XVIII.
Lapsikuninkaan soturit.
Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.
Jokkim näytti kirjeen ystävilleen, jotka siitä suuresti ilahtuivat.
— Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat. Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten alle.
— Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa. Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.
— Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese, enkö silloin menettelisi samoin!
Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle, jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.
Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.
Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui muutaman askeleen häntä kohden.
— Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.
Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.
— Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.
Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä pidätti häntä ja lausui:
— Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa, jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!
Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi, että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan, että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki, auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen käteensä sanon:
— Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen, mitä tiedätte.
Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi
Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.
Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto montakaan sanaa vaihtamatta.
— Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.
— Minä takaan heistä aivan kuin itsestäni, sanoi Jokkim.
Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.
Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja, kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan liiton johtaja — kuka muu se saattoikaan olla — hän valmisti kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!
Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.
Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin kuulumisia.
Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki. Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään, nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen. Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä tehtaan jo olevan kunnossa.
Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista. Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja, joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli ollut olemassa.
— Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin. Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni, niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin. Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja käsitöissä käteviä.
Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja liitosta, johon he molemmat kuuluivat.
Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan, käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi hymyillen:
— Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.
Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:
— Seuratkaa minua!
De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.
Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen, jonne tultuaan kansleri lausui:
— Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.
— Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin nyt ollut valmis siihen valaan.
— Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun, mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa, aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan, silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä, minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.
Keskustelun katkaisi nuori kuningas, joka juosten saapui huoneeseen.
— Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas. Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan lukemassa läksyjäni.
Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti nauraa.
— Mutta Krister Horn, mitä hän sanoo! huudahti Magnus de la Gardie.
— Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin ällistyy.
Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.
Kaarle kääntyi kanslerin puoleen ja kysyi:
— Joko hän tietää?
— Jo.
— Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule unohtamaan, kun valtaan pääsen.
Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta kuningas pidätti häntä.
— Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä minä tahdon, sen minä säänkin!
Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja hallitsemisen voima.
— Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta! Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.
Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan nyökännyt.
— Tunnettehan Viipurissa erään Lifmanin? kysyi kuningas.
— Tunnen, vastasi Jokkim.
— Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?
— Olen kuullut hänestäkin.
— Hänkin on luotettava ja on valittava. Tunnetteko…
Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn, kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.
— Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne! sopersi hän.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi Kaarle nauraen.
— Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!
— Äiti ei sano mitään, hän rakastaa minua! lausui kuningas.
— Mutta kun Ruotsin historia jää aivan kesken!
— Mitä se tekee. Minä luon uuden, jota toiset saavat lukea!
Horn oli hetkisen aivan ymmällä. Sitten hän jatkoi:
— Mutta täytyyhän kuninkaan tietää edeltäjistään!
— Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä? Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.
— Mutta säädyt?
— Mitä heistä?
— Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän majesteettinne ei ole oppinut mitään.
— Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi
Kaarle iskien silmää de la Gardielle.
Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:
— Lähtekäämme siis linnaan takaisin. Hornin katse aivan loisti.
— Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte. Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken sen, minkä minäkin.
— Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä.
Kuningas ojensi kätensä Jokkimille ja sanoi:
— Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa
Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.
Ystävällisesti nyökäten kuningas läksi opettajansa seurassa.
— Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.