XX.
Ruttokummitus.
Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.
Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän, jokainen puheenkäänne heleän naurun.
Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia, jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen. Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.
Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa, niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.
Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.
Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.
— Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän, aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.
— En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin kuin muiden.
— Miksi sinun suusi ympärille pikemmin kuin muiden? kysyi Paul.
— Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.
— Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan, sanoi Paul nauraen.
— Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan, miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet. Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia juttuja.
— Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä on kaksi? kysyi Paul.
— Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.
— Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.
— Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se pysyy aina oikeassa värissään.
He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:
— Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas velipuoleni ajaa meitä takaa.
Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon. Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.
Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino, jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.
Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:
— Nytpähän rutto taas pääsi irti!
Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon, ja lisäsi riemuissaan:
— Rutto, rutto, niin, siinäpä juuri onkin sopiva pelastuskeino!
Hän kääntyi huoneessa-olijoiden puoleen ja sanoi:
— Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme. Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.
Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa ratsujoukkoa vastaan.
— Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.
— Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka joukon etunenässä ratsasti.
— Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä, jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!
Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät samassa silmänräpäyksessä.
— Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä äänellä.
Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata, varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria. Rutto oli siis pelottava kummitus.
Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:
— Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani, appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin laihassa ruumiissa iskisi.
Tuijottaen kuuntelivat ratsumiehet hänen puheitaan.
— Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla! Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos tässä koko joukko satumme kuolemaan.
Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.
— Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?
— Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.
Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia huutaen:
— Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä liikuttaa!
Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä enemmän.
Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin. Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen, huitoen käsillään ja rukoillen apua.
Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat edellä.
Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan hyppi pitkin tuvan permantoa.
Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa lähteä Viipuria kohden.