XXI.
Tulevaisuudentuumia.
Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.
Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.
Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.
Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt. Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.
Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:
— Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua, eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena, mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun suhteeni tottua.
Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.
Sitten hän kuin ajatuksissaan avasi aitan oven ja pujahti sisälle.
Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon ihmeellistä kauneutta.
Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:
— Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?
— Kuinka minä sitä katuisin?
Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan, puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.
Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja puheli hiljaa itsekseen:
— Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut, kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta, toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas, hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan, ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.
Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi Barbara:
— Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa kävellessäni — olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha — sanoin äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta, kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa, jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.
— Etkö pelkää isäpuoltasi? kysyi Jokkim.
— Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä kiusaa.
Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti, heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa. Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.
Jokkim nauroi heleästi ja sanoi:
— Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja vetävät samaa köyttä.
— Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen, että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.
— Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini, säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran puheita ja sanoi:
— Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin taitava asioita punnitsemaan.
— Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara. Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.
— Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.
He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.
Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei sen rekeen ja sitten palasi tupaan.
Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle kertoi, mitä oli kuullut.
— Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.
— Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä vielä kuningas.
— Kuningasko? kysyi Samuel hämmästyneenä.
— Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi, niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin voimme vaikka hallitukseen turvautua.
Jotainhan tehtävää täytyy hallituksellakin olla!
Paul nauroi tälle leikinlaskulleen sydämestään.
Saman päivän iltana he kaikin läksivät Viipuria kohden.
Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi ratsastajajoukko.
Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad
Gyllenstjerna ja Didrik König.
— Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin jätitte heidät kutsumatta.
Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran luo ja sanonut rauhallisesti:
— Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.