XVI.
Kreivin kirjuri.
Tukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan kohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja Samuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin hän oli tullut.
Heidän kadottuaan sanoi maaherra Didrik Königille.
— Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on voitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni siellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme sitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos vielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.
Didrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen majataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi astelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen virtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen kivirakennus.
Tultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva palvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija, Jaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan toinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi vieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti neuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.
Maaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että kreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä varmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:
— Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan jälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä tapaamassa?
— Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan sen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan kreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä puheilleen.
Konrad Gyllenstjerna hengähti helpotuksesta.
— Ilmoittiko hän teille asiansa? kysyi hän.
— Ilmoitti kyllä.
— Maankavallusjutun?
— Niin.
— Ja mainitsitteko sen kreiville?
— Mainitsin kyllä.
— Mitä kreivi siihen sanoi?
— Hän kohautti olkapäitään ja sanoi lähettävänsä kyllä sanan, milloin hän voi ottaa tämän herran puheilleen.
— Tiedätte siis, missä matkatoverini asuu? kysyi maaherra, joka huomasi vielä kaiken olevan pelastettavissa ja senvuoksi päätti nopeasti toimia.
— Tiedän, vastasi palvelija. Hän ilmoitti ottaneensa asunnon Kolmen kruunun majataloon. Miksi sitä kysytte?
— Saavuin tänne hänen jälkeensä, vastasi maaherra, en ole häntä vielä kohdannut ja haluan tavata häntä. Kiitän teitä ystävällisestä tiedonannostanne.
Hän kumarsi syvään ja kohteliaasti kreivin palvelijalle ja läksi astelemaan poispäin.
— Vielä on muutama tunti aikaa, mutisi hän itsekseen. Vielä ei kreivi ole saanut kirjeitä huostaansa, vielä minulla on voiton mahdollisuus.
Hän kietoi viitan lujemmin ympärilleen, painoi hatun syvemmälle silmilleen ja alkoi astella keskikaupunkia kohden.
Jokkim Frese käveli levottomana majatalossa huoneessaan. Kaupungille ei hän uskaltanut lähteä, sillä mikä hetki tahansa saattoi kreivi lähettää häntä noutamaan luokseen. Hän tunsi itsensä turvattomaksi näin yksinään ja kaipasi Samuelin ja Paulin seuraa. Murheellisena hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että molemmat ehkä olivat jääneet saarroksiin ja menettäneet henkensä asian vuoksi, jota hän oli pyytänyt heitä ajamaan.
Hän otti kirjeet taskustaan ja selaili niitä, sekä Viipurista tuomiaan että Vihdissä saamiaan. Salaliitto tuli niistä täydellisesti selville, se oli suurempi ja paljoa vaarallisempi kuin saattoi aavistaakaan. Edellisen kuninkaan aikana oli alettu peruuttaa valtion lahjoittamia tiluksia jälleen kruunun huostaan, jotta valtion huonot raha-asiat saataisiin korjaantumaan. Nyt herttua oli luvannut niille, jotka häntä valtaan auttaisivat, runsaasti tiluksia ja läänityksiä. Salaliiton avulla pääsisi muukalainen mies määräämään maan asioista, ja samalla aateliston valta, jota oli koetettu murtaa, nousisi jälleen entiseen voimaansa. Porvarina Jokkim tämän vaaran hyvin ymmärsi.
