III
Kaksi päivää edellä kerrotun tappelun jälkeen vallitsi yliopistolla pohjalaisten ylioppilasten kesken kiihkeä jännitys. Oli saatu kuulla, että yliopistoon pyrki viisi uutta oppilasta, joista kaksi — ja se oli jännityksen aiheuttanut — oli Oulun rikkaimpien miesten poikia. Kun yliopistoon kirjoittautumista seurasi depositio menot ja niitä juomingit, joiden mahtavuus ja runsaus riippui nuoren tulokkaan varallisuudesta, niin tiedettiin nyt saatavan aikaan kemut, joissa oikein voimalla ja väellä mekastettaisiin ja nautittaisiin maailman kosteata hyvyyttä.
Edellisenä päivänä olivat kokelaat rehtorille näyttäneet todistukset hankkimistaan tiedoista, ja rehtori oli heidät sitten lähettänyt dekanuksen luo tutkittavaksi. Kova ja ankara oli tutkinto ollut, ja pahasti olivat horjahdelleet rikkaiden poikien tiedot, mutta kun he lupasivat palkata itselleen erikoiset opastajat, jotka heidän henkensä ontumista tukisivat, niin saivat he depositiotodistuksensa, ja levottomina he odottivat juhlamenoja, joiden he tiesivät aloittavan sen raskaan ja monista kidutuksista ja pahoinpitelyistä rikkaan vuoden, jota sanottiin pennaaliajaksi, mutta jonka takaa häämöitti lohdutuksena se tieto, että he sen jälkeen saisivat uusille tulokkaille kymmenkertaisesti maksaa kärsimänsä kivut.
Yliopisto, joka vasta viidettätoista vuottansa oli toimessa, oli sijoitettu vanhaan kymnaasirakennukseen tuomiokirkon viereen. Se oli osa siitä rakennusten ja korkean kiviaidan muodostamasta kehästä, joka ympäröi vanhaa tuomiokirkkoa. Yläkerrassa oli suuri kaksitoista-ikkunainen luentosali ja alakerrassa toinen, pienempi. Tässä alemmassa salissa oli depositio päätetty panna toimeen Tavallisestihan se tapahtui dekanuksen luona, mutta nyt oli hänen tupansa permannon alle johonkin koloon sattunut kuolemaan hiiri, ja sen mätälöyhkä oli pakottanut nostelemaan palkit permannosta. Ei auttanut muu kuin luovuttaa yliopiston pienempi luentosali tarkoitusta varten.
Kun loppupyhien vuoksi oli kaupunkiin runsaasti kokoontunut maalaisia sukulaistensa luo, niin riensivät nämä kilvalla yliopistoon katsomaan, ja pian täyttyivät salin seinämille asetetut penkit katsojista. Salin perällä istuivat arvokkaimmat henkilöt, aateliset, kaupungin molemmat pormestarit, rikkaat kauppiaat, joista useimmat olivat saksalaista syntyperää, ja siellä istui myöskin Barbara isänsä, pormestari Schaeferin vieressä, ja heleä puna levisi hänen poskilleen, kun hän oven suussa näki Gabriel Tuderuksen. Rehtori, dekanus ja kaikki yliopiston opettajat olivat koolla, ei juhlan vuoksi, vaan siksi, että odotettiin saapuvan depositiota katsomaan äsken määrätyn maaherrankin Erik von der Linden. Komeana ja miehekkään uljaana hän ajoi linnasta yliopistolle yhdessä nuoremman veljensätyttären, kauniin Vendelan kanssa, joka Tukholmasta oli setäänsä seurannut Suomeen. Avopäin otti rehtori hänet ulko-ovella vastaan ja saattoi hänet häntä varten varatulle paikalle salin perälle.
