IV

Jonas Cajanus, jonka luo Matthias Mathesius oli matkalla, oli kookas, pellavatukkainen mies; missä hän liikkui, siellä erotti hänet hänen leveistä hartioistaan ja uljaasta ryhdistään. Kookas hän oli ja väkevä, peloittavan väkevä, ja koska hänen pellavatukkansa joka taholle haarotti ja poskilihakset hypähtelivät, niin tiesi, että kohta hän lyö, ja silloinpa nähtiin verisiä leukaluita, katkenneita sääriä ja verilihalla olevia läiskiä toisten syntisissä ruumiissa. Harvoin tämä tällainen puuskaus kuitenkin tapahtui, sillä yleensä oli Cajanus rauhan mies, ja moni toveri oli saanut tuntea ja tuta hänen auttavaa mieltään.

Tämä mies, joka ei koskaan nauranut ja yksitotisena kulki tietään, oli iskenyt silmänsä hentokaiseen tyttöön. Ja niinpä eräänä kauniina päivänä kutsuttiin Cajanus rehtorin eteen, ja häpeissänsä ja ujona seisoi roteva mies kuulemassa tuomiotaan, joka kuului niin, että hänet oli vihittävä yhteen tytön kanssa kristilliseen avioliittoon. Nöyränä alistui Cajanus tähän koettelemukseen, vaikkakin sisuksissa myllersi pahasti.

Lassi Porjarin saunaan hän pääsi asumaan, ja siellä synnytti piankin hänen vaimonsa tyttölapsen, joka viikon elettyään kuoli.

Sinne saunaan he sitten jäivät asumaan, ja kun elatuksen saanti oli huonoa, piti Cajanuksen siippa, hento Katriina, pientä kauppaa, myyskennellen viinaa ja tupakkaa. Ja näin he elää retustivat päivästä toiseen.

Loma-aikoinaan käväisi Cajanus kotonaan Pohjanmaalla, mutta vaimoaan ei hän koskaan mukanaan kuljettanut, koska kahden matka olisi tullut liian kalliiksi. Pääasiassa johtui tämä varmaankin siitä, että Katriina vasta äskettäin oli oppinut tavaamaan eikä muutenkaan käytöksensä puolesta ollut sopiva pappilaan vietäväksi.

Kun Mathesius iso lekkeri kourassaan avasi oven Lassi Porjarin saunaan, niin löyhähti hikinen höyrypilvi häntä vastaan ja kuului saunan lauteilta kimakka parahdus. Katriina siellä kokoili vaatteitaan alastomuutensa verhoksi. Mutta ikkunarähjän luota kuului Cajanuksen jykevä ään:

— Astu sisään vain!

Siinä istui Jonas Cajanus aivan ilkoisen alasti lavitsalla ikkunan kulmauksen kohdalla lukien hebrean kielioppia, koska sitä kieltä oli maallisessa paratiisissa viljelty ja enkelit sillä nytkin kuhertelivat taivaallisen paratiisin niityillä.

— Älä säikähdy, vaan kömmi peremmälle, sanoi hän tulijalle. Taidat hiukan kummastua meidän asuamme asunnossamme. Syynä on se, että eilen piti Porjari-isäntäni kemuja ylen komeita, ja niin tarvittiin oikein aika löyly päitten selvitykseksi tänä aamuna. Porjarin vieraitten kylvyn jäljeltä tämä asunto vielä on lämmin ja siksi meidänkin pukumme ohuenlainen. Mutta mitä siitä, mitä siitä, syntinen ruumis ei ole mikään hävettävä asia. Ja mikä tuo sinut tänne, koska näen lekkerin ja oikein ison kädessäsi?

— Viinojahan minä hakisin, vastasi Mathesius. Saimme muutamia beaaneja käsiimme ja aiomme iltaa viettää yhdessä. Pojista on pari oikein jymyrikasta. Siitä arvaat, että ilo tulee olemaan kattoon asti. Sinäkin tulet arvattavasti joukkoomme.

— En tiedä, tulenko, vastasi Cajanus laskien kirjan kädestään, ja huutaen lauteille päin hän jatkoi: Tule alas, muija!

— Anna kun jotain päälleni saan, kuului vastaus.

Sieltä tulla vilahti hento Katriina, tervehti tulijaa, aatuaan rahat hän otti lekkerin käteensä ja meni Lassi Porjarin kellariin, jossa hän sai varastoaan pitää.

