IX

Tuli kevät, ja Magnus Ringius rakastui. Se oli yhtä vähän hänelle kuin toisillekaan uutta tai hämmästyttävää, sillä olihan tämä tauti jo parina kolmena vuotena iskenyt kiukkuiset kyntensä häneen ja joka kevät aina kovemmalla voimalla. Kun ensimmäinen kevätpäivä tuli, niin havahti Ringius kuin unesta. Hän otti torven ja alkoi soitella.

— Musiikki ja rakkaus, ne kuuluvat aina yhteen, niin oli hänen tapansa sanoa.

Hän muuttui päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi, ja jota vähemmän hän sanan voimaa käytti, sitä enemmän hän torvea puhalsi. Hänessä heräsi myös into opintoihin, ja nähtiin miehen usein tallustavan yliopistolle luentoja kuulemaan. Kerran hän niin innostui luennonpitäjän viisauteen, että hän sen loputtua pyysi saada tulla professorin luo hänen kunniakseen soittamaan. Mutta professori pyysi Ringiusta häntä tästä ilosta säästämään.

Ringius luopui tavallisesta seurastaan, kun rakkauden tauti hänessä vallan sai, ja alkoi seurustella nuoremman sukupolven kanssa. Tälle hän selvitteli rakkauden olemusta, ja aina hänellä oli innostuneita kuulijoita.

Kerran hänellä oli taas seurassaan suuri parvi aivan nuoria ylioppilaita, joille hän, joka jo oli niin perin vanha — yhdeksäntoistavuotias — saattoi selittää elämän suuria kysymyksiä.

— Mitä on rakkaus? Se on se nasta elämän suuressa myllyssä, jonka ympäri kaikki kiertää ja kieppuu. Minä kysyn: mitä on rakkaus? Se on se koukku, joka taivaasta on alaslaskettu ja josta kiinniriippumalla me pysymme yläpuolella maan. Minä kysyn kerta vielä: mitä on rakkaus? Se on se lammikko, johon me tietämättämme loiskahdamme ja josta nousemme uudesti syntyneinä. Minä sanoin tietämättämme, sillä katso, kuka sanoa voi, milloin rakkaus meihin kyntensä iskee ja miehen nöyräksi tekee naisen edessä? Ja mistä on tullut tämä voima, joka meitä riivaa ja raatelee eikä yön eikä päivän rauhaa anna? Näin tietoviisaat sen selittävät. Ennen muinoin olivat ihmiset jättiläisiä, joilla oli kaksi päätä, neljä kättä, neljä jalkaa ja kaikki muut ruumiin osat ja laitokset sen mukaan kaksittain. Ja he olivat niin voimakkaita, että jumalatkin heitä pelkäsivät, sillä mitään ei ollut, joka heitä olisi estänyt. Tämä voima johtui siitä, että heillä ei ollut mitään tunnetta toisiaan kohtaan, ei vihaa, ei rakkautta, eivät he tietäneet velvollisuuksista sukuansa ja omaisiansa kohtaan. Sillä tarkastakaamme maailmaa ja sen menoa, niin huomaamme, että kaikki suuret työt tulevat puolinaisiksi sen kautta, että meidän tulee ottaa varteen muiden mielipiteet ja ajatukset. Mutta palatkaamme taas noihin nelijalkaisiin. Heidän voimansa oli niin suuri, että jumalat sitä pelkäsivät. Ja Jupiter otti miekan ja halkoi jokaisen tuollaisen olennon kahtia. Sitten otti hän kiinni nahasta, joka retkotti tuon ammottavan haavan kummallakin puolen, kiskoi ja veti ja venytti sitä ja lopulta sen sai kootuksi yhteen. Silloin hän sen sitoi siitä paikasta solmuun, ja näkyypä se vieläkin meissä jokaisessa nappina vatsamme keskessä. Sitten hän otti ihmisen pään ja väänsi sen katsomaan tätä omaa surkeuttaan. Mutta kun puoliskot taas pääsivät jaloilleen, joilla, kun niitä nyt oli vain kaksi jäljellä, he kävellä hoipertelivat, niin juoksivat he kiivaasti toistensa syliin etsien omaa puoliskoansa. Kun he olisivat kuolleet tähän surulliseen syleilyyn, niin antoi Jupiter heille rakkauden, sen voiman, joka ihmiset yhteen vetää ja samalla heikentää. Sillä mitä on rakkaus saanut aikaan? Kodin, ja kodista tuli sukukunta, ja sukukunnasta pitäjä, ja pitäjästä maakunta ja maakunnasta valtio. Ja ihmisten välille tuli kaikki ne siteet, esteet ja kommervenkit, joiden varteenottaminen estää heitä voimakkaiksi tulemasta, koska alituinen riita, kinastus, sota, vaino ja vallanhimo on rakkauden alkujuuresta putkahtanut esiin. Rakkaat sanankuulijani, välttäkää rakkautta niin kauan kuin voitte, karttakaa sitä, jotta ette heikontuisi. Minä sanon teille, koettakaa tuntea, että tulette ilman sitä toimeen, että te olette henkisesti, jollette ruumiillisesti, kaksipäisiä, nelikätisiä ja nelijalkaisia olentoja. Minä olen teille varoittavana esimerkkinä. Katsokaa minua ja minun muotoani, millainen se on? Onko se kaunis? Kaukana siitä. Rakkaus minutkin on maailmaan tuonut, mutta se rakkaus on ollut sitä vihoviimeistä, koska ei minulle ole mitään koreata ulkoasuuni jäänyt eikä sisälle muuta kuin tuo kipeä tuska ja kolotus. Katsokaa minua, kuinka minä olen laihtunut. Ja miksi minä laihdun? Siksi, että minä rakastan. Ja ketä minä rakastan, sitä en tiedä, minä rakastan vain ylipäätänsä. Ja minä odotan sitä, joka olisi minun puoliskoni.