Jo kuului ulkoa kellonkilkatusta. Monet nousivat ja ryntäsivät ikkunasta katsomaan. Siellä ne jo saapuivat! Edellä kulki yliopiston pedelli, vahtimestari, soittaen kelloa, ja hänen jäljestään asteli mahtavana depositori, Laurentius Kempe. Hänellä oli yllään kirjava kaapu, ja pitkä punainen viitta valui hänen hartioiltaan maahan, päässä oli kummallinen päähine, puoliksi myssy, puoliksi hattu. Hänen takanaan asteli pedellin apulainen kantaen selässään suurta säkkiä, jossa tiedettiin olevan ne tarvekalut, joita juhlamenoissa käytettiin. Häntä seurasivat beaanit, keltanokat, joka nimi annettiin tulokkaille. He olivat puetut yltäyleensä mitä hullunkurisimpiin asuihin. Puku oli kirjavista tilkuista ommeltu, päässä oli heillä hattu, johon oli ommeltu kiinni sarvet ja suuret korvat ja jonka lieri oli alaspäin käännetty. Koko naama oli runsaasti noettu, jotta silmät vain valkoisina mulkoilivat, ja suusta pisti esiin kaksi pitkää torahammasta, joita he piipun sijasta saivat pitää suupielissään ja joita ei vastatessakaan saanut heittää pois. Hartioille oli heitetty musta rääsyinen viitta. Ja pamppailivatpa poikien sydämet pelosta, sillä he olivat kuulleet peloittavia juttuja depositoristaan. Hänhän oli kerran pannut pohjalaisen Ericus Holsteniuksen kaulaan rautavitjat ja kirveellä lyönyt jännitettyihin vitjoihin niin kovasti, että Holstenius oli päästänyt hätähuudon ja niskaluu oli rutisten mennyt sijoiltaan. Ja kauan oli poika ollut puhumatonna eikä voinut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Ja heidän selkäänsä karmi, kun he edellään käyvän miehen säkistä kuulivat kalinaa ja kilinää, miehen sitä vaihtaessa olalta toiselle. Ja peloittavampi enne oli se, että depositori oli niin iloisen näköinen. Hän oli jo aamulla ottanut useita naukkuja illan juominkien häämöttäessä hänen silmissään. Hänen puheensa oli kyllä selvä ja voimakas, mutta sitä heikommat olivat jalat; ne vaappuivat sinne ja tänne hänen astuessaan, vaikka hän kulkuaan tukikin pitkällä kädessään olevalla sauvalla, jonka päässä oli kirves. Yliopiston portailla hän kompastui ja oli autettava pystyyn jälleen. Näin saapui joukkue saliin, ja vahvana laineena seurasi pihalle ja eteiseen kerääntynyt ylioppilasparvi heitä täyttäen koko ovensuun taajalukuisena miesmuurina.
Joukko saapui salin keskelle, jossa depositori kunnioittaen tervehti läsnäolijoita ja painoi beaanien niskat syvälle maata kohden. Hän asettui sitten salin keskelle ja beaanit hänen ympärilleen, ja sauvallaan hän heitä ojenteli saadakseen heidät seisomaan suorassa. Ja nyt korotti hän äänensä ja piti kaikuvan puheen latinan kielellä.