Todistuskappaleet hänellä oli käsissään, niiden avulla suuri liitto voitaisiin paljastaa. Kun hän nyt oli lähellä määräävää tekoa, kun jättämällä kirjeet toisen henkilön huostaan kaikki tulisi ilmi, niin Jokkim Frese alkoi epäröidä. Oliko Pietari Brahe oikea mies tätä tarkoitusta varten? Entistä vävyään herttua Adolf Johania ei hän suinkaan rakastanut, sillä edellisellä kerralla Tukholmassa ollessaan oli Jokkim kuullut herttuan, jota velkojat kovasti ahdistivat, rettelöineen vaimonsa perinnön vuoksi kreivin kanssa, mutta eihän Jokkim tietänyt, kuuluiko Pietari Brahe siihen liittoon, jonka tarkoituksena oli saada nuori kuningas niin pian kuin mahdollista julistetuksi täysi-ikäiseksi. Hollannissa ollessaan oli Jokkim erään tuttavansa kautta joutunut pitämään silmällä Ruotsin etuja ja oli häneltä oppinut merkin, jonka kautta liiton jäsenet tunsivat toisensa. Tukholmaan tullessaan oli hän suosituskirje taskussaan mennyt Niilo Gyldenstolpen luo, ja tämä oli antanut ne määräykset, joiden perusteella Jokkim Viipurissa oli toiminut. Mutta nyt oli Niilo herra poissa Tukholmasta, Viipurin maaherra ajoi Jokkimia takaa ja saattoi mikä hetki tahansa saavuttaa hänet ja anastaa kirjeet. Vanha seitsemänkymmenvuotias Pietari Brahe, valtion drotsi, oli ainoa, jonka puoleen hän tällaisena hetkenä saattoi kääntyä. Tämä mieshän aina oli katsonut talonpojan puolta, kaikessa koettanut edistää maan vaurastumista, hänhän muutama vuosi sitten oli pannut toimeen tutkimuksen, joka todistaisi, mikä oli syynä maan huonoon taloudelliseen tilaan, hän oli ainoa mies, joka ehdottomasti toimi valtakunnan hyväksi. Konrad Gyllenstjerna oli kyllä hänen sukulaisensa, mutta eihän sukulaisuus tälle jalolle miehelle mitään merkinnyt valtakunnan rinnalla, sillä pelastaakseen maan turmiollisesta vaikutuksesta oli hän itse estänyt entistä omaa vävyään pääsemästä holhoojahallitukseen kuningasvainajan määräyksestä huolimatta.
Kuinka kipeästi Jokkim tänä hetkenä kaipasi Paulia voidakseen hänen kanssaan neuvotella!
Hän sävähti ja heräsi mietteistään kuullessaan ovelle kolkutettavan.
Hämärään huoneeseen astui kohteliaasti kumarrellen mies.
— Onhan minulla varmaankin kunnia puhutella Jokkim Freseä? kysyi tulija.
— Minä se olen, vastasi nuori mies.
— Olen valtion drotsin, kreivi Pietari Brahen kirjuri Daniel Gyldenstolpe. Kreivi lähetti minut luoksenne puhelemaan asiasta, jonka tähden olette saapunut Suomesta tänne.
Gyldenstolpen nimi teki Jokkimiin heti rauhoittavan vaikutuksen, sillä olihan tulija siis Niilo Gyldenstolpen veli, joka häntä oli ohjannut valvomaan maan turvallisuutta sen itärajalla. Ja kun tulija vielä sanoi olevansa Pietari Brahen kirjuri, niin ei Jokkim voinut olla huudahtamatta:
— Saavutte aivan oikeaan aikaan, sillä tässä olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kun en tietänyt, millä tavoin minun tulisi toimia saadakseni asiani mahdollisimman pian toimitetuksi. Milloin kreivi voi ottaa minut luokseen puheilleen?
— Vielä tänään, vastasi kreivin kirjuri, jos paperinne sitä ennen ovat näyttäneet todeksi sen, mitä väitätte. Hän on siinä tarkoituksessa lähettänyt minut tänne.
— Teidän ei tarvitse montakaan sivua lukea, sanoi Jokkim, ennenkuin olette huomannut, kuinka vaarallisen salaliiton perille olen tullut.
— Sitä en epäilekään, sanoi kirjuri kohteliaasti, mutta ymmärrättehän, että kreivin täytyy menetellä varovaisesti. Tuhkatiheään saapuu tuollaisia ilmiantoja, sillä maa on tänä hetkenä juonittelujen alaisena. Tavallisesti ne ovat aivan perusteettomia, eikä kreivi voi kuluttaa aikaansa sellaisten kuulemiseen ja tutkimiseen. Kreivi keskustelee teidän kanssanne ainoastaan siinä tapauksessa, että kirjeet todella ovat sitovia.
