VIII
Johannes Kemiensis hämmästytti kaikkia professoreja satumaisen nopeilla opinnoillaan. Kaikki hänelle suurta tulevaisuutta ennustivat, kaikki uskoivat tuon hennon, kalpean pojan tulevan yliopiston kunniaksi ja ylpeydeksi. Vanha Stodius, hän yksin oli vaiti joka kerta, kun kuuli näitä ennustuksia. Hän hoiteli poikaa silloin, kun tämä voimattomana virui vuoteessaan, ja levottomana katseli, miten hän siitä pian nousi jälleen ja jatkoi lukujaan.
Kun maaliskuu tuli ja silloin tällöin jo lämmin tuulen leyhähdys lännestä lainehti ja ennusti suven saapuvan, hän eräänä päivänä siirtyi asumaan vanhan professorin luo, ja hänen omaan työhuoneeseensa, lähelle hänen vuodettaan laati Leena pojalle makuusijan.
Ja nyt alkoi palava opintojen aika, ja hämmästyen kuunteli professori lapsen kysymyksiä ja selityksiä elämän suurista ongelmista. Kuten omenapuu, joka varhaisena kesäpäivänä äkkiä alkaa kukoistaa ja jonka oksat heteinä hohtavat, kun kukka puhkee kukan viereen, kun oksat unohtavat lehdet ja kaiken voimansa kokoovat vain kukkasiin, niin oli pienen Johanneksenkin elämä. Ja kuten kuninkaana muiden puiden parissa omenapuu loistaa luvaten satoisaa syksyä, jolloin oksat hedelmien painosta notkuvat, ja sitten eräänä yönä saapuukin halla ja kaiken hävittää, niin oli pienen Johanneksen elämä.
Eräänä päivänä huhtikuun puolivaiheissa sai hän pahan verensyöksyn eikä enää noussut vuoteeltaan. Pitkät päivät istui professori hänen vierellään tietäen lopun tulevan. Ja tiesi sen Johanneskin. Mutta hän ei pelolla odottanut sitä hetkeä, vaan ajatuksensa yhä kiitivät eteenpäin, ja entistään kauniimpana, selvempänä ja suurempana hän näki elämän. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin hän kaikkea epäili ja jolloin hän vanhalle professorille ajatuksensa ilmaisi:
— Minä en voi uskoa, sanoi hän.
— Uskoa, mitä?
— Kaikkea sitä, mitä meille opetetaan. Minä en voi ajatella kuolemaa loppuna tälle kaikelle. Minä en tahdo mennä elämästä pois liian varhain.
— Meidän kypsyytemme ei riipu elämämme pituudesta, sanoi professori.
— Niin, eihän se siitä riipu, eihän. Minä olen ajatellut niin paljon näinä viimeisinä aikoina, ja minä olen alkanut uskoa, että minä jo ennen olen ollut täällä ja että minä jälleen palaan, että, jos nyt kuolen, niin olen lopettanut sen, mikä minulle tässä muodossa on mahdollista, ja että minä palaan takaisin ja jatkan tästä. Ja sitten, vasta sitten, kun minä kaiken tiedän, löydän myöskin tien paratiisiin. Minun on niin vilu maailmassa, minun täytyy tulla takaisin silloin, kun minulle annetaan sekin, mitä nyt en ennätä saada. Ja minä palaan yhä uudelleen siksi, kunnes hänet löydän —.
— Kenet?
— Jeesuksen. Sillä minä tiedän, että hän palaa yhä uudelleen, että hän kerran osuu minunkin tielleni, että kerran häntä seuraan ja rakastan. Ja kun hänet olen löytänyt, niin tahdon silloin kuten hänkin luopua kaikesta, jotta voin kaikki antaa ihmisille. Ettekö usko, että jokainen suuri mies on saanut kuten Jeesuskin luopua kaikesta onnesta voidakseen toteuttaa kaiken, että jokainen suuri mies vasta ristillä, keskellä äärimmäistä kärsimystä, tuntee antavansa ihmisille jotain suurta?
Kuten erämaassa kulkija, joka vaeltaa toivottomana eteenpäin ja äkkiä näkee lapsen hymyillen leikkivän erämaan hiekassa, ja siitä pulppuaa lähde esiin, niin vanha professorikin kuunteli tuon lapsen lauseita. Ja hän näki Jeesuksen opin uudessa valossa, niin suurena ja kauniina.
* * * * *
Eräänä aamuna heräsi professori levottomasta unesta, ja kun hän hoidokkinsa vuoteeseen katsoi, niin oli tämä kuollut, mutta hymy oli huulilla ja pienet kädet olivat ojennetut professoriin päin.
Pohjalaiset ylioppilaat kantoivat pienoisen arkun hautuumaalle. Kirkkaana paistoi ensimmäinen keväinen päivä, taivaan kuulakka sini kaarsi kaiken kaupungin yli. Hiljaa astelivat miehet eteenpäin hautuumaata kohden. Sinne he kirkon siimekseen laskivat pojan lepoonsa.
Kun ruumis oli siunattu ja virsi haudalla vaiennut, astui vanha professori haudan ääreen ja hänen miehekäs äänensä kaikui kevätpäivän hiljaisuudessa kauas:
— Mitä on ihmiselämä? Lentävän linnun varjo. Unelma, josta me heräämme vapauteen. Sinä rakas lapsi! Jo varhain oli sielussasi herännyt se varmuus, että luonto laatii suuret lakinsa ihmiselämäänkin. Että kuten puu, joka keväällä kukoistaa ja syksyllä hedelmänsä antaa ja talveksi kuolee, niin ihminenkin palaa uudelleen, yhä uusissa muodoissa kasvaaksensa, kehittyäksensä ja noustaksensa yhä ylemmäksi valkeutta kohden. Kuten kukkalatva puu, joka sylinsä aukaisee ikuista valkeutta kohden, niin oli sinun sielusi. Kuten nyt laajassa luonnossa, niin sinussakin tunsin tuon aran aavistuksen suven sulosta. Ja minä iloitsin siitä kuten vanha puu, joka ei enää kukkia jaksa, nuoresta iloitsee, joka kukkiin peittää oksansa. Nuku, lapsi, nuku onnellisena. Rikkaana lähdit pois vieden sylin täyden täyttymättömiä lupauksia, lähdit mukanasi suuri unelma, ja se on paljon, äärettömän paljon, sehän on muru ikuisuudesta. Nuku, lapsi, nuku ja uneksi uuden aamun heräämiseen asti.
Kun hauta oli umpeen luotu ja väki sieltä poistunut, niin nähtiin nuoren tytön hiljaa saapuvan haudalle. Syrjässä hän oli pysynyt tähän asti, nyt hän tuli, ja havuilla hän kauniisti koristi kummun. Hän ei itkenyt, sillä ei suuri suru kyyneliä löydä. Arka ja sanaton tunne oli hänen ja tuon haudassa nukkujan välille syntynyt, tunne, joka ei edes täyttymistään uneksinut.
Ja kun hän oli kummun koristanut, hän läksi ja oli tuona lyhyenä aikana, jonka onnen tunne oli hänessä saanut elää, kypsynyt naiseksi. Ja hänestä tuli ihminen, joka aina oli iloinen, hyvä ja tyytyväinen, sillä hän oli jo nuorena saanut surun ihmeellisen lahjan.