Hän vertaili heidän elämäänsä taistelevan sotilaan elämään, ja juhlallisesti hän lopulta huusi:
— Heittäkää pois, heittäkää pois, sanon minä, kaikki kevytmielinen elämä! Kun olen maininnut tämän, niin mikä määrä, mikä peloittava ja hirmuinen määrä tiedettä harjoittavia vastaan ryntääviä vihollisia, perkeleitä ja peijuuneja minun silmieni eteen astuu, ja mikä monipäinen traakki eli lohikäärme teitä vainota uhkaa. Sillä tuo höllä ja kevytmielinen elämä on kaikkien henkisten paheitten kätilö, ruumiillinen terveyden vastustaja, kaikkien ikäkausien mitä myrkyllisin rutto ja mato. Senpä vuoksi sen pahamaineisen lipun suojassa taisteleekin ahneus, taistelee juoppous, häpeämättömyys ja irstaisuus, vihdoin taistelee siellä rehentelemistä ja turhanpäiväistä loistoa tarkoittava ulkoasu. Ja sen, joka aikoo sotia kaikkia näitä vastaan, luulen minä tarvitsevan taitoa, rohkeutta ja lujuutta sitä enemmän, kuta varmempaa on, että kaikki nämä viholliset voivat voittaa urhoollisuutta ja kestävyyttä puuttuvan vastustajansa, ei vihan, vaan rakkauden, ei näkyväisten, vaan salaisten aseiden, ei vihamielisen tuimuuden, vaan viehättävien huvitusten ja pian haihtuvien kutkutusten kautta, vielä useammin silmäniskulla ja irstailla viittauksilla. Niinkuin jokaisen kristityn sotilaan ulkonaisissa huvituksissaan täytyy, välttääkseen irstaan ihmisen häpeänmerkkiä, tavoitella ainoastaan kohtuullista hauskuutta, sopivaa viehättäväisyyttä ja kunniallista hyötyä, siten täytyy runotarten leirissä sotaa käyvän taiteilijankin, jos hän mielii pysyä kevytmielisestä elämästä heikontumattomana, noudattaa suurinta kohtuutta ruoan ja juoman, taideteosten, soitannon, unen, leikkien, puvun ja huonekalujen suhteen, lyhyesti, seurata ainoastaan horjumatonta oikeutta sekä silmän, korvan että tunnon huvituksissa. Ja panenpa visusti sydämellenne nyt sen käskyn, että nöyryys on ensimmäinen ehto oikealle sotilaalle, nöyryys ja tottelevaisuus vanhempia tovereita kohtaan.
Kun hän näin oli vakavasti saarnannut, niin ryhtyi hän kysymyksiin, joiden tarkoitus oli saattaa hämilleen nuorukaiset. Tätä hetkeä beaanit olivat pelänneet, sillä he tiesivät, että jokaisen vastauksen, olkoon se kuinka oikea tahansa, voi depositori tulkita vääräksi, ja siten jokainen vastaus toisi mukanaan julman ruumiillisen rangaistuksen.
— Millaisena herne on tullut maahan? kysyi depositori ensimmäiseltä.
Tämä silmät selällään katseli pelokkaasti Kempeen koettaen mutista jotain.
— Etkö sinä sitä tiedä, sinä kurja beaani? huusi depositori.
— Alapa! Alapa! Tillikka! Tillikka! huusivat ylioppilaat.
Ja beaanin korvalle läjähti Kempen temppuun tottuneesta kädestä läjähdys.
— Pyöreänä se on tullut! huusi hän.
Kääntyen seuraavan puoleen hän silmiään julmasti pyörittäen kysyi:
— Montako kirppua menee yhteen vakkaan?
Pelolla ja vavistuksella vastasi kokelas:
— Voi, sitä ei opettajani ole minulle opettanut, minä olen vain oppinut kielioppia, vähän logiikkaa ja retoriikkaa.
— Vai et sinä tiedä, — ja äkkiä kiskaisi Kempe poikaa nenästä niin, että tämä pahasti parkaisi. Sinun täytyy tietää enempi, jos et vast'edeskin tahdo olla beaani. Opi nyt minulta, että kirput eivät mene vaan hyppäävät vakkaan.
Pistäen naamansa aivan kolmannen eteen ja tuimasti katsoen häneen kysyi depositori häneltä:
— Millä on lehmän sarvet, aasin korvat, sian hammas, mikä on tyhmä kuin lammas, millä päätä ei ole eikä perää, joka toisten seurassa vasta herää?
— Herrajestas, etten se vaan olisi minä, sanoi poika.
Yleinen nauru todisti, että hän oli kuulijoiden mielestä arvannut oikein. Helpotuksen huokaus pääsi pojan rinnasta hänen väistettyään näin ensimmäisen karin. Mutta se huokaus tuli liian varhain, samassa oli Kempe tarttunut hänen niskaansa, painanut hänen päänsä jalkojensa väliin ja antoi pojan selkään paukahtaa pari kolme iskua, joita seurasi tillikka kummallekin korvalle.
— Jottas heräät! huusi hän.
Äkkiä depositori kamppasi jalallaan neljättä beaania, joka pudota töpsähti istumaan lattialle.