Jonas Cajanus katseli, miten Katriinan hameen helma katosi oven raosta, kurkisteli ikkunasta, miten hän kulki pihamaan poikki, loi sitten vakavan katseen Mathesiukseen ja sanoi:

— Sen minä sinulle kokeneena sanon, että varo sekaantumasta naisiin Suloinen myllerrys se alussa on miehen sisälmyksissä ja levottomana hän heittelehtii vuoteella, kun nainen ajatuksissa kiertää, mutta kun olet naisen sitten omaksesi saanut, niin kirvelevä kiukku herää sisässäsi oman lihasi heikkoutta vastaan. Kirvelevä kiukku, sanon minä, oikea helvetin esimaku, ja silloin sitä huomaa, että nainen on se viraapelityö, mikä tehtiin kaiken muun luomakunnan valmistuttua, että hänet on annettu miehelle, jotta tämä uskoisi löytäneensä paratiisin ja äkkääkin istuvansa helvetin kuumimmalla kiukaalla. Varo sinä itseäsi naisesta, sen minä sanon.

— Mutta minkä sille mahtaa, jos nainen väkipakolla pääsee ajatuksiin? sanoi Mathesius.

— Neuvonpa sinulle keinon, sanoi Cajanus. Kun huomaat, että pääsi kuumenee ja pitkin ihosi pintaa kulkee kihelmöivä väristys, kun kurkkua himo kuristaa ja sylki suussasi kuivaa, niin riisu vaatteet yltäsi ja mene järveen. Ja kun siellä puhtaissa laineissa uiskentelet, niin vannonpa, että nainen unohtuu. Jos on talvi, niin kierittele ilkoisen alasti hangella, ja takaanpa, että kun kalisevia hampain ja värisevin polvin huoneeseen tulet, niin autuaana hymyilet vähän ajan päästä. sillä nainen on kadonnut mielestäsi.

— Kun sinä keinon niin hyvin tiedät, niin miksi itse hairahduit?

— Oli kesäinen ilta ja ukkonen kuljeksi ilmassa, vaikka ei vielä paukahdellut, kierteli vain taivaan nurkkia kuin kettu haaskaa. Minä istuin lehdossa tytön parissa, eikä järveä, ei jokea, ei lähdettä, jonne olisin voinut mennä, ollut missään näkyvissä, sanoi Cajanus, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.

— Tukala paikka!

— Tukala paikka! Ja eikö se ole kirottu asia, että tuollainen napataatta, tuollainen kruikka, tuollainen langanpätkä, kuin tuo minunkin muijani on, tällaisen miehen, jolla on hartiat kuin härällä ja ruumis kuin karhulla, voi tehdä aivan hervottomaksi ja saada lankeamaan? Minä muistan, miten hän heiluttaa hiepautteli kädessään mansikan vartta, jossa kaksi kaunista, punaista marjaa heloitti, muistan, miten hän pisti toisen suuhunsa ja sitten ojensi toisen tätä läpeäni kohden, joka järjen kulkuväyläksi on määrätty, ja miten hän tuolla pienellä marjalla järkeni samensi, niin että koppasin hänet syliini. Eevalla oli omena, ja me syytämme Aatamia, joka siitä puraisi. Turha syytös, aivan turha syytös, sen huomaan, kun itseäni katselen ja omaa kohtaloani visusti tutkin ja punnitsen. Ei omenaa, ei omenaa, vaan mansikka, pieni punainen marjan pipana, ja mies on naisen hallussa. Mutta jos hän silloin sai yliotteen ja luontoni kumosi, niin kyllä hän sittemmin on saanut tuntea, mikä miehen voima on. Ei löydy sitä paikkaa hänen ruumiissaan, ei pikkusormeni kokoista länttiä, johon ei minun käteni olisi läiskähtänyt, eikä tässä saunassa ole sitä palkinpiirtoa, johon en olisi häntä nutistanut, kun hän alkaa mekastaa. Sillä tiedä, vaikka nainen sanan määräyksestä on tuomittu miehelleen alamaiseksi, niin tyytyykö ja alistuuko hän siihen! Ei tyydy, ei alistu, vaan silmille se hyppää kuin vihainen kissa, ja kieli sen käy taukoamatta suussa, ja ääni on kovin kimeä. Silloin ei auta muu kuin oikea kuritus ja Herran nuhde tuntuvassa muodossa. Runsaasti sitä onkin saatu täällä tämän nokisen katon alla viljellä, mutta niinpä on miehen valta vielä pysynyt.

Ja Cajanus nousi, ja alastomana hän käyskenteli pitkin pienoista saunaa, pysähtyi, kun Katriina toi sisään lekkerin, ja karjaisi:

— Pysy pihalla!

Nopeasti katosi Katriina ovesta.