— Ne saatte heti nähdä, sanoi Jokkim ottaen taskustaan kirjekäärön ja ojentaen sen kirjurille. Kohta huomaatte, että velvollisuuteni on ollut rientää mahdollisimman pian tänne ilmoittamaan kaikesta hallitukselle.
Kumartaen tarttui kirjuri kirjeisiin ja meni ne kädessään pienen ikkunan luo, josta talvipäivä heikosti kajasti sisään. Hän luki kirjeet huolellisesti, kääntäen selkänsä Jokkimiin päin, joka oli istunut lieden ääreen odottamaan. Kauan hän luki ja tarkkaavaisesti.
Pitkän ajan kuluttua, jolloin kuului vain puiden pauke liedessä ja paperien kahina kirjurin käsitellessä kirjeitä, astui tämä Jokkimin luo, joka hänen lähestyessään nousi seisaalleen, ja ojensi kirjeet jälleen kääröksi koottuina.
— Kirjeet ovat todellakin tärkeitä, sanoi kirjuri. Mainitsen sen herra kreiville. Hän käski teitä siinä tapauksessa, että olen tarkastukseeni tyytyväinen, saapumaan tunnin kuluttua hänen luokseen.
Kohteliaasti kumarrellen poistui kreivin kirjuri. Päästyään majatalosta hän kietoi viitan lujempaan ympärilleen ja katosi erääseen ahtaaseen kujaan.
Tyytyväisenä hyräillen siisti Jokkim asuaan, kun äkkiä huoneen ovi aukeni, ja sisään astuivat Samuel ja Paul.
— No tässä tämä mies nyt on! huudahti Paul riemuissaan. Olemme jokaisesta majatalosta kyselleet ja viimein tulleet tännekin.
Ystävysten kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Jokkim riemuitsi nähdessään molemmat ystävänsä terveinä ja hyvänvointisina edessään; nämä taas alkoivat heti tiedustella, kuinka pitkällä hän oli ilmiannossaan. Heidän ilokseen saattoi Jokkim ilmoittaa, että Pietari Brahen kirjuri vähän aikaa sitten oli lähtenyt hänen luotaan ja oli ollut häntä käskemässä saapumaan kreivin puheille.
Ennen Jokkimin lähtöä kertoi Paul matkaseikkailuistaan, ja makeasti he nauroivat sille, että vastustajat yhdessä olivat tulleet Ahvenanmeren poikki ja sitten hevosella jatkaneet matkaansa.
Kepein mielin, käskettyään tovereitaan odottamaan häntä majatalossa, läksi Jokkim Frese astelemaan Pietari Brahen asuntoa kohden.
Saapuessaan kreivin talon luo hän huomasi heti takanaan saapuvan pienen joukkueen sotilaita, joita johti solakka poika. Tämän nähdessään tunsi Jokkim hänet heti Kaarle XI:ksi, lapsikuninkaaksi, jonka puolesta hän oli valmis uhraamaan kaiken, olennoksi, josta maa toivoi itselleen pelastajaa, suuren kuninkaan suureksi kehittyväksi pojaksi.
Kuninkaan tullessa kreivin talon eteen riensivät drotsin henkisotilaat, Erik ja Haakon, avaamaan leveät ovet, ja kreivin torvensoittaja Maunu Stark asettui keskelle oviaukkoa ja päästi ilmoille komean törähdyksen torvestaan kuninkaan kunniaksi.
Jokkim oli kuninkaan tullessa paljastanut päänsä, ja oli Kaarle hänelle ystävällisesti nyökännyt. Nähdessään kuninkaan astuvan taloon arveli Jokkim oikean hetken tulleen hänellekin ja läksi häntä seuraamaan. Palvelijat, jotka arvelivat Jokkimin kuuluvan kuninkaan seuraan, eivät häntä pidättäneet, ja pian he olivat portaita myöten astuneet toiseen kerrokseen, missä drotsin avarat suojat olivat.
