VI

Martinus Stodius, itämaisten kielten professori, istui työhuoneessaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Talvinen hämärä oli jo verhonnut kaupungin, ja varjot kulkivat huoneessa peittäen kaikki sen esineet. Punainen juova taivaanrannassa kajasti viimeisenä silmuna siitä suuresta verkosta, jonka aurinko oli heittänyt yli maan ja nyt kokosi kultaisten porttiensa taakse. Sinisenä hohti hanki ikkunan alla.

Stodius katsoi ulos ikkunasta, mutta hän ei nähnyt tästä mitään, sillä hänen ajatuksensa kulkivat kauaksi ohi seutujen, yli taivaanrannan, pois maan piirin rajasta, etsien vastausta siihen suureen kysymykseen, joka aina hänen sielunsa pohjalla eli: mitä elämä on? Liikkumattomina lepäsivät hienot, kalpeat kädet tuolin käsipuilla, liikkumaton oli katse, ja huulilla oli juhlallinen vakavuus. Hiljaa kohosi oikea käsi ja siveli pitkää valkoista partaa.

Hän ei kuullut ei nähnyt mitään. Hän ei havainnut sitä, että hänen vanha palvelijattarensa, seitsenkymmenvuotias Leena, aivan valkotukkainen vaimo, kuuro ja hieman ontuva, oli parikin kertaa jo raottanut huoneen ovea, mutta aina jälleen vetäytynyt pois.

Kaikista niistä ihmisistä, jotka Stodiuksen pitkän elämänajan varrella olivat hänen luonaan olleet, oli Leena ollut uskollisin, uskollisempi kuin professorin oma tytär, joka mentyään naimisiin erään yliopiston professorin kanssa ei koskaan käynyt isäänsä tapaamassa. Hän uskoi sitä, mitä muutkin, mistä professoria julkisesti oli syytetty, minkätähden häneltä oli uhattu ottaa paikka konsistoriossa, paikka kirkon penkissä, oikeus luennoida, vieläpä kieltää hoitamasta kirkkoherranvirkaansa Naantalissa, että hän nimittäin harjoitti salaisia tieteitä, että hän seurusteli paholaisen kanssa. Leena yksin, joka ei mitään kuullut toisten puheista, uskoi, että professori oli maailman paras ja maailman viisain mies. Heidän väliltään oli vähitellen kadonnut palvelijan ja isännän suhde, ja haudan partaalla seisominen loi sen hellyyden, joka ei koskaan ujostele itseään näyttämästä peläten muuten katuvansa sen laiminlyömistä, kun se tulisi liian myöhään. Leenan kuurous esti heitä puhelemasta, mutta puhuivathan silmät, ja usein laski vanha professori hienon, valkoisen, melkein naisekkaan kätensä Leenan kädelle, ja Leenan kasvot silloin aina kirkastuivat. Ja kun professori istui työnsä ääressä, niin luki Leena raamattua, tuota kauan toivottua kirjaa, jonka hän vasta vanhoilla päivillään oli saanut ja jonka suurimman osan hän tiesi tuon rakkaan professorin pitkinä talvi-iltoina suomentaneen. Se oli hänen lohdutuksensa, ja tyynenä odotti hän elämänsä illan loppua, eikä hänen mielessään ollut pelkoa eikä vapistusta. Joka kevät hän tuuletti niitä itse kutomiaan ja ompelemiaan hienoimmasta palttinasta tehtyjä ruumisvaatteitaan, jotka hän jo kaksikymmentä ajastaikaa oli pitänyt valmiina.

Jos porvarit professoria kammosivat, yliopiston miehet tuomitsivat, niin ylioppilaat jumaloivat. Hän oli heille ainainen esikuva ihmisestä ja hänen loppumattomasta pyrkimyksestään. Ja kun he eivät muuten osanneet eivätkä voineet rakkauttaan osoittaa, niin toi jokainen lomalta Turkuun tultuaan eväistään parhaimman osan Leenalle.

He uskoivat, että Stodiuksella oli salaiset voimat hallussaan, sillä useinhan hän kulkiessaan jonkun nuorukaisen ohitse kadulla oli pysähtynyt, kutsunut miehen luokseen ja silloin puhunut hänelle kysymättä mitään, tuon salaisten voimien antaman tiedon kautta ymmärtäen kaiken sen, mikä toisen mieltä lannisti. Hän ymmärsi kaiken eikä mitään tuominnut.

— Minä olen elämässäni saanut paljon kärsiä, siksi toisten kärsimykset ovat tulleet minulle pyhiksi, sanoi hän.

Kun Gabriel Tuderus avasi oven professorin huoneeseen, kääntyi tämä heti häneen päin ja sanoi:

— Minä odotin sinua! Sinä tulet tänään niin myöhään. Miksi? Joko taas olet ollut katukahakassa?

— Katukahakat ovat unohtuneet sen jälkeen kuin aloin käydä teidän luonanne.

