XII
Sundelius muutti keväällä asuntoa. Hän oli asustanut sen talven erään suutarin luona, syönyt heidän ruokaansakin, ollut, kuten hän itse sanoi, "perhepurtilon porsaana" ja jättänyt sen maksamatta, ei ilkeyksissään, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ollut rahoja, millä olisi velkansa suorittanut. Lopulta suutarin akka jo kiukustui ja uhkasi ajaa Sundeliuksen pellolle. Tämä uhkaus jäi täyttämättä, sillä suutari sairastui, ja akka unohti kaikki muut asiat sen aikana.
Hän oli miestään julkeasti aina kuranssannut. Nyt hän kävi katuvaiseksi, ja virsiä veisaten hän istuskeli miehensä vuoteen ääressä itkeä pillittäen ja puhuen hänelle kuolemasta.
Akka oli aivan varma miehensä viimeiselle matkalle lähtemisestä; sen vuoksi hän kerran kääntyi Sundeliuksen puoleen ja sanoi:
— Loppu jo lähenee, loppu jo lähenee! Täytyy jo ajatella hautajaisiakin.
— Mitä sitä suotta ennen aikojaan niitä ajattelee, vastasi
Sundelius. Ainahan sitä kuolleen kuopata ennättää.
— Erotus sitä kuolleillakin on!
— Raato kuin raato!
— Teidän haudallanne ei kukaan itke, se on tiettyä se.
— Joutavaa se olisikin.
— Mutta minun mieheni, hän ei olekaan mikään tavallinen suutari, kaukana siitä. Hän on ollut Tukholmassa ja siellä monen hienon ja ylhäisen herran jalkasuojia värkännyt. Ja täälläkin kreivi aina teetti jalkineensa hänellä. Me emme olekaan mitään tavallista väkeä! Ja kun hän nyt kuolee ja Herra hänen sielunsa korjaa ja vie paratiisin niitylle, jossa ei enää tarvitse istua nakutella, niin lähtölaulu hänen täytyy saada ja oikein komea. Ja nyt minä pyydän teidän apuanne. Olettehan te oppinut mies, osaatte runoilla ja olette minulle ruokarahaa velkaa, niin että te olette se oikea mies, joka hänestä voitte tehdä hautalaulun.
— Ei semmoista tehdä, ennenkuin toinen kuolee, sanoi Sundelius.
— Mutta ajatelkaahan, sanoi akka, mikä ilo se olisi vainajalle, kun saisi omin korvin kuulla runon omasta elämästään. Ehkä se helpottaisi hengen erkanemista.
Ja kääntyen vuoteeseen päin, jossa mies virui, hän kysyi;
— Kuulethan sinä. Joosua?
— Kuulen, vastasi sairas.
— Eikö se sinullekin olisi ilo kuulla hautarunosi ennen lähtöäsi?
— Olisihan tuo.
— Kas niin, sanoi akka kääntyen taas Sundeliuksen puoleen, se on vainajankin tahto. Eikö se teidän mieltänne hellytä?
Sundelius katsoi vuoroin sairaaseen, joka ähki vuoteellaan, vuoroin akkaan, joka itki. Ja hän arveli sopivan hetken tulleen ansaitsemiseen.
— Mutta ilmaiseksi en minä sitä tee! sanoi Sundelius.
— Mitä! tiuskaisi akka. Vai et ilmaiseksi! Täällä sinä olet kuukausia syönyt minun ruokaani, ja nyt. kun voisit sen jollain palkita, sinä kehtaat vielä maksua vaatia. Ettet hiukan häpeä!
— Sitä minä en koskaan ole joutunut tekemään, vastasi Sundelius. Mutta mitä runoon tulee, niin pidettäköön se erillään kaikesta muusta. Jos maksatte, niin minä teen sen ja teenkin niin kauniin, että vesi valuu vieraista virtana.
— Kuuletko. Joosua, kuuletko? sanoi akka. Sinä saisit sellaisen runon, että vesi valuu vieraista virtana. Mitä sinä arvelet tästä asiasta? Maksanko hänelle jotain?
— Maksa pois, mitä sitä suotta säästää, kun kumminkin kuolee, vastasi suutari.
— Ja mikä se herra professorin taksa on hautausrunosta? kysyi akka
Sundeliukselta.
— Alle neljän hopeatalarin en sitä tee. Jota pitempi, sitä enempi se maksaa.
— Se on hirmuinen summa rahaa. Mutta, kun asiaa ajattelen, niin emmeköhän jotenkin sovi kaupasta. Vaikka summa on suuri, niin eihän minun sovi tinkiä rakkaan mieheni hautausrunosta. Kun on saanut niin hellän ja hyvän miehen kuin hänkin on ollut, niin kiitollinenhan minun täytyy olla hänen lähtiessään maailmasta. Tosin hän on paljon juonut ja humalassa räyhännyt, mutta vedetään viiva sen yli.
— Kauppa on siis päätetty!