Ja Ringius itki katkerasti, eivätkä kuulijat varmasti tietäneet, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän täyttä totta. Kun Ringius oli niistänyt nenänsä, sanoi hän:

— Ja sen minä sanon, älkää ryypätkö sinä aikana, kun olette rakkauden kiipelissä. Ei se tuskaa paranna, vaan pahentaa.

* * * * *

Kun ei Ringiuksella ollut ketään varmaa tunteen esinettä, niin alkoi hän sitä etsiä.

— Alkakaamme yläpäästä, sitä suurempi on sitten valikoimisen vara, sanoi hän ja alkoi kuljeskella linnan lähettyvillä ja odotella, milloin hän näkisi maaherran veljentyttären. Ja odotellessaan hän puhalteli torvea ja houkutteli siitä kaipauksen päriseviä säveliä.

Ja näin istuessaan linnan lähellä hän ajatteli:

— Kun hänen sydämensä pehmenee, ja miksi ei niin kävisi päinsä, koska musiikilla aina on ollut perin lumoava vaikutus, kuten Orfeuksestakin tiedämme, niin heltyy hän, ja viimein hän heittää ikkunastaan kukkasen minulle merkiksi.

Ja kun hän kerran oli jo pitkän aikaa torveensa soitellut ja linnan ikkunaan katsonut, niin aukeni se, ja kaunis käsi heitti häntä kohden jotain valkoista.

— Preivi se on! Hän on jo heltynyt enemmän kuin uskoinkaan, ajatteli
Ringius ja riensi ottamaan maasta paperin.

Kun hän sen avasi niin oli sen sisällä hopeamarkka. Paperissa oli jotain kirjoitustakin. Hän luki sen:

"Maksanut Mats Kustaanpojalle kolmentoista lantakuorman kuljetuksesta 5 äyriä kuormalta, yhteensä 65 äyriä."

— Ei tämä juuri yhteen sovi rakkauden kanssa, tuumaili Ringius.
Parasta on, että menen toisille ja paremmille markkinoille.

Näin tuumien hän alkoi astella poispäin, kun näki kasvot erästä ruutua vastaan painuneina. Litteäksi oli katsojan nenä levinnyt siinä, mutta mitä siitä, kun kasvojen vieressä oli sormi, joka näytti viittaavan. Ringius vastasi samoin viittaamalla, ja katsojan naama vetäytyi hymyyn, ja sormi liikkui yhä nopeammin kutsuen sisään päin.

Ringius asteli linnan portista sisään, ja kohta tuli häntä kohden nainen, joka kutsui häntä luokseen.

— Se on maaherran piika, ajatteli Ringius. Pian minä niitä tikapuita alas tulinkin, kun neidille soitin ja piika minuun mieltyi.

Usein nähtiin Ringiuksen tästä lähin astelevan linnalle päin, ja usein huomasivat toverit hänen istuvan asunnossaan pöydän ääressä kirjoittelemassa, jolloin hänen jalkansa polki tahtia. Siitä toverit arvasivat hänen runoilevankin.