— Niin, sinä olet jo kuukauden ajan käynyt minun luonani ja vieläpä hyvin useinkin, sanoi Stodius, ja hänen silmissään oli veitikkamainen välke. Kuka olisi uskonut, että Gabriel Tuderuksessa herää sellainen tiedonjano, sellainen palava into salattuihin tieteisiin? Etkä sinä ole ainoa, jonka mielessä on kysymysten suuri parvi herännyt. Minun kummityttäreni Barbara, pormestari Schaeferin tytär, on myöskin kuukauden ajan käynyt ahkerasti luonani.

— Onko hän täällä, onko hän teidän luonanne? huudahti Gabriel.

— Tuskin tällä haavaa, sillä ethän ole tullut tavallisella hetkelläsi. Mutta joka kerta, kun sinä olet ollut minun luonani, on hän istunut tuolla viereisessä huoneessa Leenan vieraana. Kun seinä on ohut, niin hän on saanut kuunnella meidän keskustelujamme, sillä, kuten tiedät, ei Leenan kanssa voi kukaan keskustella, kuuro kun hän on. Ja näin olette te molemmat olleet minun oppilaitani, ja usein sinulle puhuessani olenkin puhunut hänelle. Tiedätkö poika, että minä jo heti alusta alkaen olen huomannut kaiken, ymmärtänyt tuon tiedonjanon sinussa ja kummityttäressäni. Sinun matkasi minun luokseni on joka päivä kulkenut pormestarin talon ohitse, ja kun nämä talot ovat vieretysten, niin pahakielisten ihmisten puheita välttääksesi aloit tulla minun luokseni. Näin voit tullen ja mennen kenenkään mitään aavistamatta kulkea hänen asuntonsa ohitse. Minä olen nähnyt tuon tunteen syntyvän, nähnyt, miten se on kaikki vallattomat voimat sinussa taltuttanut ja tehnyt sinusta suuren uneksijan. Ja minä olen käyttänyt hyväkseni aikaa ja istuttanut sieluusi kaiken sen, minkä toivon siellä versovan. Ja minä tiedän, niin varmasti tiedän, että se kylvö, joka silloin ihmissieluun tehdään, kun hän ensi kertaa rakastaa, se kerran nousee suurena ja voimakkaana laihona. Rakkaudesta meissä kaikki hyvä herää ja varttuu.

Nyt sinulla on elämän ihana toukokuu, toiveiden ja unelmien aika, ja käyköön sinun kuinka tahansa elämässä, alku sinun elämäntyöllesi on rakkauden varjossa laskettu, ja minä iloitsen siitä, että minä olen se kylväjä ollut. Katsohan, lapsi, minä olen tahtonut sanoa tämän sinulle tänä kauniina talvihämynä.

— Te minun vanha, hyvä ystäväni! sanoi Gabriel ja puristi vanhuksen kättä.

— Lapsi, lapsi, minä olen elänyt sinussa omaa nuoruuttani, ja iloni on ollut niin suuri. Minä olen tuntenut, miten kaikki sinussa on niin erilaista ja kuitenkin niin samaa kuin minussakin. Minä olen elänyt koko elämäni yhden suuren unelman keskellä heräämättä siitä hetkeksikään. Siksi olen jotain saanut aikaan, siksi olen tullut kyllä häväistyksikin, mutta myös sanomattoman onnelliseksi. Minä olen uskonut, että kaiken näkyväisen takana on ihmeellinen salattu maailma. Sen portilla olen seisonut ja kuunnellut sen maailman outoja ääniä. Se on ollut minun unelmani. Sinä luot unelmasi toisin kuin minä, jokainen luo sen omalla tavallansa, mutta minä tiedän, että sinun elämäsi ei ole hukkaan heitetty, vaan kerta on elosi ehtoona laihosi oleva runsas ja kullankuultava mailleen menevän auringon valossa.

— Minä tunnen, miten te otatte levottoman sydämeni kuin aran linnun käteenne, ja minä tunnen, miten sen on siinä hyvä olla.

— Minä tahdon painaa syvälle sieluusi nämä sanat: Älä koskaan epäile unelmiasi, älä silloinkaan, kun niiden tähden saat kärsiä. Kun viime kesänä kuljin lehdossa, näin linnun, — muita kirkkaammin se lauloi. Lentonsa arka oudoksutti minua, lähemmäksi astuin, sokea oli lintu. Meidän täytyy jotain kadottaa, ennenkuin sävelet soivat syvimmin, täytyy sinun niinkuin täytyi minunkin. Tyly on elämä, niin harvoin se yhdessä katkoo elämän sekä lemmen langat. Niin harvoin voivat ihmiset löytää sen, minkä kohtalo heille sääsi. Jos lemmen löydät, niin et sitä tunne, jos sen tunnet, et osaa sitä luonasi säilyttää. Sattumusten sarja kirjava, kohtalon lankojen leikki on elämä. Mutta käyköön sinun kuinka tahansa, niin tiedä, että suurimmat ilomme me saamme ostaa suruilla. Niin tein minä, ja niin teet sinäkin kerran. Sille, jota elämä rakastaa, se antaa suuren surun. Ja suru putoo kuten hiekkajyvä simpukan sisään, ja simpukka kokoo sen ympärille omasta itsestään kimaltelevan aineksen ja näin synnyttää helmen. Kuten ihana helmi, jossa taivaan kaikki värit kuvastuvat, on jokainen oikea ihmiselämä, ja suru on se pieni jyvä, joka sen keskessä on. Näin on käynyt minunkin. Koko elämäni, koko työni on rakennettu surun ympärille.