Huoneessa, jonne Jokkim nuoren kuninkaan jälestä saapui, oli kaksi henkilöä. Toisen hän tiesi vanhaksi kreivi Braheksi, joka leiniänsä potevana vaivalloisesti asteli lattian poikki holhokkiansa kohden. Toinen mies on valtion kansleri, tuhlailevaisuudestaan ja huolettomuudestaan tunnettu Magnus de la Gardie.
— Mikä saattaa hänen majesteettinsa minun luokseni? kysyi Brahe.
— Nyt minä olen saanut omat sotilaani hyvästi marssimaan, sanoi lapsikuningas nauraen, ja tulin teille molemmille niitä näyttämään. Katsoitteko ikkunasta, kun minä tulin, kuinka hyvin he astuivat, kuinka tasaisesti, kuinka varmasti!
Pietari Brahe aikoi juuri vastata tähän, kun hän huomasi Jokkimin ja kääntyen hänen puoleensa kysyi:
— Mitä etsitte?
— Teidän armonne on lähettänyt minulle sanan ja käskenyt tulemaan… vastasi Jokkim.
— Kuka olette? Nimenne!
— Olen Jokkim Frese ja saavun Viipurista ilmoittamaan salaliitosta, jonka perille olen päässyt.
— Tiedän, tiedän, sanoi kreivi huolettomasti. Olette siis sama, joka eilen saavuitte luokseni. Miksi ette ole odottanut määräystä, milloin saatte tulla puheilleni?
Jokkim katsahti kummastuneena kreiviin ja vastasi:
— Juuri sitä olen noudattanut. Tunti sitten oli teidän ylhäisyytenne kirjuri Daniel Gyldenstolpe luonani ja käski minua saapumaan tänne.
— Tässä on erehdys tapahtunut, sanoi kreivi. En ole lähettänyt sen nimistä kirjuriani luoksenne. Mutta kun kerran olette saapunut, niin ilmoittakaa lyhyesti asia hänen majesteettinsa ja valtion kanslerin läsnäollessa.
Jokkim kumarsi syvään ensin kuninkaalle, sitten kreiville ja viimeksi kanslerille. Pietari Brahe oli ensin aikonut lähettää tämän tungettelijan luotaan pois, mutta Jokkimin hieno käytös ja hänen avoin katseensa miellytti vanhaa drotsia ja hän hymyili nuorelle miehelle ystävällisesti:
— Siis asiaan! sanoi hän.
— Onnellisen sattuman kautta joutui käsiini kirjeitä, joista selvästi tulee ilmi, miten Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna juonittelee hallitusta vastaan.
— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe tiukasti, jos miestä syytetään, niin syytös todistetaan!
— Tässä ovat todistuskappaleet, sanoi Jokkim ottaen kirjeet taskustaan. Ja tässä on lisääkin, kirjevaihto, jonka kautta salaliitto kokonaisuudessaan tulee ilmi.
Pietari Brahe oli vaiti, samoin muutkin huoneessa-olijat. Vanha kreivi astui vaivalloisesti muutaman askeleen Jokkimia kohden, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häneen terävästi. Nuori mies kesti hänen tutkivan katseensa. Kreivi nyökkäsi ja sanoi:
— Jos sananne ovat tosia, niin olette tehnyt maalle ja kuninkaalle suuren palveluksen. Hän kääntyi lapsikuninkaan puoleen ja sanoi:
— Teidän majesteettinne varmaankin sallii, että heti ryhdyn ottamaan tästä asiasta selkoa?
— Minä kuuntelen, sanoi kuningas ja siirtyi ikkunan luona olevaan tuoliin istumaan.
— Olette siis suorittanut matkan Viipurista tänne yksin? kysyi
Pietari Brahe Jokkimilta.
