XI

Eräänä iltana hirttäytyi Matthias Mathesius Lauri Matilaisen navetan ylisille.

Hän oli sinä päivänä ollut hyvin hiljainen ja kuin väsynyt. Hänen serkkunsa Johannes Mathesius oudoksui sitä, ja kun hän näki miehen menevän tuvasta iltahämärässä pihamaalle vastaamatta tiedusteluun, minne hän aikoi, seurasi Johannes häntä salavihkaa. Hän näki miehen nousevan navetan parvelle, seurasi kotvasen kuluttua häntä ja löysi hänet hirrestä. Nopeasti kikkasi hän köyden poikki, juoksi apua hakemaan tuvasta, ja nyt yhdessä asuintoverit kantoivat tuon kookkaan miehen tupaan. Siellä hän virkosi ja nähdessään toveriensa huolestuneet kasvot ympärillään purskahti itkuun.

Vaiti seisoivat miehet hänen ympärillään, sillä syvä juhlallisuus valtasi miesten mielet, kun he näkivät tuon toverinsa itkevän. He, jotka olivat hammasta purren ottaneet vastaan kaikki elämän kolaukset, tiesivät, että vihlova se tuska oli ja raadeltu oli se sielu, joka pakotti miehen lapsen tavoin itkemään.

— Olisitte antaneet minun olla, sanoi Matthias. Ei minusta enää miestä tule.

Kun hänen itkunsa oli tauonnut, istahti Gabriel Tuderus hänen viereensä ja sanoi:

— Minkätähden sinä tämän teit?

— Minun täytyi se tehdä, vastasi Matthias.

— Ihmisen ei täydy tehdä mitään sellaista, vastasi Gabriel.

Eteisestä kuului jalan astuntaa, joku siellä pimeässä etsi oven ripaa.

— Älä päästä nyt ketään sisälle! sanoi Gabriel Pictoriukselle.

Tämä juoksi ovelle katsoakseen, kuka siellä oli, avasi oven raolleen aikoen vetää sen kiinni, mutta hän hämmästyi nähdessään professori Stodiuksen eteisessä, ja käsi heltisi oven rivasta.

— Jumalan rauhaa huoneeseen! sanoi professori.

— Oikealla ajalla tulettekin luoksemme. Jumala teitä siitä siunatkoon, sanoi Gabriel.

— Mitä on tapahtunut? sanoi Stodius ja loi katseen tuvassa-olijoihin, jotka juhlallinen vakavuus kasvoillaan seisoivat katsoen häneen.

Kun professori näki kumarassa istuvan Matthiaksen, hän kysyi uudelleen, levottomuuden väre äänessään:

— Mitä on tapahtunut?

— Miksi teiltä mitään salaisimme, sanoi Gabriel. Veljemme Matthias on aikonut lähteä luotamme pois, ja jollei Johannes olisi häntä seurannut, niin ei hän enää olisi elävien joukossa.

Professori meni penkillä istujan luo, istahti hänen viereensä ja kunnioittavasti väistyivät toiset loitommalle.

— Poika parka! sanoi professori ja laski kätensä hellästi toisen kumarassa oleville hartioille.

Ja oli kuin tuo pieni kosketus olisi päästänyt vapaaksi liian kireälle pingoitetun jänteen; mies kohotti vartalonsa, kietoi kuin pieni poika kätensä professorin kaulaan ja itki, itki kuin sydän olisi ollut haljeta. Matthiaksen pään levätessä hänen poveaan vastaan siveli professori sanaakaan sanomatta hänen tummaa tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkuntyrske, ruumis taukosi vavahteluistaan, ja lopulta irroittautui mies professorista, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja sanoi:

— Nyt te kaikki varmasti halveksitte minua!

— Minkä tähden? kysyi professori. Senkö tähden, että aioit itse päättää päiväsi?

— Niin. Onhan se synti ja suuri häpeä.

— Synti kyllä, mutta ei se mikään niin suuri häpeä ole. Ja sitäpaitsi, kun kerran tässä taas istut, niin eihän siitä kenenkään tarvitse tietää, jos se sinua vaivaa.

— Jolleivät muut sitä saisikaan tietää, niin muistan sen ainakin itse.

— Minä sanon sinulle jotain, sillä olethan jo niin vanha, että uskallan puhua omista heikkouksistanikin, minäkin olen aikonut päättää päiväni.

— Te, professori!

— Niin, minä juuri. Enkä minä häpeä sitä tunnustaa. Itsemurha-ajatus tulee jokaiselle kerran nuoruudessa. Se on lastentauti, jonka voitettuaan ihminen on entistään terveempi. Sinulla on tauti ollut tavallista ankarampi, siinä koko erotus.

— Jos te sen olisitte tehnyt, niin olisi se ollut vahinko, mutta mitä minusta, tällaisesta.

— Ei mikään ihmiselämä ole joutava hukkaan heitettäväksi. Mutta sano minulle, mikä aiheutti tämän tekosi. Mikä?

Matthias oli vaiti.

— Nainenko?

— Äh! Ei sitä sentään naisen tähden hirteen mennä!