— Mikä se on? kysyi depositori.
— Jollei se ole hävytöntä koiruutta, niin on se sitten ilkoinen ihme, vastasi poika kiukuissaan.
— Se on fysiikkaa, kappaleen alas putoamista se on, ei muuta, vastasi depositori.
Oli enää viides jäljellä, aika viksari pojaksi, joka kiukkuisena katsahti Kempeen, kun tämä häntä läheni.
— Mikä on musta ja punainen, kiivas ja kiukkuinen, mikä syytöntä rienaa ja rääkkää, joka hyvää ei missään nääkkään —?
— Joka viinalta pahasti löyhkää, joka lyö sekä potkii ja töykkää? jatkoi poika. Se on depositori!
Kempe lensi kuin haukka poikaan käsiksi huutaen:
— Perkele se on! kuuletko, se vanha musta Eerikki.
— Vai Eerikki teillä nimenä on? vastasi poika huolimatta korvapuusteista, joita tuhkatiheään sateli.
Kun vihdoin Kempe kiukusta punaisena lopetti kurituksen, niin vuoti pojan nenästä runsaasti verta, joka näky ei ketään kummastuttanut, niin paljon pahempiinkin näkyihin oli depositioissa totuttu.
Sitten alkoi deposition viimeinen osa. Kempe aloitti juhlallisen puheen selittäen beaanien suussa olevien torahampaitten merkityksen. Ne osoittivat ylellisyyttä ja irstautta nuorisossa, joka sokaisee ymmärryksensä vatsaa rasittavalla ylenpalttisella ruoan ja juoman nauttimisella. Suuresta pussistaan hän otti nyt polvitellen aukeutuvat ja sulkeutuvat puiset pihdit, asetti ne poikien kaulaan ja pudisti, kunnes torahampaat putosivat maahan. Samalla hän sanoi, että he, jos ovat tarkkaoppisia ja kokevat hyödyksensä käyttää opetusta yliopistossa, jonka yhteyteen he nyt pyrkivät, imien ravintoa Academian, alma materin rinnoista, vapautuisivat luonnollisesta ylellisyydestänsä samalla tavalla kuin nyt pääsivät erilleen torahampaista. Pitkät aasinkorvat revittiin sitten pois. Sillä tahdottiin osoittaa, että heidän on ahkerasti tieteitä harjoitettava, ettei heidän enää tarvitsisi olla sen eläimen kaltaisia, jonka korvia he olivat kantaneet. Sitten järjestyksessä irroitettiin sarvet, raakuuden ja sivistymättömyyden vertauskuvat, ja depositori otti säkistään esille suuren höylän, käski asianomaisten paneutua pitkäkseen, ensin vatsalleen, sitten selälleen ja vihdoin kummallekin kyljelle, ensin oikealle, sitten vasemmalle, höyläsi koko heidän ruumistansa mainituissa eri asennoissa, selittäen, että heidän sielunsa on samalla tavalla tieteiden ja vapaiden taiteiden höylättävä. Pedelli toi sitten apulaisineen ison korvon vettä, ja täytettyään sangon valeli depositori pojat kiireestä kantapäähän. Vihdoin pyyhki hän kovakätisesti heidän kasvonsa isolla karkealla rievulla. Tämän kasvoja repivän toimituksen vältti pari poikaa vetämällä taskustaan pyyhkeen, jonka kulmaan sidottuun solmuun oli pantu rahoja, ja ojentamalla sen Kempelle. Tähän puhdistukseen päättyi toimitus. Loppupuheessa kehoitti depositori kaavittua, höylättyä ja puhdistettua joukkoa aloittamaan uutta elämää, taistelemaan myötäsyntyneitä haluja ja pahoja tapoja vastaan, jotka rumentavat sielun samalla tavalla kuin heidän pukunsa oli tehnyt ruumiin rumannäköiseksi. Täten julisti hän heidät vapaiksi ylioppilaiksi, sillä ehdolla kuitenkin, että heidän oli kuusi kuukautta käytettävä pitkiä mustia, depositiopukua muistuttavia viittoja.