— Katsohan veljeni ja ystäväni, nainen hämmentää paljaalla läsnäolollaankin miehen ajatusten tasaisen juoksun. Eipä suotta, eipä suotta sielun vihollinen aina ole lähettänyt kiusausta naisen hahmossa miehen luo, kuten katolinen kirkko niin selvästi pyhimystaruissansa opettaa. Ja kun minä nyt tahdon puhella sinulle niistä monista asioista, jotka ovat mielessäni kypsyneet hiljaisen mietiskelyn varjossa, niin ajoin tuon naasikan ulos, jotta ei hän tyhmyydessään sanoisi jotain viisaitten lauseitten väliin ja siten pilaisi kaikkea. Tiedätkö, mitä minä olen pohtinut ja punninnut, mitä kohtaa ajatukseni ovat kiertäneet? Minkätähden me suomalaiset olemme niin kurjassa asemassa? Sitä olen ajatellut. Ja kun ajattelen, että me, joilla on oma kieli omassa maassamme, otamme oppimme vieraalla kielellä, niin julmistun omaa tyhmyyttämme. Jos meillä olisi kieli, joka on ruma ja koruton, joka ei ajatuksille taivu, niin enhän napisisi. Mutta kun lueskelen raamattua, joka meillä nyt omalla kielellämme on, kun katselen sitä kielioppia, jonka professori Petraeus yhdessä Stodiuksen kanssa on rakentanut, niin sanonpa, että hävetä ei tarvitse, ei tarvitse koskaan meidän omaa kieltämme. Ja minä olen huomannut, että kieli puhuttuna on kyllä kansan elinvoima, mutta että se vasta kirjoitettuna on sen kuolemattomuus. Ajattelehan, veli, sitä onnen päivää, kun me uskoisimme omaan itseemme ja omaan kieleemme, kun me näkisimme, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin kiroilemiseen, haukkumiseen ja talouden askarten ohjaamiseen, että se soi ja helisee meidän huuliltamme kaikkien kauniitten ajatusten tulkkina ja että me sillä voimme leimata ajatuksemme ikuisiksi ajoiksi. Ei se ole sattuma, joka kielen rakentaa, vaan koko kansan sielu elää sen soinnuissa, se on, verta meidän verestämme, ja meidän kielemme se kalskahtaa kuin miekka ja se hyväilee kuin äidin käsi. Siitä me imemme voimaa itseemme, kuten pienokainen, jolle äiti helmassaan ojentaa täytelään rintansa. Ja monesti kun istun yksinäni, niin puolikovaa minä kuiskaan: Suomi, rakas Suomi ja kaunis Pohjanmaa! Ja on kuin sydämeni sulaisi noita sanoja sanoessani.

Ja hän vaikeni ja katseli pienestä ikkunasta lumiselle pihamaalle, ja hänen koko ruumiinsa värisi, ja suupielissä tempoili niin omituisesti.

Mutta kun hän katseensa käänsi ja näki Mathesiuksen lekkerin, niin kumartui hän sitä kohden, avasi tapin ja sanoi:

— Katsotaanhan, ettei se penteleen narttu vain taas ole suorittanut vanhaa konstiaan ja, kun on yksin saanut olla mittaamassa, ole jättänyt astiaa vajaaksi. Paljonko sinä pyysit ja paljonko edestä maksoit?

— Viidestä kannusta!

— Enkös minä arvannut sen naisen juonta, enkös minä arvannut!
Tämähän on viiden kannun lekkeri. Ja on vajaa!

Hän avasi saunan oven ja huusi:

— Muija, tule heti tänne!

Ja kun Katriina tuli sisään, sanoi Cajanus jyrisevällä äänellä:

— Vai sellaista peliä pohjalaisille! Mene heti ja täytä lekkeri, niin että tappi sisään pantaessa ruiskauttaa viinasäteen tapinpainajan kädelle. Vai vajaa mitta, ettet häpeä, sinä naaras, ettet häpeä!

— Kyllä ne tästäkin jo juopuvat, puolusteli Katriina.

— Mistä sen tiedät? Pohjalaisen pää ei olekaan mikään kananpää, vaan se kestää vaikka millaisen höyryn. Mene hänen matkaansa, Mathesius, ja katso, ettei hän ilkeyksissään pane vettä täytteeksi, sillä senkin tempun hän taitaa. Ja tule sitten, vaimo, minun luokseni, niin palkkasi sinun saaman pitää!

Ja kun Mathesius kantaen täyttä lekkeriä tuli Lassi Porjarin pihamaalta kadulle, niin kuuluipa saunasta kaksi ääntä, joista toinen ukkosena jyrisi ja toinen kimakasti parkui.