Hyvänä häntä maaherran piika piti, sen huomasi kaikesta, sillä vielä pitkän aikaa linnasta tulonsa jälkeen miestä röyhellytti, kuten ainakin kauan kestäneen aterian jälkeen. Pian alkoi myös näkyä ulkonaisiakin merkkejä hyvinvoinnista. Eräänä päivänä oli Ringiuksella uusi verkakauhtana yllään, ja kerran hän veti hopeatuopin viittansa alta esiin ja juhlallisesti asetti sen asuntonsa pöydälle. Kun toverien ruokavarat alkoivat vähetä, niin auttoi Ringius heitä. Hän toi kotiin kerran leiviskän voita, leiviskän kapahaukia ja leiviskän kuivaa lihaa. Ja kerran hän naama hymyssä kilisteli taskussaan rahoja ja ylpeästi mulkaisten ympärilleen kapakassa heitti pöydälle kuusi talaria ja kaksi tukaattia. Sitten alkoi hänelle karttua kaikenlaista omaisuutta, kuten rihlapyssy ja ketunnahka, ja toipa hän kerran maltaitakin kaksi tynnyriä, ja eräänä iltahämäränä hän ajoi asuntonsa pihalle kokonaisen kuorman heiniä.

Kummastellen katselivat ylioppilaat eräänä iltana Ringiusta, joka asteli Linnankatua pitkin salaten kauhtanansa alle säkkiä, josta kuului outoa vikinää. Hän suuntasi kulkunsa Merthenin kapakkaan, jossa pohjalaisia tapansa mukaan oli koolla.

— Mitä sinä viittasi alla raksit? huusivat ylioppilaat.

— Onpahan vain pieniä muistoja hellultani, sanoi Ringius.

Hän avasi säkin suun, ja sieltä juoksi esiin porsas.

Tämä elukka oli Ringiuksen ainaisen huolen esineenä, ja usein nähtiin hänen kuljeksivan kadullakin kuljettaen elukkaa takajalkaan sidotusta nuorasta. Oman karsinan hän sille rakensi asuntonsa pihalle ja syötti ja juotti sitä.

Hyvinvoipa ja onnellinen oli Magnus Ringius, sillä olihan hänellä huolettomat päivät. Mutta musta huolenlonka nousi hänen onnensa kuulakkaalle taivaalle. Kerran hänen astellessaan linnaa kohden tuli häntä kadulla vastaan roteva hämäläinen ylioppilas, jonka viitan alta kuului Ringiukselle tuttua vikinää. Pahaa aavistaen ja muistellen, että naisen kavaluudesta on historiakin suurena todistuskappaleena, hän juoksi linnaan ja suoraa päätä sikokarsinaan. Eikös hän ollut arvannut oikein! eikös se juutas ollut saanut porsasta matkaansa! sillä laskettuaan porsaitten lukumäärän hän huomasi sen yhdellä vähenneen. Kiukkua täynnä hän meni linnan keittiöön ja heti karjaisi:

— Se on sikamaista!

— Mikä? kysyi piika.

— Se, että täältä maaherran omaisuutta ja tavaraa jaellaan pitkin maailmaa. Älä siinä hölmönä töllistele, vaan häpeä, jos osaat, kun kaikille maankiertäjille lahjoittelet muistoksi herrasi tavaroita.

— Mitä tavaroita, mistä sinä puhut?

— Tiellä tuli vastaani hämäläinen mullikka, oikea sonnin alku, kantaen porsasta. Se on täältä peräisin. Jumal'auta, likka, jos sinä tässä uskottomaksi rupeat! Tiedä, että sydän se minullakin on.

Piika koetti rauhoittaa kiivastunutta ylioppilasta, mutta tämä huusi:

— Pysy loitolla, sinä Baabelin hekumallinen vaimo, sinä lihallinen olento, joka nuoria miehiä luoksesi houkuttelet porsailla ja rasvaisilla keitoksilla! Tiedätkö, että sinä olet särkenyt minun hyvät ajatukseni naisen uskollisuudesta. Anna pois tänne ne runot, jotka minulta olet saanut, sillä sinä et ole kelvollinen niitä katselemaan; minä sanon katselemaan, sillä lukea sinä et osaa, sen minä olen jo kauan sitten huomannut.

Ja niin äkäinen oli Ringius, että piika sanaakaan sanomatta etsi paperit ja ojensi ne Ringiukselle, joka ne repi ja heitti palavaan pesään.