Vielä oli beaaneilla tuima koettelemus edessä, päästä salista pihalle taajan ylioppilasjoukon läpi. Yhtenä laumana he ryntäsivät ovea kohden jaellen iskuja oikealle ja vasemmalle ja saaden osaltaan niitä joka paikkaan ruumistaan. Pääsivät he kuitenkin alas portaista lopun lopuksi ja livistivät portille, mutta siellä oli rivi pohjalaisia vastassa.
— Ei sitä niinkään vain mennä karkuun, junkkarit! huusi Ringius.
Ja nyt ottivat he uhrinsa kiinni ja etsivät taskuista rahoja. Ne, mitä löytyi, annettiin Matthias Mathesiukselle.
— Mene ostamaan Cajanuksen ämmältä viinaa ja tule sitten Lauri Matilaisen taloon, siellä ryypätään, sanoi Pictorius hänelle. Ja teille, tieteen uudet oraat, minä sanon, että jollette tiiman kuluttua ole siellä, niin laahaan minä teitä tukasta läpi Turun kaupungin.
Katsojaparvi läksi menojen päätyttyä salista, maaherra veljentyttärensä seurassa jäi rehtorin ja yliopiston professorien kanssa keskustelemaan. Jäipä pormestari Schaeferkin tyttärineen, ja Gabriel sekä useat ylioppilaat seisoskelivat vielä salissa.
Nauraen puheli maaherra:
— Kreivi Brahe kertoi minulle Tukholmassa jo paljon yliopistosta, joten se, sen arvoisa opettajisto ja sen tavat eivät ole minulle outoja. Jos nuoriso tarjoaa hupia tämänlaatuisia, näin viattomia, niin enpä luule heidän saattavan minulle mieliharmia.
— Jospa heidän menonsa ja tapansa olisivatkin tässä, vastasi rehtori, mutta surukseni täytyy minun sanoa, että pahempaa, ylen paljon pahempaa saan nähdä. Tappeluja, verisiä tappeluja kadulla. Pyhänä loppiaisiltana oli sillankorvassa taas kahakka, josta monella on muistona veriset päät, kirvelevät mustelmat ja kolottavat jäsenet.
— Kuulin siitä, vastasi maaherra. Mutta mikä tuon tappelun synnyttää?
— Ei muu kuin järjetön viha, joka villitsee eri osakuntiin kuuluvat ylioppilaat toisiaan vastaan. Varsinkin pohjalaiset ovat aivan vimmattuja, ja luulenpa, että pohjalainen ei ole terve, ellei sillä ole muutamia haavoja ruumiissaan. Se ei ole tyhmää joukkoa, kaukana siitä, mutta aivan rajua ja hillitsemätöntä. Heillä on keskuudessaan mies, joka on aivan vimmattu käyttämään kädenjatkoa, joksi he miekkaa sanovat.
— Ja hänen nimensä?
— Gabriel Tuderus. Hän on vasta kahdeksantoistavuotias, mutta harjaantuneempi taisteluihin kuin moni harmaatukkainen sotilas. Rohkenenpa väittää, että hän on ottanut osaa useampaan sotaleikkiin kuin maaherra itse, joka kuitenkin on kuuluisaksi tullut sotatantereella.
— Haluaisinpa nähdä tuon miehen, sanoi huvittuneena Erik von der
Linde.
— Hän seisoo tuolla oven luona, sanoi rehtori. Tuo sorja sulkahattuinen mies.
Kaikki kääntyivät nyt katsomaan ovea kohden. Gabriel, jonka silmät koko ajan olivat olleet kiintyneinä Barbaraan, joka salin perällä puheli Vendela-neidin kanssa, huomasi itseensä katsottavan. Hän astui vaistomaisesti pari askelta eteenpäin, ja rehtorin viittauksesta hän läheni tehden kauniin hovimaisen kumarruksen maaherralle, sitten rehtorille ja lopuksi naisille.
— Minä halusin nähdä teidät, sanoi maaherra, sillä olen kuullut paljon teistä puhuttavan.
