XVII.
Kuninkaan tahto.
Konrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä lauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi hänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi syvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille, omalle sukulaiselleen.
— Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä syytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.
Konrad Gyllenstjerna loi Jokkimiin halveksivan katseen ja sanoi:
— Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on minulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri hän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen kauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan ja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin tänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin ennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.
Tämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista. Kreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui istuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.
— Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi.
Kumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä?
Todistakaa!
— Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta rikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.
— Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi, mutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä. Silloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja varastaneen ne.
— Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin todellakin kirjurinanne hänen luonaan.
Jokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian aivan toiseen, odottamattomaan valoon.
Maaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:
— Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan parasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.
Näin sanoen hän ojensi kreiville kaksi kirjekääröä.
Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien rapina, kun kreivi niitä käsitteli.
Kun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen, joka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.
— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien syytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.
— Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö olisin maankavaltaja!
— Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko kirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan Viipurin luovuttamisesta venäläisille.
Jokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki voittajan hymy.
— Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen kirjetukun kuninkaalle.
Nuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan luo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet takaisin.
— Kirjeitten alla on hänen nimensä todellakin, sanoi kuningas.
— Asioiden näin ollen on velvollisuuteni vangita teidät, lausui kreivi.
Hän kääntyi oveen päin ja huusi:
— Vahti!
Kaksi sotilasta astui sisään.
— Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes toisin määrään.
Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten kuljetettavaksi.
Hänen mentyään kääntyi kreivi nuoren kuninkaan puoleen sanoen:
— Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla. Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten kohtaloita.
Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin, vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli kadonnut.
— Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä kumartaessa hänelle, ovea kohden.
Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan seisoessa hänen kummallakin puolellaan.
Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:
— Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja sanoi:
— Älä suotta nouse! Puhelkaamme kaikessa rauhassa.
Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti hänen katseensa ja sanoi:
— Sinä et ole syyllinen!
Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.
— Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja, jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.
Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja suuteli hänen kättään.
— Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.
Hän löi kädellään Jokkimia olalle ja sanoi:
— Etkö jo nouse siitä!
Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle kuninkaasta.
— Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle niistä lisää.
Kun Jokkim arkaili, sanoi hän hieman suuttuneena:
— Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla kuningas.
Hän hyppäsi Jokkimin polvelle istumaan ja sanoi:
— Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan, unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen ikäisensä.
— Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.
Semmoinen minäkin tahtoisin olla.
Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Nyt minun täytyy jo mennä, ennenkuin äiti lähettää noutamaan.
Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan paikoilleen Jokkimin viereen.
— Mitä te molemmat roikaleet siinä teette? kysyi kuningas.
— Vartioimme kreivin käskyn mukaan, sanoi toinen sotilas.
— Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan ymmällään toisiinsa.
Nuori kuningas oikaisi vartalonsa ja sanoi hieman kiivaalla äänellä:
— Ettekö kuule, mitä minä sanon? Tuo mies on vapaa.
— Mutta kun kreivi on käskenyt… koetti toinen sotilas puolustautua.
— Kreivi on kreivi ja minä olen kuningas! sanoi Kaarle.
— Mutta kreivin tahto…
— Kreivin tahdon yläpuolella on kuninkaan tahto!
Majesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin tuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:
— Tule pois!
Jokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää ääntä ja astui kuninkaan luo.
— Mennään täältä pois, sanoi kuningas ja läksi ovea kohden.
Nähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi hän ja pui nyrkkiään heille sanoen:
— Pysykää siellä alallanne!
Miehet jäivät kuin naulattuina paikoilleen. Kadulle tultuaan sanoi kuningas:
— Missä päin sinä asut?
— Kolmen kruunun majatalossa, vastasi Jokkim.
— Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan sinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa minulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.
Ja lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan, ja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.
— Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä minä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.
Jokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin unta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon ovella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli alkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun kadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään tervehdykseksi.
Päästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen saattueensa seisahtui.
— Antakaahan, kun minä ajattelen, sanoi kuningas.
Hän mietti hetkisen ja sitten sanoi sotilaille:
— Takaisin kreivin luo!
Kun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana astumaisillaan talostaan.
— Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi.
Minulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.
— Niin minullakin teidän kanssanne, sanoi Kaarle. Astukaamme sisään.
Kun ovi oli sulkeutunut, seisahtui kreivi nuoren kuninkaan eteen ja sanoi:
— Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä, jotka sotivat minun antamiani vastaan?
— Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria tyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.
— Tyhmyyksiäkö? sanoi kreivi suuttuneena.
— Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.
— Minulla oli todistukset tuon miehen syyllisyydestä, sanoi kreivi.
— Niin, tuon toisen syyllisyydestä, Gyllenstjernan, ne teillä oli.
— Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.
— Lörpötystä! sanoi kuningas.
Kun kreivi aikoi vastata jotain, jatkoi hän:
— Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.
— Väärennettyjäkö? kysyi kreivi kummastuneena.
— Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.
Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:
— Teidän majesteettinne on oikeassa!
— Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon miehistä, sanoi kuningas nauraen.
Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta, hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.
— Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.
Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.
— Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta, saanko?
Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä voimiensa takaa häntä korvalehdestä.
— Ja nyt minä kerron teille jotain oikein hauskaa, sanoi kuningas.
Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta ja hänen ihmeellisistä urotöistään.
Kun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja rukoili:
— Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua suojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja Suomen onneksi ja siunaukseksi.
Rukouksen päätyttyä hän käveli hetkisen huoneessaan miettien.
— Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla ei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni, on nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet pelastaa, jos vain voin.