XV.
Yhtyminen.
Samuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että hänet sen jälkeen nostettiin rekeen.
Kun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi levottomana:
— Ethän vain ole palelluttanut jäseniäsi?
— Eihän sellaista taida tietää, ennenkuin koettaa, vastasi Samuel.
Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:
— Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.
— Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut puolikuolleena jäältä.
— Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui. Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.
— Sinä luulet siis, että Jokkim herra on turvassa? kysyi Paul.
— Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.
— Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla Tukholmaa kohden.
— Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.
Hevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen taloon lämmittelemään.
Syötyään kunnollisen aterian kysyi Samuel:
— Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit varoituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?
— Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet köytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut pikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.
— No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta vartioimisesta huolimatta.
— Eihän minun tehnyt mieleni jäädä kellariin maata. Kun siis tuli luokseni muuan soma tytönnypykkä, aloin katsella häneen sillä omalla tavallani, jonka vaikutuksen erinomaisen hyvin tunnen. Seuraus siitä oli se, että tyttö eräänä hetkenä, kun ei ketään ollut enää minua vartioimassa, päästi minut vapaaksi. Pelkään, että tämä tapahtui ämmänkin tieten.
Pian oli Samuel siksi paljon toipunut, että vahvoihin vällyihin käärittynä voitiin ajatella matkan jatkamista Tukholmaan päin. Paul oli kyllä kehottanut Samuelia jäämään Korpoon ja sieltä pyrkimään Turkuun, mutta Samuel ei mitenkään tahtonut tähän suostua, vaan sanoi, että Tukholman matka epäilemättä aivan epäonnistuu, ellei hän ota siihen osaa.
Kumlingeen tullessaan he saivat kuulla, että muuan nuori herra, joka kaikista merkeistä päättäen oli ollut Jokkim Frese, oli onnellisesti päässyt matkaansa jatkamaan. Sitävastoin oli kaksi hänen jälkeensä tullutta herraa parisen tuntia sitten lähtenyt kylästä. Heidän hevosensa oli pahasti ontunut ja se oli matkaa viivyttänyt. He olivat kiroilleet kovasti kuullessaan, että paras ja luotettavin talvivene, joka matkustavia kuljetti sulana olevan Teilin yli, oli ennättänyt lähteä viemään Jokkim Freseä. Heidän oli silloin täytynyt turvautua toiseen, paljoa pienempään veneeseen.
— Kyllä heidät vielä kiinni saa, sanoi tämän kertoja Paulille ja Samuelille, jos herrat pitävät kiirettä, sillä veneen lykkääminen jäätä pitkin käy hitaasti.
Samuel oli aivan innoissaan siitä, että he yhdessä Gyllenstjernan ja Königin kanssa matkustaisivat Tukholmaan. Paul vastusti tällaista uhkarohkeata tuumaa ensi alussa, mutta lopulta suostui siihen, sillä seikkailu sellaisenaan huvitti häntä, ja hän tiesi saapuvansa aivan liian myöhään Tukholmaan, jos jäisi odottamaan seuraavaa venettä.
Jätettyään hevosensa talon isännän hoitoon he siis alkoivat reippaasti astella osoitettuun suuntaan.
Jo etäältä näkyi vene, jota jäätä myöten lykättiin kohden Teilin avointa kohtaa. Venettä oli kuljettamassa kolme miestä, ja sen jälessä asteli Gyllenstjerna taluttaen Königiä, joka ei vielä ollut täydellisesti toipunut Merthenin kellarissa saamastaan selkäsaunasta.
Veitikka Paulissa pääsi valloilleen. Hän kiirehti kulkuaan ja päästyään edellään astelevien rinnalle hän kohteliaasti nosti hattuaan ja sanoi:
— Hauskaa kohdata viipurilaisia. Meistä kai tulee matkaseuraa!
Maaherra vastasi tähän tervehdykseen pitkällä kiroilulla ja tarttui miekkaansa aikoen hyökätä Paulin kimppuun. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, olikin Paul jo paljastanut oman miekkansa, samoin Samuel, ja molemmat seisoivat hymyillen maaherran edessä uhaten miekkojensa kärjellä häntä.
— Unohdatte, armollinen herra, sanoi Paul, että meitä on kaksi tervettä miestä, jotavastoin kumppaninne on aivan voimaton. Lopputuloksena olisi se, että me yksinämme lähtisimme veneellä matkaa jatkamaan. Jos käyttäisimme sitä tapaa, jota te olette meidän suhteemme käyttäneet, niin sitoisimme teidät ja jättäisimme teidät jäälle makaamaan odottamaan sitä, että joku sattumalta tulee tätä tietä. Kun tahdon taistella rehellisesti kanssanne, niin ehdotan, että yhdessä jatkamme matkaamme, olemme hyviä ystäviä siksi, kunnes tulemme Tukholmaan, ja siellä vasta jälleen alotamme taistelumme.