— Mitä maaherralle minusta puhutaan, sen arvaan, vastasi Gabriel hymyillen.
— Teillä kuuluu miekka istuvan hyvin höllästi tupessaan.
— Minun rautaleivoni on yhtä kärkäs laulamaan kuin huulenikin, vastasi Gabriel.
— Minä tiedän, että nuorena miekka ja lyyra ovat sidotut yhteen, sanoi maaherra, mutta joutava laulu on yhtä tarpeetonta kuin joutava taistelukin.
— Rohkenenko kysyä, sanoi Gabriel katsoen suoraan maaherraa silmiin, ettekö itse ole koskaan nuorena käyttänyt miekkaa vain sen ilon tähden, joka on siinä, että se istuu lujasti kädessä?
— Te puolustaudutte hyvin, nuori herra, sanoi maaherra nauraen, vetoamalla siihen, mitä itse olen nuorena ollut. Näin lyötte aseen kädestäni heti.
— Minä en ole tottunut olemaan vastaamatta iskulla iskuun, sanoi
Gabriel.
— Niin, totta puhuen, olen itse nuorena miekkaa käyttänyt, jatkoi maaherra; useinkin ja muiden mielestä syyttä suotta, mutta kolmea asiaa se vain on palvellut: isänmaata, kunniaa ja naista.
— Isänmaan puolesta en ole päässyt taistelemaan, pohjalaisten kunniaa olen kahakoissa puolustanut, en koskaan ole solvannut toisia, mutta aina maksanut solvauksesta runsaan maksun, sanoi Gabriel ja lisäsi hymyillen, ja minä maksan aina kuninkaallisesti.
— Te unohdatte naiset?
— En. Minulla on sydän vasta nyt herännyt, ja loppiaisena taistelin ensi kertaa naisen tähden.
— Sehän on mainiota, sanoi maaherra. Siitä, arvoisa rehtori, ette maininnut mitään. Sehän muuttaa paljon.
— Minä tiedän, että jupakassa ei ollut kysymystä naisesta, vastasi rehtori.
— Oli tavallaan, jatkoi Gabriel, minä en aikonut mennä taisteluun, mutta kun sain kuulla erään naisen tietävän, etten vältä koskaan taistelua enkä koskaan jää tappiolle, niin en nytkään tahtonut väistyä. Syy oli pieni, mutta minulla ei ollut muuta lahjaa tarjottavana hänelle.
Gabriel vilkaisi Barbaraan ja näki, miten hän korvia myöten punastui ja sitten heti kääntyi puhelemaan Vendelan kanssa.
— Te miellytätte minua, sanoi maaherra, mutta pelkäänpä pahaa, että me vielä monesti tapaamme tuomiota istuttaessa, sillä tappelu yhden naisen toivosta ei ole oikeutettua.
— Minkä kukin oikeaksi katsoo, vastasi Gabriel. Ehkä ei teidän armonne iällä enää. Minulle se riittää syyksi.
— Nuori mies, sanoi maaherra ja laski kätensä ystävällisesti Gabrielin olalle, minä näen, että olette yhtä taitava miekka- kuin sanasodassakin. Minä toivoisin teille uraa, joka vie tulokseen, ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Minä tahtoisin nähdä teidät armeijan etunenässä. Ehkä kohta siihen, murheellista kyllä, tilaisuus tarjoutuukin.
Ja kääntyen professorien puoleen hän jatkoi:
— Puolan kuningas Juhana Kasimir vaatii itselleen Ruotsin kruunua, joka vasta puoli vuotta on ollut Kaarle X:llä. Sota on tulossa, vanhojen kauhistus ja nuorten onni.
— Te uskotte siis, että se syttyy? kysyi Gabriel kiihkeästi.
— Minä olen siitä varma. Säädyt aiotaan kutsua vielä tänä kevännä koolle.
