X
Kun ihminen on kysymysten äärimmäisen portin saavuttanut ja sen suljetuksi löytää eikä hänellä ole voimia sitä auki murtamaan, kun hän silloin kääntyy katsomaan tietä, jota hän on kulkenut. ja tyynesti näkee kaiken sen matkan, minkä hän on ennättänyt, silloin hän ymmärtää kaikki ihmiselämän yksityispiirrot, ymmärtää ihmisluonteiden kummalliset yhtymät, eikä hän enää mitään eikä ketään tuomitse.
Ja silloin saa hän sen lahjan, että häneltä ei mikään ole salattua, että hänen silmänsä lukee kaiken ihmisten kasvoista. Näin oli käynyt Stodiuksenkin. Ja tuo kaiken ymmärtäminen oli tehnyt sen, että hän osasi ihailla toisia ihmisiä, nähdä jokaisessa sen kauniin puolen, joka on osa ikivalkeutta, ja unohtaa huonot puolet. Kun Pietari Brahe oli Suomen maaherrana, niin silloin olivat hän ja Martinus Stodius ne kaksi ihmistä, jotka täydellä kunnioituksella katsoivat toisiinsa, ymmärsivät toisiaan ja rakastivat toisiaan. Niin yhtäläisiä he olivat, ja kuitenkin yksi seikka teki se, että kreivi aina ja joka paikassa lumosi ihmiset suuremmassa määrässä kuin professori.
— Hänellä on sulka hatussaan, minulla ei sitä ole, hänellä on sulka kaikissa teoissaankin, minulla ei, oli professorin tapana sanoa kreivistä.
* * * * *
Ja näin kuvasi professori kreivin nuorille ylioppilaille, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet:
— Häntä täytyi rakastaa, silloin hänen suuruutensa tajusi. Täytyi pitää häntä täydellisimpänä miehenä, minkä luonto ihmeellisessä rikkaudessaan on maailmalle antanut, silloin näki, miten hänen voimansa, hänen älynsä oli niin monipuolinen, ettei mikään asia ollut hänelle outo. Mitä hän tästä maasta ja kansasta kirjoitti kuninkaalle, tulee aina ja kaikkina aikoina pysymään oikeana, sillä kansat muuttavat tapojaan, olinmuotojaan, mutta niiden sisäinen olemus pysyy aina samana ja kulkee polvesta polveen. Ja sen olemuksen näki kreivi Brahe täydellisesti. Sellaiset ihmiset kuin hän ovat elämän suola, sillä he estävät kaiken mädännyksen leviämästä, hän on niitä olentoja, joiden ihaileminen tuottaa kunniaa sille, joka sen tekee, ja kohottaa häntä. Sillä mitä on meidän henkinen kohoutumisemme? Uskoa siihen, että suuria miehiä on, että ne vaeltavat meidän keskellämme ja että me saamme palvella heitä. Katsokaahan, palvelemisen ilo on meissä jokaisessa. Pietari Brahe on aina väikkynyt edessäni esikuvana kaikesta suuresta, oikeasta ja jalosta. Ja tiedättekö, mihin häntä vertaisin? Honkaan. Tuo puu, jota ei suotta kohtalo ole meille esikuvaksi viereemme istuttanut, on kuva miehestä, jommoiseksi meidän on tultava. Se ei kaipaa hedelmällistä maata kasvaaksensa, karulle kankaalle se asettuu tai mäen töyrylle, jossa ei mikään muu puu menesty. Se ei etsi kukkarikasta nurmea eikä hedelmällistä multaa, sillä se tietää, että jota syvemmälle, jota laajemmalle sen täytyy juurensa ulottaa, sitä lujempana se seisoo. Ylöspäin, ylöspäin kohden taivaan kirkkautta se kohoo. Eikä se turhilla kukkasilla tahdo loistaa, vaan runkonsa kauneudella. Tuuheana kuin kruunu sen latva leviää, eikä se sure oksia, jotka alempana kuihtuvat. Ja se rakastaa tuulta ja tuuli sitä, tuuli on sen paras ystävä, sillä se katkoo kaiken kuivuneen ja huonon pois. Se ei sorra toista puuta, vaan tukena myrskyjä vastaan se nuoremmalle seisoo, ja sovussa ojentuvat niiden oksat ristiin. Kuningas metsän puiden joukossa se on, siksi sitä rakastavatkin metsän kuningaslinnut. Sen latvaan laatii kotka pesänsä, ja sen oksilla levähtää kiuru kohotakseen pyhässä ilossaan korkealle valon ihmeelliseen sineen. Ja missä voimakas honka on, siinä puut sen ympärillä kasvavat suoriksi ja muodostavat lopulta sen juhlallisen pylväistön, jossa Jumalan pauhaava myrsky kohtaa kauniin kohinan eikä löydä levotonta lehtien läpättämistä. Tuollainen honka oli Pietari Brahe meidän keskenämme. Hänen mukanaan me uskalsimme nousta, hänen seurassaan vapaasti ajatella ja uneksia, ja hän opetti meille uskon tämän maan loistavaan kehitykseen. Kun hän oli täällä, kuinka paljon kirkkaammat olivat minunkin unelmani. Minä tohdin vetää vuosituhansien halki sen ajatuslangan, jonka kohtalo maailmaan kutoo. Minä näin, että maailmojen