— En yksinäni, vastasi Jokkim, vaan seurassani oli paljon muitakin. Muuan suomalainen talonpoika Vihdistä, Mikko Heikinpoika, seurasi minua Viipurista Vihtiin asti. Hänen luonaan joutuivat ne kirjeet, jotka paljastavat koko salaliiton, käsiini. Tämä talonpoika oli toisissa naimisissa lesken kanssa, ja hänen vaimollaan oli ensimäisestä avioliitostaan poika, joka oli salaliittolaisten palveluksessa. Taloon yöpyessämme hän varasti taskustani Konrad Gyllenstjernaa koskevat paperit. Hänen oma äitinsä huusi silloin meidät hereille, ja poika surmattiin.
— Antoiko tuo nainen oman poikansa ilmi pelastaakseen maan? kysyi lapsikuningas.
— Antoi, vastasi Jokkim Frese. Huoneessa oli aivan hiljaista.
Vaitiolon katkaisi kreivi sanoen Jokkimille:
— Jatkakaa!
— Tämän miehen taskusta löytyi se kirjejoukko, joka todistaa salaliiton kokonaisuudessaan, ja joka on tässä, sanoi Jokkim osoittaen kädessään olevaa kirjekääröä. Mikko Heikinpoika jäi meistä taloonsa. Turkuun tullessamme oli meistä kolme jälellä. Näistä jäi muuan viipurilaisen kauppiaan kirjuri, Paul Moij, ansaan, jonka maaherra meitä seuratessaan oli hänelle laatinut. Pääsin lähtemään jälelle jääneen toverini kanssa. Meidät ennätettiin vähää ennen Ahvenanmaalle tuloamme, toverini pelastaakseen minut heittäytyi reestä, jolloin hänen hevosensa pääsi karkuun. Kahakassa maaherran hevonen vikaantui siksi paljon, ettei hän tavoittanut minua, vaan saavuin päivää ennen häntä tänne.
— Hän on siis seurannut teitä? kysyi Magnus de la Gardie.
— Matkatoverini lopulta yhtyivät juuri maaherran ja hänen seuralaisensa kanssa ja saapuivat yhdessä tänne. He tekivät ylimenomatkan ajaksi aselevon.
Kansleri nauroi, samoin kuningas.
— Tämähän on oikeata seikkailua, sanoi de la Gardie. Mutta nuo valtiopetoksen todistukset?
— Niin, antakaa ne tänne! sanoi Pietari Brahe ja ojensi kätensä.
— Tässä ne ovat! sanoi Jokkim antaen paperit kreiville.
Tämä tarttui kiihkeästi kääröön avasi sen. Hän selaili vähän aikaa papereita ja katsoi sitten silmäkulmiaan rypistäen nuoreen mieheen.
— Mitä tämä tietää? sanoi hän kiivaasti. Ilveilettekö minun ja hänen majesteettinsa kanssa?
— Mitä teidän ylhäisyytenne tarkoittaa? kysyi Jokkim kalveten.
— Eiväthän nämä ole mitään kirjeitä, vaan ainoastaan tyhjiä papereita.
Hän ojensi kääröt Jokkimille. Tämä tuli kalmankalpeaksi huomatessaan kreivin puhuneen totta. Hän seisoi hetkisen aivan hervottomana, sitten paperit putosivat hänen käsistään lattialle.
— Millä tämän selitätte? sanoi kreivi tiukasti.
Äkkiä selvisi Jokkimille asian todellinen laita.
— Ennenkuin minua syytätte, armollinen herra, sanoi hän, sallikaa minun tehdä pari kysymystä.
— Mitä kysymystä?
— Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä papereita?
— En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että saapumisenne oli odottamaton.
— Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta poikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne kerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä maailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.
— Puhukaa!
— Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri. Hän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin lieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana hän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.
— Ja kuka tuo mies oli?
— Sitä en tiedä.
— Kuinka siis voitte luulla minun luottavan teidän sanoihinne?
Kreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa tyynesti.
— Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.
— Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti astuvaan maaherraan.