Maaherra näytti miettivän ehdotusta. Hän katsahti seuralaiseensa ja huomasi hänet todellakin kykenemättömäksi taistelemaan. Paul näki hänen epäröivän ja jatkoi senvuoksi:
— Meidän kaikkien täytyy päästä Tukholmaan, se on pääasia, päästä niin pian kuin mahdollista. Jos ystäväni, jolla on teille erittäin turmiolliset kirjeet taskussaan, ei olisi ennättänyt ennen meitä ja siis luultavasti on jo toimittanut asiaansa, kun me saavumme Tukholmaan, — ellei hän siis olisi ennättänyt ennen, niin varmaankin menettelisin toisin ja raivaisin hänelle tietä. Mutta asiain näin ollen näen hyvin mielelläni, että saavutte Tukholmaan vangittavaksi.
— Se ei ole varmaa, niinkuin näytätte luulevan, sanoi Gyllenstjerna.
— Ei olekaan, jatkoi Paul Moij. Teidän ja meidän kohtalomme ovat aivan kuin arpanappulat maljassa; vielä ei ole niitä kaadettu, emmekä siis vielä laisinkaan tiedä, miten lopulta käy. Juuri tämä seikka herättääkin jännityksen minussa, enkä senvuoksi mitenkään tahtoisi, että te olisitte poissa Tukholmasta, kun malja käännetään nurin.
Samuel kumarsi syvään ja sanoi:
— Jos sallitaan minun, joka olen tässä seurassa aivan arvoton henkilö ja jonka ajatukset ovat hiukan jäätyneet, lausua halpa mielipiteeni, niin leikkikäämme kissaa ja hiirtä. Me olemme kissa ja te olette hiiri. Kissakin päästää hiiren toisinaan vähäksi aikaa vapaaksi nähdäkseen, pääseekö se karkuun. Me annamme teille saman mahdollisuuden. Jokin reikä on vielä olemassa, johon voitte pujahtaa. Tämän kaiken teemme tietysti ainoastaan sen vuoksi, että olette samalta seudulta kotoisin, ja pitäähän aina auttaa oman puolen miehiä heidän pyrinnöissään.
Gyllenstjerna tunsi hyvästi pilkan, jolla nämä ehdotukset tehtiin. Hänen itserakkautensa oli loukattu, mutta olihan nyt koko hänen elämänsä kysymyksessä, hän ei siis voinut heittää pienintäkään voiton mahdollisuutta hukkaan. Nuo miehet tekivät seikkailuhalusta tällaisen tarjouksen, miksi ei hän siihen suostuisi, koska siten heikko voiton mahdollisuus tarjoutui hänelle.
— Tehkäämme siis välirauha, sanoi hän. Tukholmaan tultuamme voimme alottaa taistelun uudelleen. Ja voi silloin sitä, joka jää tappiolle!
Herrat kumarsivat syvään toisilleen ja läksivät yhdessä astelemaan venettä kohden, jonka kuljettajat olivat pysähtyneet avoimen veden lähelle odottamaan tulijoita.
Samuel astui Didrikin luo ja sanoi kohteliaasti:
— Sallitte kai minun taluttaa teitä? Minähän olen tavallani syypää teidän heikkoon tilaanne, sillä palkkasin nuo nuoret miehet antamaan teille selkään. Mutta eihän meidän kannata siitä kantaa enää vihaa toisillemme, koska te toimititte minut keskelle jäätä ja olin jo menettää henkeni, ellei sattuma olisi tullut avukseni.
Didrik mutisi jotain hampaittensa välistä, mutta suostui kuitenkin nojautumaan Samueliin tämän taluttaessa häntä ja nostaessa hänet syliinsä veneen luokse tullessaan.
— Elämä on yhtäkaikki hyvin mutkikas laitos, sanoi Samuel nostettuaan Didrikin veneeseen istumaan ja asetuttuaan hänen viereensä. Vielä äsken me halusimme toistemme henkeä ja nyt me rakastamme toisiamme niin, että liikutuksella katselee omaa hyvyyttään.
Gyllenstjerna ja Paul Moij kumartelivat toisilleen ja kaikin mokomin tahtoivat, että toinen ensiksi astuisi veneeseen.
Monien sirojen lauseitten jälkeen maaherra kuitenkin ensiksi astui laidan yli.
Miehet lykkäsivät veneen vesille ja alkoivat soutaa Teilin yli.
— Onkohan maailman historia ennen nähnyt sellaista tapausta kuin tämä on, sanoi Samuel, että keskenään riitelevät miehet sovussa keskustelevat? Jos näin aina maailmassa meneteltäisiin, niin tulisi riiteleminen oikein hauskaksi.
— Kaikkihan johtuu siitä, että tällä hetkellä emme parhaalla tahdollakaan voisi saada mitään aikaan kummallakaan puolen, sanoi Paul Moij. Me olemme aivan kuin härkiä, joiden sarvet ovat katkotut ja jotka senvuoksi eivät enää puske toisiaan.
— Mutta Tukholmassa taas alotamme leikin oikein täydellä voimalla, sanoi Samuel ystävällisesti nyökäten maaherralle. Ja kaikista merkeistä päättäen voitto on silloin meidän.
— Siitä ette voi olla perin varma, sanoi Gyllenstjerna.
— Jokkim Frese on päivää ennen meitä päässyt perille, hän on kiireimmän kautta mennyt Pietari Brahen puheille, ja kun Tukholman rantaan astumme, niin on siellä joukko meitä vastaanottamassa, sanoi Paul.
— Saammepahan nähdä, sanoi siihen maaherra, ja hänen äänensä värisi hiukan ja kätensä leikki levottomana miekan kahvassa.