Stodius vaikeni. Ja sitten hän alkoi kertoa tarinaansa kuin itsekseen puhuen.

— Minä olin vain kaksi vuotta naimisissa. Vaimoni kuoli, ja ainoa lapsemme, tyttäreni, jäi huostaani. Vaimoni ei koskaan minua rakastanut, minä tiesin sen, ja hänen tyttärensä peri äitinsä luonteen. Jo varhain huomasin, että hänellä ei ollut mitään tunnetta isäänsä kohtaan, ja kun hän varttui naiseksi, meni hän naimisiin. Hän asuu nyt täällä, samassa kaupungissa, ja on minulle vieraampi kuin vieras. Silloin minun sydämeni, joka oli täynnä rakkautta, josta ei kukaan ollut huolinut, etsi olentoa, jolle kaiken saisi antaa. Minä näin Tukholmassa hänet, joka tuli kohtalokseni, ja minun ajatukseni kutoivat sadun lukin lailla kimaltelevaa verkkoansa vangitakseen hänet. Kuinka elämä rautaisella kädellä johtaa meitä. Hän oli minulle kaikkeni, kun tuli toinen, vei omani, anasti aiottuni. Hän oli nuori, minä jo keski-ikäinen, hän aatelisherra, minä köyhä oppinut: Minä pakenin silloin Viipuriin ja olin siellä opettajana. Kun yliopisto perustettiin, astuin sen opettajien riviin. Mutta tuota yhtä en unohtanut.

— Ja hän, tuo rakastettunne?

— Eräänä päivänä oli ylhäinen herra hänet jättänyt. Silloin hän meni naimisiin miehen kanssa, joka oli kyllin jalo ymmärtääkseen kaiken. Minä sain tiedon, että heille syntyi tytär, jonka kummiksi minut merkittiin. Ja sitten nuo molemmat vanhemmat saapuivat Turkuun. Näin elimme onnellisina yhdessä, kunnes tuoni tavoitti äidin. Minä olin valikoinut tämän talon asunnokseni, sillä hän asui viereisessä talossa, ja pienen oven kautta voin olla heidän pihallaan. Usein tuo nainen sen on avannut ja istunut tuossa, missä sinä nyt, ja äidin jälkiä on seurannut tytär, sillä tuo nainen oli pormestari Schaeferin toinen puoliso ja Barbaran äiti.

Hämärässä oli ovi auennut, ja kynnyksellä seisoi vavisten nuori tyttö. Kun Stodius oli kertomuksensa lopettanut, juoksi hän professorin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Näin lepäsivät he kauan sylitysten talvi-illan hämärässä.

Mutta hellästi erotti Stodius tytön käsivarret kaulastaan ja sanoi:

— Rakas lapsi, sinä olet tänään tuottanut minulle suuren ilon, niin suuren, että mieleni pyytäisi jäädä luoksesi, mutta ehtoo on jo pitkälle kulunut, ja minun on mentävä. Johannes Kemiensis kaipaa minun apuani. Kuukausi sitten tuli hän ylioppilaaksi, on lukenut yöt ja päivät, ja nyt hänet on tauti löytänyt. Hän on tänä aamuna sylkenyt verta, ja minun täytyy mennä hänelle viemaan lääkkeitä. Minun on nyt vaikea erota sinusta, lapsi, mutta tiedänhän, että poissa ollessani sinä olet huoneessani, ja tiedänhän, että tunteesi kukkivat.

Hän suuteli Barbaraa, puki ylleen pitkän tumman viittansa, otti pöydältä rohtopullon ja poistui.

Ja hämärässä huoneessa seisoivat Gabriel ja Barbara liikkumattomina uskaltamatta sanaakaan vaihtaa; heidän sydämensä löivät kiivaasti, ja he tunsivat, miten outo verkko veti heidät yhä lujemmin apajaansa.

Vaistomaisesti he lähestyivät toisiaan, käsi etsi kättä, syli syliä.

Kun professori palasi huoneeseensa, istuivat molemmat nuoret käsitysten sanaakaan vaihtamatta.

Viereisestä huoneesta kuului Leenan ääni, kun hän luki:

— Jos minä ihmisten ja enkelten kielillä puhuisin ja ei minulla olisi rakkautta, niin minä olisin kuin helisevä vaski, taikka kilisevä kulkuinen.