V

Lauri Matilaisen tuvassa asuivat molemmat Tuderukset, Mathesiuksen veljekset, heidän serkkunsa Matthias Mathesius ja Petrus Pictorius. Yhdessä he asuivat, yhdessä söivät kotoa tuotuja eväitä, ja kun puute tuli, niin yhdessä he näkivät nälkääkin. Tupa oli avara, se sai valonsa kahdesta pienestä ikkunasta. Kaksikerroksiset vuoteet olivat vastaisella seinällä, katosta riippui suuri oljista kyhätty "himmeli", Pictoriuksen käsien tuote, sillä hänen sormensa olivat yhtä nokkelat liikkumaan kuin kielensäkin.

Tupa oli tungokseen asti täynnä kansaa, sillä kaikki pohjalaiset ylioppilaat olivat tulleet kemuihin. Tuvan pitkällä pöydällä paloi yhdeksän talikynttilää, tunnuskuvana yhdeksästä runottaresta, ja pöydän päässä oli itse ilon lähde, iso viinalekkeri, jota ahkerasti käytiin kallistelemassa. Matthias Mathesius oli isäntänä, ja hän kullekin kaateli tuoppeihin ilolientä.

Jota runsaammin miehiä tupaan kasaantui, sitä suuremmaksi tuli hälinä ja iloinen mieliala, mutta sitä nolommiksi äsken vihityt ylioppilaat, sillä heidän kukkaronsahan kustannuksella tämä iloinen mekastus pantiin toimeen.

— Ei tarvitse pahaa tykätä, kun on millä pykätä, sanoi eräs heistä ja veti taskustaan esiin paksun kukkaron. Kyllä tämä poika maksaa, minkä toiset juoda jaksaa. Yksi kerta sitä vain ylioppilaaksikin tullaan. Ja kun sitä varten on saanut jumalattomasti hikoilla, niin kannattaa nyt jumalallisesti ryypätä.

Ja kääntyen vieraittensa puoleen hän huusi:

— Juokaa, miehet, minkä jaksatte, ei pidä puutetta oleman liemestä niin kauan kuin pystyssä pysytte!

— Älä rehentele, senkin kapasaksa siellä, äidinisäsi rahoilla sinä kuitenkin tässä herrastelet, huusi Pictorius. Se mies onkin jykevä ukko, toimelias, työteliäs, mutta saita, niin saita, että ropo hyppysissä venyy. Kerronpa teille, miten hän kaikessa säästää, sillä tunnenpa hänet hyvin, koska hän on minulle sukuakin. Tosin väärän koivun takaa, mutta sukua kumminkin.

Ja Petrus Pictorius kertoi Oulun rikkaimmasta miehestä seuraavan tarinan:

— Rahaa sillä miehellä on, rahaa kuin roskaa, ja kuluisipa monta ajastaikaa, ennenkuin Hooperin äijä ehtisi niitä räknätäkään. Paljon on hänellä maallista hyvyyttä, mutta ei kukaan voi väittää hänen sen kokoomisessa luvattomia keinoja käyttäneen. Säästäväisyydellä, työllä ja ahneudella se on koottu. Ja niin tarkka hän on kaikessa, että kaikkialta hän lannankin kokoo pelloilleen. Ja mikä on seuraus? Ei kenelläkään ole vilja niin rehevää, ei niin hallaa kestävää eikä niin runsasjyväistä. Sonta on kultaa, sanoo äijä. Ja tätä kultaa varten on hänellä aina reessä tai rattailla vasu. Ja hevosensa hän on opettanut sellaisiksi, että ne sillä pinnistyksen hetkellä pysähtyvät ja odottavat, kunnes ukko on vasunsa ottanut, jotta kulta lämpöisenä siihen moksahtaisi.

Koko seura remahti nauruun, muttei Hooperin äijän tyttärenpoika piiloittautui häpeissään toisten taakse.

— Lisää tavaraa, minun vatsani on avara, huusi äkkiä Sundelius, joka oli kellistänyt lekkeriä ja huomannut sen kummallisen kepeäksi.

Suurilla korvoilla kannettiin olutta esiin, ja yksi uusista ylioppilaista läksi kahdella sangolla viinaa hakemaan.

