XIX.
Jälleen Turussa.
Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen
Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.
Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin kylmä.
Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth, Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan. Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut, millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.
Henrik jatkoi kertomustaan:
— Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin, että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen. Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.
Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.
Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.
Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.
Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:
— Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.
— Mutta enhän voi sallia, että se nainen, — jonka aion puolisokseni ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.
— Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?
— Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä, että hän on koko elämäni.
Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja lausui:
— Ei puhuta sitten tästä sen enempää, vaan toimitaan sitä kiinteämmin.
Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä ihmetellen yhteen ja lausui:
— Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.
Paul nauroi ja sanoi:
— Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.
— Kyllä minä tiedän, mistä se johtuu, sanoi Samuel.
— No mistä?
— Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure. Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.
Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen pakolaiset kiinni.
Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken toimeenpanemiseen.
— Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.
— Sitä paremmin voimme vastustaa takaa-ajajia, tuumivat pojat.
Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja kutsui miehensäkin saapuville.
Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita, joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa, jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.
Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.
Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi, jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran nuorin veli.
— Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.
— Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää meidät ja antaa koko retken ilmi.
Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.
Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel, du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä matkalla.