— Noin minä ne revin, noin, ja poltan ne, jotta ei mitään jäisi jäljelle minun sydämeni tunteista, sillä sinä olet sen ottanut ja tallannut jalkojesi alle yhdeksi liiskaksi. Mutta minä en tätä näin vähiin jätä, sen sanon, enpä jätäkään, vaan selkäsaunan valmistan sinun hämäläiselle ylkämiehellesi.

Näin sanottuaan ja heristäen nyrkkiään läksi Ringius pois ja jätti entisen morsiamensa itkeä pillittämään.

Seuraavan päivän hän vaani ja odotteli hämäläistä ylioppilasta linnan lähistöllä. Evästä hän oli ottanut matkaansa, koska odotus saattoi tulla pitkäksikin.

Vasta iltamyöhäiseen hän näki hämäläisen astelevan linnaa kohden. Kuten ilves, joka äkkiä kätköstään hyppää raavaan niskaan, niin karahti Ringius piilostaan hämäläisen kimppuun. Lyhyt oli tappelu, mutta sitä tulisempi, ja lopulta istuivat molemmat miehet keskellä katua, ja ammottavasta haavasta pursui hämäläisen otsasta veri.

— Onko tämä leikkiä, vai onko se täyttä totta? kysäisi hämäläinen tyynesti katsellessaan vastustajaansa. Jos se on leikkiä, niin on se vissisti hyvin sopimatonta. Jos se on totta, niin aloitetaan sitten uusi ottelu, sillä tappeluunkin täytyy saada valmistautua, ei sitä noin vain saa siihen ryhtyä kuin sinä olet tehnyt.

Kun Ringius näki toisen verissään, lauhtui hänen kiukkunsa, ja hänessä heräsi äkkiä ajatus, että mies ehkä olikin syytön eikä ollut tietänyt mitään hänen väleistään piian kanssa.

— Tuki ensin tuo ammottava lähde otsastasi, sanoi hän.

— Ei se taida tässä noin vain sormenpainamisella mennä umpeen. Mennään haavurin luo. Mutta sen minä sanon, että sinä sen miehen palkan saat suorittaa, koska hyökkäsit edeltäpäin ilmoittamatta päälleni. Kun sitten uudelleen tapellaan, niin niistä haavoista saa kukin itse pitää huolen.

Ja he läksivät yhdessä parturin luo, joka samalla oli haavurikin.

Ringius jäi oven ulkopuolelle, kun hämäläinen astui asuntoon. Vähän ajan päästä hämäläinen tuli ovelle ja viittasi Ringiukselle.

— Tule vähän sisälle!

Ringius astui haavurin asuntoon.

— Tämä rohtomestari sanoo, että se maksaa hopeatalarin, sanoi hämäläinen. Mitä sinä arvelet? Hopeatalari on paljon rahaa. Kannattaako se?

Ringius seisoi hämäläisen edessä kotvasen ja katseli hänen veriseen otsaansa.

— Ei se minun mielestäni kannata! sanoi hän.

— Ei makseta sitten, mutta mennään pois, sanoi hämäläinen

Kadulla horjahti hämäläinen hiukan.

— Kas kun huimaisee, sanoi hän. Tarvitsisi saada joisin miestä väkevämpää sisäänsä.

— Mennään ottamaan, sanoi Ringius tarttuen hänen käsikynkkäänsä, ja yhdessä he astelivat Merthenin krouvia kohden.

— Viisainta on juoda ne rahat eikä antaa haavurille, sanoi Ringius. Ja tiedänpä, että krouvarin Taava ilmaiseksi tekee sen, minkä haavurikin.

Krouviin tullessaan huusi Ringius:

— Taava, tulehan tänne parsimaan minun käsitöitäni! Ja sillä aikaa saa krouvari tuoda kokonaisen talarin edestä olutta kahdelle miehelle.

Taava, joka oli tottunut sitelemään pohjalaisten lellikkiensä haavoja, toimitti taitavasti tehtävänsä.

Juotuaan ensimmäisen tuopillisen olutta kysäisi hämäläinen:

— Minä en oikein muista, mistä se meno meidän välillämme sai niinkuin alkunsa.

— Et sinä sitä taida tietääkään, sillä enhän ole vielä joutunut puhumaan siitä, kun on ollut siksi paljon muuta hommaa, sanoi Ringius. Se sai alkunsa naisesta, vaimonpuolisesta sikiöstä.

— Kai sinä totta puhut, ja miksi et puhuisi, mutta minä en nähnyt mitään naisenpuolista, vastasi hämäläinen.

— Sinä olet käynyt sen maaherran piian luona, etkö olekin?