Kun höyry nousi miesten päässä ja veri kuumana suonissa sykki, niin kasvoi rähinäkin. Välillä pistettiin tanssiksikin, sillä olihan moni ylioppilas taitava pelimanni ja hankki sievoiset summat soittelemalla häissä ja kutsuissa, eikä hyvän sovun hallitessa unohdettu professorejakaan, vaan käytiin heillekin soittelemassa. Tosin he sentään usein pyysivät, että heitä tästä kunnianosoituksesta säästettäisiin. Vuoroin suoritettiin sirot ja kaunista käyntiä kysyvät tanssit, vuoroin yllyttiin hurjaan piirileikkiin. Lopulta tehtiin monta piiriä, joista ulompi oli aina sisempää suurempi. Ja nyt lähdettiin "kaikenmaailmantanssia" menemään, ja piirit siinä pyörivät aina vastakkaiseen suuntaan. Oli siinä juoksua ja rehkinää, ja oli siinä varpaat tallautumisen vaarassa. Hikisinä taukosivat miehet vimmatusta hypystä, ja aika kulaus juomaa kaadettiin kurkusta alas.

Miehet alkoivat muistella omaa pennaaliaikaansa, ja halu maksaa uudelle sukupolvelle kaikki se, mitä olivat kärsineet, heräsi heissä. Teljettiin tuvan ovi ja alettiin antaa kasvatusta nuorisolle. Missä beaani liikkui, siinä häntä tyrkittiin, ja jota vahvempi lykkääjä oli, sitä kauemmaksi lensi poika, lensi toiselle puolen huonetta, josta uusi tyrkkäys tai potkaus kiidätti hänet uusia vainoojia kohden. Purskahti siinä jo muuan itkuunkin, mutta se maksoi hänelle heti kuusi korvapuustia, tosin lievemmässä muodossa vielä, sillä ne lyötiin kämmenellä eikä nyrkillä. Ja kun hän kerran oli alkanut ääntä päästää, niin sai hän laulaa, laulaa minkä jaksoi ja vielä tanssiakin, kunnes hän iskuista ja tanssista uupuneena vaipui maahan.

— Tämä on sikamaista! karjaisi silloin se, joka depositiossa oli uskaltanut Kempeä pilkata.

Kiljaisten syöksyi silloin pitkä Jurvelius hänen kimppuunsa, paiskasi hänet maahan ja jyskytti hänen päätään permantoon.

Kiukkuisena, hammasta purren sähisi poika:

— Jyskytä vain, jyskytä vain, ei se pää paperista ole!

Ja äkkiä hän ponnahti ylös, sylkäisi käsiinsä, hyppäsi tasakäpälää korkealle ilmaan ja huusi:

— Tulepas vielä, jos uskallat, sinä senkin humalasalko, sinä raato, sinä ryökäle, sinä helvetin portinkanki. Tule, jos tohdit, ja minä väännän sinut senkin seitsemään mutkaan, jotta koipiesi välitse kurkistelet selkääsi, minkä näköinen se on.

Ja nyt alkoi heidän kesken rynnistys, jossa luut rutisivat ja miehet läähättivät. Mutta lopulta makasi beaani suullaan, ja Jurvelius istui hajareisin hänen päällään kuin satulassa kiskoen suuria hiustukkoja hänen päästään.

— Joko nyt on luonto otettu sinulta pois? sanoi hän, kun päästi toisen silmät vetistävinä ja kiukun kuolan valuessa suupielistä, kohoamaan pystyyn.

Ja ottaen päreen uunin korvalta ja halon uunin pielestä hän pani päreen pojan toiseen ja halon toiseen käteen ja sanoi:

— Seiso nyt siinä häpeämässä! Ja seiso yhdellä jalalla kuin haikara ja ihmettele oman sisusi kiukkua ja luontosi kovuutta ja kiitä Jumalaasi siitä, että olet joutunut oikean kurituksen alaiseksi.

— Tuossa on sinulle kuritusta! huusi poika ja paiskasi halon Jurveliuksen päätä kohden. Väistymällä vältti tämä iskun. Samassa oli jo useampi mies pojassa kiinni, ja tämä oli kuin rautapihdeissä.

Jurvelius oikein tanssi vimmasta hänen edessään.

— Tiedätkö, mitä sinä ansaitsisit, senkin peijuuni, tiedätkö? huusi hän. Nöyryytystä ja oikein tuntuvasti, sillä huomaanpa, että sinulla on kova luonto. Ja kurituksen sinä saapa oletkin!

Ja hän riisui kengän jalastaan ja löi sillä poikaa kummallekin korvalle. Sitten täytti hän kengän oluella, sirotti pesästä tuhkaa joukkoon ja sanoi:

— Juo nyt!

Poika puri hampaansa yhteen.