sivistyksen kehto läksi Indiasta, siirtyi Assyriaan ja sieltä Egyptiin. Kreikkalaiset saivat sen sieltä ja Rooma otti sen sitten omakseen. Yhä pohjoisemmaksi kulki tuo ahjo, jossa kaikki suuret ajatukset yhä uudelleen syntyvät kuin Fenix-lintu. Nyt se on Saksassa ja Ranskassa. Ja me, tämä pienoinen kansa täällä pohjoisessa, kerran me sen voimme ottaa ja omistaa; Eikä siihen tarvittaisi muuta kuin uskoa, pieni murunen uskoa siihen, että se on meidänkin kaunis oikeutemme ja pyhä velvollisuutemme. Mutta sitä ennen meidän tulisi oppia näkemään suurta toisissamme eikä aina pientä. Siten me voisimme kohota siksi kauniiksi temppeliksi, jonka hongatkin muodostavat. Muistakaa, että karu maa kasvattaa kestävimmät puut. Kun kreivi liikkui keskellämme, uskoin siihen; nyt usein huomaan epäileväni omaa uskoani. Kreivi Brahe oli miesten mies, ja kuten sulka on hatun kaunistus, niin oli kepeä lause, mutta samalla ytimekäs hänen jokaisen tekonsa korkeimpana kohtana. "Minä olin maahan ja maa oli minuun hyvin tyytyväinen", sanoi hän täältä lähtiessään. Mikä ylpeä, mutta mikä suora lause! Minun hatussani ei koskaan sulkaa ole ollut, ja puuttunut se on kaikista teoistanikin. Mutta teille sanon, oppikaa se sulka etsimään ja oppikaa se kiinnittämään kaikkeen, mitä teette. Sulka ihmiselämässä on se urhoollisuus, joka vaaran hetkenä löytää oikean sanankin, ei vain tekoa. Sulka on se hymy, joka ihmisellä on kuoleman hetkellä, kun hän vaatimattomana ei tahdo kuolemaakaan ottaa liian juhlallisesti vastaan. Sulka on se lempeä sana, joka avun tekee avuksi eikä nöyryytykseksi. Sulka on se leikinlasku, jolla ihminen kunnianosoituksetkin nöyränä syrjäyttää. Sulka on ennen kaikkea se ilo, jolla ihminen elää koko elämänsä ja Jumalan eteen astuu, ei pelolla, vaan hymyillen kuin poika isänsä syliin juoksee.
Jokainen Stodiuksen lause joutui lopulta piispan ja konsistoriumin korviin, ja ahdasmielisiä kun sen jäsenet olivat, pitivät he välttämättömänä professorin asettamista syytteeseen.
Kun Stodius sai siitä kuulla, vastasi hän tyynesti:
— Minun elämäni on jo ennättänyt ehtoon saavuttaa. Sulkisinko oveni ennen laskua auringon, joka sieluuni on paistanut? Tehkööt he minulle mitä tahansa, en sure sitä, sillä mikään ulkoapäin tuleva ei minulle tuota sieluun rikkautta, vaan kaikki onneni lähtee täältä sisältä. Kohtalo säilytti sieluni aina nuorena; ikävä kyllä se unohti ruumiilleni tehdä saman. Mutta vaikka he ruumiini kahleilla sitoisivatkin, niin sielu on vapaa ja omistaa koko maailman rikkauden. Minä olen tuntenut itseni niin rikkaaksi näinä viimeisinä aikoina, että syvä nöyryys on samalla ottanut asuntonsa minuun. Kohtalo, mittaamaton kohtalo, tuonne taivaan tähtilakeen piirretty, se on kaiken jo edeltäpäin määrännyt. Ja yhtä vähän kuin ihmiskäsi voi ainoatakaan tähteä radaltaan siirtää ja toisaanne asettaa, yhtä vähän voivat ihmiset muuttaa mitään siitä, mikä minulle elämäni juoksuksi on määrätty.
Koko kevään vanha professori päivä päivältä saattoi seurata Barbaran ja Gabrielin tunteen kehitystä, nähdä, miten sen ensimmäiset hiljaiset onnen päivät piankin katosivat ja sijaan astui tuo mieletön kahden rakastavan välinen taistelu. Rakastaa, se on vihata toisessa jotain, jonka yliherraksi tahtoisi tulla. Ja tuo vallitsemishalu pisti piankin päänsä esiin, vuoroin toinen tai toinen taipui, mutta sattui niinkin, että molemmat vaativat toistaan taipumaan. Ja tuo miehen ja naisen ikuinen keskinäinen viha leimahti tuleen. He taistelivat monesta aivan vähäpätöisestä asiasta, niin vähäpätöisestä, että, äkkiä kesken riitaa muistaessaan taistelun alkusyyn he saattoivat piankin sopia jälleen. Mutta aina ei käynyt niin, vaan päiväkausia saattoi heidän välillään vallita tuo rakkauden mieletön hallitsemisen halun synnyttämä tuska, joka estää nauttimasta onnesta silloin, kun se en aivan saavutettavissa. Kumpikin vaati toistaan osoittamaan tunnettaan sillä tavoin kuin se hänelle oli mieluista, ei siten kuin se antajalle oli luonnollista. Näin he joka hetki mielestään saivat vähemmän kuin mitä antoivat. Ja ihmissydämen kummallinen katkeruus siitä, ettei saa täyttä korvausta antimistaan, vallitsi heissä.