— Onhan tuolla tullut käydyksi toisinaan.

— Minä olen siellä myöskin käynyt.

— No mutta —! Sellainenko kaksipuolinen otus se oli? En sitten ihmettele, että minuun iskit, ja annan sen sinulle anteeksi, sillä tuleehan meidän toisiamme ymmärtää tässä maailmassa. Mutta miksi et sanonut sitä, ennenkuin sivalsit seipäällä otsaluuhuni? Jos sen olisit tehnyt, niin olisimme yhdessä antaneet tuolle naiselle sen, minkä jaoimme toisillemme, sillä sen hän olisi ansainnut.

— Ei sitä joudu kaikkea ajattelemaan, kun kiukku kutittaa sisua, sanoi Ringius.

— Kyllä minä sen naisen nyt heitän hornan tuuttiin, ja pysyköön hän siellä, sanoi hämäläinen.

Näin he istuivat ja ryyppäsivät haarikan olutta toisensa jälkeen. Kun se nousi hämäläisen päähän, niin alkoi hän tulla murheelliseksi, ja lopulta hän sanoi:

— Kovasti tämä sinun paljastuksesi kuitenkin koski mieleeni, sillä olin tuohon naiseen jo ehtinyt niinkuin mieltyä. Mutta kestää se täytyy, kestää kuin mies, sillä olenhan kuitenkin pelastunut putoamasta kuiluun, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja, sammakoita ja muita matelevia elukoita, ja joka tuon naikkosen sielu näkyy olevan. Kiitos sinulle siitä, veli, ja iloitsen nyt, että minua seipäällä löit ja niin minut turmiosta varjelit. Juodaan sen asian päälle. Mutta kovalle se ottaa, kovalle, ja täytyy minun itkeä, sillä minulla on niin jumalattoman hellä mielenlaatu.

Kaulatusten he siinä istuivat, ja hämäläinen itki ja ryyppäsi aina itkien väliin. Ja heltyi Ringiuksenkin mieli sitä enemmän, jota useamman tuopin he tyhjensivät.

Lopulta, kun he jo olivat koko naissuvun mananneet helvetin alimmalle kiukaalle ja ylistäneet onneansa, joka heidät oli pelastanut tämän lohikäärmeen kidasta, he vannoivat toisilleen pyhän veljesvalan koko yliopistoajaksi ja vielä senkin jälkeen, vielä haudankin toiselle puolelle.

Ja sitten he kädet kaulatusten istuivat, ja humala himmensi ajatuksen, ja he töllistelivät seinään koetellen harajavilla katseillaan seurata torakan kulkua pitkin seinän mustunutta pintaa kohden kattoa.

— Noin sitä ihminenkin kiipee, sanoi hämäläinen, noin kuin tuo torakka. Ylöspäin se pyrkii, ei aina suoraan, mutta kumminkin ylöspäin. Ja jos se matkalla pahan esteen tapaa, niin kiertää se sen ja yrittää taas ylemmäksi. Ja jos se putoo, kuten niin usein havaitsemme tapahtuvan, niin vähäkös siitä, uusi yritys taas, uusi ponnistus ja yhä kovempi kiinniotto, ja yli rakojen, ohi esteitten sitä lopulta torakkakin pääsee katon rajaan asti, jossa sen on lämmin ja hyvä olla. Tuollainen torakka minäkin olen, oikea iso torakka olenkin, joka uhkamielisyydessään on aikonut esteen yli päästä, joka este on tässä ollut tuo katala nainen, ja olen pahasti pudonnut permannolle. Mutta ei anneta mielen lannistua, ei anneta, huonohan se mies olisi, joka naisen tähden mielensä menettää. Sylkäistä sitä pitää hyppysiinsä ja yhä lujemmin tarttua elämän ropuliaiseen seinään kiinni. Eiköhän lopulta se katto minullekin tule vastaan ja katon palkkien välissä ole rakoa, johon saan itseni lepoon laskea ja iloita, että kilvoitus on kestetty ja matkan päähän päästy.

Näin he puhelivat ja istuivat veljeksinä sovussa ja rauhassa.

Seuraavana päivänä he panivat porsaat yhteiseen karsinaan. Ja siinä seisoessaan kumarassa karsinan aidan yli ja raaputellessaan porsaitaan selkään, kunnes ne hiljaa mielihyvästä horisten laskeutuivat pitkälleen, he puhelivat naisista ja maailman merkillisestä järjestyksestä, joka miehen elämän tekee niistä riippuvaiseksi.