— Minä muistan, sanoi Gabriel säkenöivin silmin, miten jo poikana palavin mielin kuuntelin sodan viestejä. Ja aina ajatellessani taistelua on sydämeni sykkinyt vinhemmin, ja miekkakin on huotrassaan alkanut elää, sillä se pyrkii toimintaan ja taisteluun. Ja silloin aina olen vaarasta etsinyt hupiani, ja missä vaara on viitannut, sinne olen rientänyt. Jos nyt syttyy sota, niin saammehan mekin ylioppilaat siihen ottaa osaa, ja kaikista alma materin pojista lienevät urhokkaimmat parhaita astumaan sotaan, siis pohjalaiset, ja hurjin heistä, Gabriel Tuderus. Minä tunnen nyrkissäni kokonaisen armeijan!
Hymyillen katsoi maaherra häneen, mutta rehtori lausui päätään pudistaen:
— Te, maaherra, olette hänet saanut intoihinsa. Jumala meitä kaikkia varjelkoon siitä melskeestä ja mellakasta, jonka hän näinä päivinä panee toimeen, sillä nyt hän on valmis vaikka mihin.
— Kun se tulee, olemme ankarat, nyt ei vielä ole syytä suruun.
Ja nyökäten ystävällisesti ja kunnioittavasti tervehdittyään rehtoria ja professoria lähestyi maaherra ovea. Siellä tuli Sundelius horjuen häntä vastaan.
— Mikä tuo on? kysyi maaherra nähdessään Sundeliuksen koko lihavuudessaan edessään ja kääntyi rehtorin puoleen.
— Hän on toinen surunlapsemme, vastasi rehtori. Yliopiston suurin juopporatti.
— Mikä on nimenne? kysyi maaherra.
— Laurentius Sundelius, teidän armonne, vastasi tämä.
— Joko olette kauankin ollut yliopistossa?
— Hyvin kauan. Olen ollut yliopistolle uskollinen. Minä kuulun yliopiston perustajiin.
— Siis jo viidestoista vuosi opiskeluissa.
— Niin, vähemmän siinä, enemmän ilonpidossa. Kas, minulla on niin huoleton luonnonlaatu.
— Kun ei opinnoistanne tule mitään valmista, niin miksi ette ryhdy käytännölliselle alalle?
— Sitä olen itsekin mediteerannut. Minä pyysin rehtorilta lupaa saada perustaa akademian viereen kapakan; se olisi niin penteleen hyvin kannattanut.
— Sen uskon.
— Niin minäkin. Ja minä olisin antanut konsistoriumin ryypätä siellä sakkorahojeni edestä. Rehtori lupasi sen sijaan hankkia minulle kollegan paikan. Mutta sekin jäi sikseen.
— Ja mitä nyt teette?
— Odotan.
— Mitä?
— Tuderusta. Meillä on sarviaispidot tänään noiden nuorukaisten kanssa.
— Teillä on varmaan yhtenäistä pitoa ja tappelua vuodet umpeensa.
— Jotakuinkin.
— Kun tarvitsette lepoa, niin tulkaa linnaan; siellä on mukavat leposijat kellarissa.
Ja maaherra läksi nauraen pois, nousi veljensätyttären kanssa rekeen ja ajoi linnaan.
Sundelius lähestyi Tuderusta:
— Hauska mies tuo maaherra, mutta laskettelee sopimatonta pilaa.
Olenko minä mikään rotansyötti hänen kellareihinsa? Ehkä kuitenkin.
Minähän olen viinassa niin liotettu, että rotat kuolisivat jo
henkäisyynikin.
Tuderus ei kuunnellut häntä, vaan seurasi etäältä Barbaraa. Ovella he katsahtivat toisiinsa, ja Barbara hymyili ja nyökkäsi tuskin huomattavasti päällään ja juoksi sitten isänsä edellä portaita alas.
Sundelius tarttui Gabrielia kainaloon:
— Nyt sitä mennään ja ryypätään kuin sateenkaari. Akademia on suloinen laitos ja sen vanhat tavat taivaallisia. Kunhan olisi joka päivä sarviaiskemuja eikä luentoja koskaan, niin ei täältä lähtisi pois sinä ilmoisna ikänä.