Hieno hymy värähteli Stodiuksen huulilla, niin hullunkuriselta kuului
Matthiaksen väite.

— Mikä se siis oli?

— Tunnettehan te ne asiat, koska teitä niistä on syytettykin, ja voin siis kertoa. Minä sain Forstadiukselta Paletzin Kabbala nimisen kirjan.

— Vai niin, siis salatut tieteet sinut ovat rauhattomaksi tehneet? sanoi Stodius hymyillen.

— Te hymyilette! Kuinka te voitte hymyillä niin kamalille asioille? Ensin minä en uskonut koko juttua, mutta sitten minä huomasin, että ihminen voi toden teolla tehdä liiton paholaisen kanssa ja että hän —

— Jatka!

— Niin, minä viikko sitten lupasin itseni paholaiselle, minä tein kaikki määrätyt valat. Ja hän kuuli minua.

Kauhistuneina seisoivat toverit katsoen penkillä-istujaan. Stodius oli vakava ja tyyni, kun hän kysyi:

— Sinä sait siis voiman?

— Niin.

— Missä muodossa?

— Minä voin ajatella voimakkaasti yhtä asiaa, ja se tapahtuu. Minä aloin kokeilla. Minä valikoin vennon vieraan kokeiluni esineeksi. Minä käskin eilen erästä ruotsalaista, joka ei koskaan ole täällä käynyt, jolla siis ei sattumankaan kautta ollut syytä tulla tänne, saapumaan heti luokseni. Minä olin yksin täällä, minä ajattelin vain tuota yhtä, että hänen täytyy tulla. Ja hän tuli. Hän seisoi tuolla ovella ja katseli kummastuneena ympärilleen. Minä olin säikähtynyt siitä, mitä olin tehnyt. Hän kääntyi kuten heräten, sopersi jotain anteeksipyynnöksi ja meni. Minä olen antanut sieluni paholaiselle, nyt minä sen tiedän. Minä olen koko yön rukoillut tekoani anteeksi ja tänään minä päätin lähteä pois, jotta en kiusaukseen joutuisi käyttämään näitä voimia. Minä olen tuomittu tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.

— Rauhoitu, poika. Tuo voima ei voi olla pahasta, koska se sama toi minutkin tänne.

— Mitä te sanotte?

— Minä tulin äkkiä levottomaksi, ja salamana välähti mielessäni sinun kuvasi, minä riensin tänne. Sinä olit vaarassa ja ahdistuksessa, ja minä tiesin ja tunsin sen. Suuri ja salainen voima on meissä ihmisissä, jota me emme vielä tunne!

— Mutta kirkko —

— Rakas lapsi, raamattu on laajempi kuin kirkko. Ja se, mitä meissä voimia on, joita kirkko tuomitsee, ne raamattu selittää. Johannes Kastaja tunsi Jeesuksen kenenkään sitä hänelle ilmoittamatta. Jeesus tiesi Jairuksen tyttären nukkuvan silloinkin, kun kaikki hänet uskoivat kuolleeksi. "Jos teillä olisi usko kuin sinapinsiemen, niin te sanoisitte tuolle vuorelle: siirry, ja se siirtyisi", sanoi hän. Minä olen usein uskonut lujasti, ja se, mitä olen uskonut, on tapahtunut. Kaikki tuo lähtee siitä lähteestä, jonka nimi on: ihmisen hengen voima. Kuten toinen on ruumiillisesti väkevämpi, niin on toinen henkisesti. Sinä olet saanut voiman. jonka voit yhteen koota. Olethan nähnyt, miten ihminen voi asettaa erikoisen lasin ja koota sen avulla päivän voiman yhteen, ja se sytyttää. Se taito yksinkertaisille ja tietämättömille näyttää sangen kummalliselta, mutta onkin aivan luonnollinen. Kuten valon voi koota, voi koota tahtonsakin. Tiedäthän myös, että sekoittamalla alunaa veteen voit sillä kirjoittaa paperille, ja se kirjoitus säilyy salassa, kunnes se osuu tulen luo, jolloin se näkyy. Ihmisen ajatus voi äkkiä toisen ihmisen tahdon edessä näkyä, kuten tuo kirjoitus, vaikka ei sanoja ole lausuttu. Tiedätkö, mikä olet ollut mielestäni, lintu, joka häkissä on elänyt ja nyt äkkiä häkin oven auettua ja tultuaan sen ovelle säikähtyneenä lentää takaisin häkkinsä pimeimpään sopukkaan ja peloissaan tahtoo murskata päänsä. Astu ulos häkistä, nuori kotkan poika, astu ulos ja avaa siipesi, ja hämmästyen näet, että siipesi, joiden merkitystä et ahtaassa vankeudessasi käsittänyt, ovat luodut lentoa varten!

— Siis minä —, sopersi Matthias, — siis minä en olisikaan tehnyt liittoa paholaisen kanssa? Siis pimeyden ruhtinasta ei olekaan?

— Se on, sanon minä, se on, mutta ei ulkopuolellamme, vaan meissä itsessämme. Ja kuten hyvälle annat nimen Jumala, niin annat pahalle nimen paholainen.