Hellyyden jano, joka aina nuoressa ihmisessä on niin suuri, ei koskaan saanut siten tyydytystään. Gabriel oli suuri, hyväilynsairas lapsi, joka miehekkäässä ylpeydessään piti kaikkea liiallista pehmeyttä häpeänä itselleen. Näin oli hän tyly Barbaralle silloinkin, kun tämä eniten hellyyttä kaipasi. Ja Barbaran herkkä mieli, joka ei muuta tahtonut kuin antaa ja yhäti antaa, tunsi tuon tylyn käytöksen estävän häntä niistä tuhansista pienistä hellyydenosoituksista, joilla rakkaus elämän kaunistaa.
Näin taistelivat he tuota taistelua rakkaudestaan. Ja kun he siihen uupuivat, kun molemmat menettivät ylpeytensä, jolla he tekojaan verhosivat, niin silloin heidän lapsekas, arka mieli äkkiä puhkesi helliin hyväilyihin. Ja salainen äidintunne, joka aina on naisen tunteen pohjavirtana, sai Barbarassa voiton. Hänelle oli silloin tuo pelätty katutappelija, tuo haaveilija vain suuri lapsi, joka itkien siitä tuskasta, jonka nimi on elämä, nojasi päänsä hänen helmaansa. Silloin Barbara tunsi, miten tunne hänen povessaan lainehti suurena ja voimakkaana, ja hän hyväili tuota edessään olevaa suurta lasta.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Gabriel pitkät ajat tyynempi, mutta Barbaran tunne oli kasvanut voimakkaammaksi. Ja nyt löivät heidän tunteensa laineet niin eri tavalla, toisen oli ylhäällä, kun toisen alhaalla, ja toivottu rauha häipyi jälleen kauas.
Mutta kevään saapuessa valtasi molemmat outo ujous, jonka aiheutti se tuska, joka ihmisellä on silloin, kun koko hänen olemuksensa kaipaa toisen omistamista ja toiselle antautumista.
— Ota minut, huusi Barbaran terve ruumis.
Gabriel pelkäsi ottaa sitä, minkä toinen olisi tarjonnut, pelkäsi sen otettuaan vastaan menettävänsä kaiken. Ja hän tuli ujoksi eikä tohtinut hyväilläkään Barbaraa. Monesti he sävähtivät, kuten unesta, kuten nähden vaaran, jota he olivat toivoneet ja nyt pelkäsivätkin, ja he erkanivat vavisten toisistaan, ja jokapäiväisen keskustelun sanojen taakse he koettivat salata veren levottomuuden.
Stodius näki tuon kaiken, mutta hän tunsi itsensä avuttomaksi auttamaan. Elämän taistelua ei toinen voi ottaa pois, jokaisen on se itse taisteltava, eikä mikään elämää myrkytä, ei mikään kehitystä niin estä kuin sielun taistelu, josta ihminen kesken on lähtenyt pois tietämättä, olisiko loppu ollut hänelle voitoksi vai tappioksi. Sen hän ymmärsi, ja ainoa, mitä hän voi tehdä, oli osoittaa kummallekin hitusen hellyyttä.
Ei kumpikaan professorille hiiskunut sanaakaan kaikesta siitä, mikä heidän välillään tapahtui, mutta joka kerta, kun toinen tai toinen pujahti professorin luo, luki tämä heidän kasvoistaan kaiken. Silloin se tyydytystä vaille jäänyt isän tunne, joka ilmeni professorin kaikessa kanssakäymisessä nuorison kanssa, astui esiin ja löysi lohduttavat sanat.
Pormestari Schaefer huomasi kyllä, että molemmat nuoret usein olivat hyvinkin onnettomat, mutta hän, joka aina oli ottanut elämän terveeltä kannalta, ajatteli, että rakkauden sokkeloista löytää jokainen lopulta itse tien vapauteen ja että viisaat neuvot voivat vain viedä harhaan.
— Ei mikään ole sen parempi keino rakkauden joutavia hullutuksia vastaan kuin avioliitto, sanoi hän professorille. Vuoden he vielä voivat odottaa, mutta ensi syksystä vuosi olkoot häät. Kun he asuvat saman katon alla ja samasta kupista syövät, niin täytyy heidän tehdä sovinto kaikista pikku seikoistakin. He rakastavat toisiaan, eikä sitä naimisissa silloin taukoamatta riitele.