— Vai et aio juoda? karjui Jurvelius. Äitisi rinnoista sinä olet kiukkusi imenyt, mutta nyt saat juoda nöyryytyksen maitoa.

Ja pistäen puukon terän pojan suuhun hän erotti hampaat toisistaan. Nyt pitivät toiset väkipakolla suuta auki, kun Jurvelius sinne kaasi kengästään juomaa.

— No, mene nyt äläkä enää tee syntiä! sanoi Jurvelius, ja kiukuissaan itkien väistyi poika tuvan nurkkaan.

— Siitä tulee vielä esimerkiksi kelpaava ylioppilas, sanoi Matthias
Mathesius, ja oikea pohjalainen riitinki sen mielessä on. Mutta voi
niitä beaaneja, jotka tämänkin sarviaisjuhlan saavat hänelle korvata.
Minä en tahtoisi olla niiden miesten housuissa.

Tämän arvelun pitivät kaikki oikeana, ja moni ystävällinen katse osui nurkassa olevaan poikaan. Hän oli napissut pennaaliaikansa velvollisuuksia vastaan ja oli siis ansainnut rangaistuksensa, mutta eihän hyvä kuritus ole muuta kuin ojennukseksi, arvelivat kaikki.

Sundelius istui penkillä nojaten seinään ja sääret harallaan imien piippua. Viitaten kalpealle, hennolle pojalle hän huusi:

— Hunsvotti! Lehmänsorkka! Pennaali! Tuo tänne kynttilä ja sytytä piippuni.

Poika otti kynttilän pöydältä ja lähestyi arkana Sundeliusta. Kun hän ei osannut pitää kynttilää niinkuin Sundelius tahtoi, neuvoi tämä häntä, ja kun ei poika sittenkään osannut, löi hän tätä korville niin että läjähti.

— Sinä uppiniskainen nallikka! Kyllä minä sinua opetan palvelemaan. Jollet sinä tee niinkuin minä käsken, niin annan sinulle niin vasten pläsiäsi, että näet kaikkien taivaankappalten tanssivan polskaa ympärilläsi.

Vavisten poika ojensi taas kynttilänsä ja pudotti sen samassa maahan.

— Minä tapan tuon täin! karjaisi Sundelius.

Mutta samassa singahti äskeinen, kurituksen saanut poika hänen eteensä ja huusi:

— Anna sen pojan olla, sanon minä, tai sinun käy melkoisesti!

— Sinäkö se olet? Etkö ole vielä saanut mielestäsi kylliksi nahkaasi parkituksi? sanoi Sundelius.

— Mitä siinä vielä valkoista paikkaa on, pian saat sen maalata vaikka taivaankaaren väreillä ennenkuin tuohon poikaan koskea.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinuun kuulu, kaikui huutoja pojan ympäriltä.

— Peitotkaa minua, jos mielenne tekee, ärjäisi poika, ei tämä poika hevillä nutistu. Mutta tuohon poikaan ette koske, ettekö näe, että hän on heikko ja sairas. Hänen isänsä on kuollut, ja heitä on viisi lasta, ja nyt hän on lukenut ja tehnyt työtä voidakseen kohta hankkia niille elatuksen.

— Älähän nyt viitsi suotta, esteli kalpea poika.

— Pidä suusi kiinni, ärähti toinen, sillä minä se nyt puhun. Ja nälkää hän on nähnyt ja puutetta sisarustensa tähden. Ja sellaiseen mieheen en minä anna koskea, sillä totta vieköön, vaikka hän on kalpea ja heikko, niin on hänessä ollut enemmän urhoollisuutta kuin teissä yhteensä koko liudassa.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

— Ei kukaan pohjalainen ole ennenkään yliopistossa puutetta nähnyt, sanoi Matthias Mathesius, Ja mikä meidän on, on hänenkin. Leipää ei hänen tarvitse surra.

— Kyllä sitä minullakin vielä kakkua piisaa, sanoi poika ylpeästi, en minä tullut kerjäämään hänen puolestaan. Mutta kajota ei häneen saa.

— Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi? sanoi Sundelius, joka huomasi toisten vaitiolosta, että kaikki hyväksyivät pojan teon, ja nyt tahtoi kääntää huomion toisaanne. Mikä sinä luulet oikeastaan olevasi?

— Tämmöinen olen kuin olen, pieni, mutta pahasisuinen.

— Tuollainen vasikka, jonka päässä ei ammennettukaan viisaus pysy, sanoi Sundelius.

— Ainakin olen enemmän kuin sinä, joka et taida vuosikausiin olla nähnyt kirjan kansiakaan.