Kuten pilvi päivänkehrän päältä, niin katosi varjo nuorukaisen sielusta. Mutta pian palasi taas epäilys:

— Mutta jos se on oikein, mitä te sanotte, niin kuinka kirkko silloin voi sen tuomita?

— Mitä kohtalo käsittämättömässä viisaudessaan on meille voimia antanut, niin ei ihmisten tule niistä päätellä ja määritellä. Kuten kirkas virta maailman suuressa erämaassa, niin on ihmissielun kehitys. Se on syvä ja mittaamaton.

— Mutta kuinka minä jaksan elää, jos minulla voima on, joka on muille peloittava ja outo?

— Ihmistenkö mielipiteitä ajat takaa? Jos sen teet, hukut heidän keskeensä. Opi minusta! Mitä olen minä? Ihminen, joka kaiken tahtoo ymmärtää ja siis voi myöskin kaiken antaa anteeksi. Niin sinäkin kerran olet oleva, sielunpaimen, joka ymmärrät kaiken heikkouden, rikoksetkin. Sinä tulet kyllä silloin vihatuksi, sillä ihminen lopulta aina vihaa sitä, joka ei ketään tuomitse, mutta se ei estä sinua kaikkia rakastamasta. Ja koska sinun mielesi voisi hyvyydessään usein hairahtua, sillä täydellisesti hyvä ihminen, koska hän ei noudata maailman tavallista järjestystä, voi tahtomattaan saada paljon pahaakin aikaan juuri hyvyytensä tähden, — niin rakentavat kyllä ihmiset itsensä ja sinun välille kuilun, jonka yli vain kaltainen silta vie. Niillä, jotka sen yli uskaltavat luoksesi tulla, niillä on pää, jota eivät syvyydet huimaa. Ja koska he ennen tuloaan luoksesi sinusta kaiken pahan ajattelevat, niin pettyvät he sinun suhteesi, mutta hyvällä tavalla, itselleen eduksi. Näin säästät heiltä sen elämän katkeran kokemuksen, joka sielussa hallana liikkuu, että se, johon olemme turvamme panneet, ei olekaan kallio. Ja vaikka toiset luoksesi tulevat asumaan, niin yhtäkaikki olet tunteva itsesi yksinäiseksi. Jokainen ihminen on lopulta yksinäinen, mutta se tieto ei meitä paina maahan, ellemme pelkureina kaipaa toisia tueksemme, jos näemme, että ihminen on mikrokosmos, maailman kaikkeus yksinänsä.

Lujasti pusersivat Matthias Mathesiuksen kädet vanhuksen valkoista ja hentoa kättä.

— Jumala teitä siunatkoon sanoistanne! Jos elämän ikää saatte vielä muutamia ajast'aikoja, niin sanova olette: Tuo kotkan poika tuli ulos häkistään, ja se osaa lentää!

Ja äkkiä hän nousi paikaltaan, oikoi jäseniään kuin heräävä ja nauroi miehekkään kirkkaasti.

— Ei mies siitä pahene, vaikka se hirressä vähän roikkuukin, sanoi hän. Alkuhetki se siinäkin on pahin!

Ja kuten oman ruumiinsa notkeudesta kirmaiseva orivarsa, joka syytä kysymättä hypähtää korkealle ja kiivaasti kiitää laiduntaan pitkin, niin tunsi Matthias Mathesius kaiken vakavan mietiskelyn äkkiä kadonneen, ja elämisen ilo etsi tietä ulos.

— Olisipa tässä nyt tasainen paikka ja tappelijoita oikein kasana koolla, huusi hän, niin sekaan menisin, ja kylläpä nähtäisiin, kuka hernerokkaa viimeksi on syönyt.

Hän otti hatun päähänsä ja sitoi miekan vyölleen.

— Minne perhanaan sinä, riivattu mies, nyt menet! huusi Johannes
Mathesius.

— No, en kai minä tällaista päivää tappelutta lopeta, sanoi Matthias. Muistelen erästä smoolantilaista, jonka kimppuun tahtoisin käydä.

— No, en ole nähnyt mokomaa ennen! sanoi professori nauraen.

— Älkää pahaksi panko, professori, jollen nyt istukaan täksi illaksi nurkkaan kököttämään ja vaivaista syntistä lukemaan. Minähän elän taas ja olen terve! Ja missä pohjalainen eläisi, jollei tappelussa? Ja silloin se vasta itsensä terveeksi tuntee, kun on muutama haava ruumiissa! Tulkaa, pojat! Minä haen sen smoolantilaisen, sillä selkäänsä hänen saaman pitää.

— Minkä tähden? kysyivät toiset valmistellessaan lähtöään.

— Minkäkö tähden? Hän on erään koiran näköinen, joka pari päivää sitten puraisi minua sääreen.

Ja nauraen läksi joukko tuvasta.

Makeasti nauroi professorikin. Kun hän nousi lähteäkseen kotiaan, sanoi hän itsekseen:

— Voi noita minun pohjalaisiani! noita minun pohjalaisiani! Kun Jumala senkin vyyhden selvittää, niin näkee hän, että lujaa siinä on lanka, mutta täynnä kireitä solmuja!