— On minun puolestani, vastasi akka. Mutta kun näin puhelemme hyvinä ystävinä, niin etteköhän rahan edestä ottaisi jotakin rahan arvoista?
— Miksei, jos se vain täydestä menee.
— Odottakaahan tässä hiukan, sanoi akka ja meni tuvasta aittaa kohden.
— Laittakaakin kaunis runo, sanoi sairas heikolla äänellä. Ja muistakaa sanoa siinä, että minä olin herra ja määrääjä talossa. Minä olen tyytyväinen, kun sen sanotte. En minä muuta vaadi.
— Minä kyllä sanon, että te olette ollut toinen Salomo.
— Ei sitä sentään Salomoon tarvitse verrata, sillähän oli niin kovin monta muijaa. Kyllä minä tyydyn Taavettiinkin.
Akka tuli tupaan käsivarrellaan kasa vaatteita.
— Mitä, ottaisitteko rahan edestä vaatteita? sanoi hän.
— Mitä vaatteita? kysyi Sundelius.
— Tuon ukon vaatteita. Mitä minä niitä koin syötävinä pidän, kun hän kumminkin kuolee.
— Ethän sinä, perhanan akka, vain siellä anna pois minun pyhävaatteitani! huusi sairas ja kohottautui vuoteessa.
— Et sinä kai parhaita vaatteitasi hautaan ota, sanoi akka. Kelpaa sinne huonommatkin.
Valittaen vaipui sairas vuoteelleen takaisin.
— Olisivathan nämä kylläkin hyvät vielä, sanoi Sundelius käännellen vaatteita, mutta ahtaat ne ovat.
— Jos muuten vain sovimme kaupoista, niin se on autettu. Minulla on vielä samaa kangasta, ja kun levitän takin selkäkappaletta ja housujen istuinta, niin eiköhän ne sitten sovi, selitti akka.
— Mutta ensin vaatteet, sitten vasta runo! sanoi Sundelius.
Samana päivänä akka vielä laajensi vaatteet, ja kun ne olivat
Sundeliuksen yllä, sanoi hän miehelleen:
— Katsohan nyt sinäkin, kuinka hyvin ne hänelle istuvat!
— Jaa, jaa, huokasi sairas, en minä enää niissäkään saa tepastella.
Mutta mitä siitä, kaikki on katoovaista.
Seuraavana päivänä luki Sundelius runonsa, jossa hän suutaria ylisti toiseksi Davidiksi, uudeksi Krispinukseksi, suutarien suojeluspyhimykseksi. Ja säteilivätpä sairaan silmät hänen sitä kuullessaan. Mutta kun hän leskeä maalaili itkeväksi orvokiksi metsän siimeksessä, niin huokaili akka syvään.
— Onpa hauska kuolla, kun noin kaunista itsestään kuulee, sanoi suutari, oikein hauska. Mutta hauska sitä olisi elääkin, kun tiedän nyt, etten olekaan niitä huonoimpia seurakunnassa, kuten niin usein vaimoni suusta olen kuullut.
— Herrajestas, huudahti akka, ethän toki aio palata enää elämään, kun vaatteesikin ovat jo toisella ja hautalukusi valmiina!
— En, en, minä vain niin ajattelin!
Ja akka alkoi veisata hautausvirttä, johon sairaskin hartaudella otti osaa.
Mutta sairaan tila alkoi parata, ja seuraavana päivänä hän jo söi suuren kupillisen keitosta. Ja kolmantena päivänä hän jo oli kävelyllä ja viidentenä jo etsi työkalujaan.
Silloin vaati akka Sundeliukselta vaatteita takaisin, ja kun ei saanut, ajoi hänet pois talostaan.
Kun Sundelius viisitoista vuotta oli asunut Turussa, oli hänelle jo kokoontunut kaikenlaista romua ja ryönää. Niitä hän kokosi rattaille viedäkseen uuteen asuntoonsa. Akka syyti suustaan kiukkuaan ja uhkasi mennä rehtorille kanteleenaan maksamattomista ruokarahoista. Sundelius ei siitä välittänyt, vaan kokosi kimpsunsa ja kampsunsa rattaille ja läksi.
Ja akka huusi:
— Tuollainen epäsiveellinen elukka!
— Minä en ole epäsiveellinen, vastasi Sundelius. Ja jos elukka olen, niin olen kaino ja siveä kuin kissa. Minä olen ylioppilas, ja sellaista teidän tulisi saattaa kunnialla eikä haukkumasanoilla.
— Kyllä minä sinulle kunniaa annan, oikein juhlasoiton perääsi, tiuskaisi akka ja sieppasi lehmän kellon ja sitä kalkutti voimiensa takaa.
Portilla Sundelius kääntyi ja huusi:
— Säilyttäkää runo, jotta sen sitten luette, kun miehenne niin suututatte, että hän kuolee.
— Älä hauku minun akkaani, karjaisi suutari ovelta, sillä se on minun akkani, muista se!