— Paljonkos tahdot, jos häpeet?

— Sen näet sitten, kun sekin hetki tulee, sinä vanha haaska, sinä haiseva raato, jonka piru on padastaan unohtanut, sinä ihmisten kiusa ja Jumalan mieliharmi, sinä seivässääri, möhömaha, juopporatti, sinä tieteen pesän mätämuna!

— Vastaa nyt jo, Sundelius, huusivat toverit, jotka nauraen kuuntelivat poikasen kiukkuisaa haukkumista.

— Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua, hänen sanansa ovat kuin serafin soittoa, sanoi Sundelius. En ole vielä tavannut miestä, joka veisi haukkumisessa minusta voiton, mutta nyt sen näen. Tuo poikanen ei ole ainakaan suulleen langennut. Anna tulla vain!

— Saamasi pitää, ja oikein kukkuramitalla, sinä maailmanlopun villitys, sinä kaikkien paheiden ihana yhteenveto, sinä mädännyt nauris. Oletko umpinainen, koska kupusi on niin paisunut niistä juomista, jotka kurkustasi olet alasjuoksuttanut? Oletko päivääkään selvänä ollut, koska silmäsi ovat nurin päässä? Milloinka olet viimeksi nähnyt housujesi napit? Laihduttaa minä sinut tahtoisin, laihduttaa siksi, kunnes siinä kuoppa olisi, missä nyt on pyöreä kumpu, hikoiluttaa niin, että joki syntyisi sinun lähteistäsi.

Samassa sieppasi hän seinältä Sundeliuksen pään yläpuolelta piiskan, ja heiluttaen sitä hän kiljaisi:

— Jumal'auta nyt sinun syntistä hahmoasi!

— Minä en ymmärrä, mikä meininki tässä on, sanoi Sundelius.

— Näkemäsi pitää, sillä nyt sinä saat tanssia, loikkia polskan jokaisesta korvapuustista, jonka äsken annoit.

— Sinä olet villitty!

— Kuka minut on siksi tehnyt? Sinä, joka sairasta löit. Ja nyt ylös penkiltä! Minä en vastaa mistään, ellet heti paikalla nouse jaloillesi.

— Älä heiluta noin piiskaa minun nenäni edessä, taikka minun vihani nousee.

— Minä en pelkää sinun vihaasi! Nousetko siitä, vai sivallanko punaisen raidan sinun mahaasi?

— Johan minä nousen, mutta armias taivas, kiitä onneasi, etten likistä sinua liiskaksi.

— Millä sinä likistäisit? Oletko enää pitkään aikaan saanut käsiäsi ristiinkään? Tanssi nyt, tanssi, taikka tästä syntyy sellainen polska, että veri pursuu jokaisesta reiästä ruumiissasi.

— Katsokaa, toverit, huusi Sundelius, kuinka hän minua häpäisee!
Ettehän salli, että beaani näin vanhaa ylioppilasta kohtelee?

— Hoida itse asiasi! huusivat nauraen toiset, joita mekastus huvitti.

— Näin minun oppilaani minut ylenantavat! huusi Sundelius.

— Joko tanssit? huusi poika.

— Johan minä sen teen. Kas näin, kas näin!

— Peli soimaan, ja nyt se polska alkaa!

— Eihän tähän peliä tarvita.

— Jotta et tahdissa kompastu. Hyppää! Korkeammalle! Kyllä minä sinun kinttujasi kiverrän!

Ja uhaten piiskallaan pakotti poika Sundeliuksen tanssimaan, tanssimaan monta kierrosta tuvan ympäri. Lopulta hän aivan henkihieverissä horjahti penkille pöydän luo, tarttui viinasankoon, ryyppäsi pitkän ryypyn, horjui vuoteelle, ja kohta kuului sieltä kova kuorsaus.

Mutta tanssin loputtua nousivat miehet paikoiltaan, ja Gabriel
Tuderus, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi:

— Tule, poika, niin suljen sinut syliini. Vielä se vanha pohjalainen sisu elää, sen sinä todistat.

Ja ystävällisinä kättelivät kaikki poikaa. Mutta Gabriel Tuderus sanoi:

— Sellainen tulee oikean ylioppilaan olla. Sydän kuin kultaa, kieli kuin puukko ja käsi kuin taivaan salama. Ja kun nyt olet tullut meidän joukkoomme, niin tiedänpä, että osaat oikein elää. Toisella kädellä pitelet valkeuden maan kerubia ja toisella nyit pirua hännästä.