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan, kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.
Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan, saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa Barbara jo odotteli.
Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut, miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.
Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.
Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki uneksijasta toimivan miehen.