XIX.
Petter Thorwöstillä, Hollannista tulleella kauppiaalla, oli tytär Helena, tummatukkainen, kiiluvasilmäinen, hiiluhuulinen ja kaikin puolin hemaisevan näköinen. Kauniisti hän keikutti vartaloansa, ja "jalan nousu" oli hänen astuessaan niin kaunis, että poikasten sydäntä vihlaisi. Kun Petter Thorwöstin kautta varakkaimmat ylioppilaat saivat kotoaan luku- ja ryyppyrahansa, niin tunsihan jokainen akateeminen nuorukainen sellaisen miehen tyttären.
Rikas oli Petter Thorwöst, rikas suurien kauppojensa kautta, mutta rikas myös avioliittonsa kautta, sillä olihan hänen siippansa Johan Sågerin, Turun upporikkaan kauppiaan tytär. Varaa oli juhlia talossa ja varaa talon naisilla pukea ylleen parasta, mitä ulkomailta voitiin tuottaa. Jollei kuninkaan antamaa säädöstä olisi ollut olemassa siitä, miten kukin arvoluokka sai pukeutua, niin olisivat Thorwöstin vaimo ja tytär kuljettaneet kokonaisia rikkauksia yllään. Jos Kirsti-rouva muisti kaikki ne talot, jotka hän omisti Luostarikorttelissa, Mätäjärven kaupunginosassa, Katinhännässä ja Aningaisten puolella, niin tiesi Helena, mitkä "ruukit" hänen isänsä, ja siis hän itse vastaisuudessa veljensä Hermannin kanssa, omisti, Ojamon, Antskuun ja Mustion. Ja kun Thorwöst alkoi Fiskarsissakin toimia, niin sanottiin Helenan nenän siihen aikaan nousseen pikkuisen enemmän kippuraan. Se nenä, se oli Helenan suru. Se oli pieni ja pystyyn nouseva.
— Voi, herra jestas, sanoi hänen äitinsä usein, tuota sinun nenääsi!
Minnekähän minä sen olen unohtanut?
— Mitä siitä nenästä, vastasi Helena. Kun silmät ja suu vain ovat reilassa, niin kyllä pojat tulevat tytön tykö. Kyllä se tytön muoto puoleensa vetää isotta nenättäkin. Hyvä on, kun on pieni, niin ei ole sekään tiellä.
Kirsti-rouva tiesi kyllä, että Helenalla oli jo nuoreen ikäänsä nähden ollut liiankin monta lemmenjuttua, ja monen sulhasen oli yövahti varkaana pidättänyt, kun nuorukainen kuljeskeli talon lähettyvillä yön hämärässä. Harvoin Helena sentään sulhasiaan tapaili kotinurkissa, sillä hänen isänsä oli kerran piessyt yhden ylkämiehen pahanpäiväiseksi. Hän kohtasi kultansa kaupungin syrjässä, tuulimyllyjen luona, ja ylioppilaat sanoivat Helenan vihkivän jokaisen isänsä myllyn uudella sulhasella. Kaikkihan tiesivät ja tunsivat Helenan lemmenseikkailut, mutta kun hän oli kaunis, niin pitivät ihmiset sitä luonnollisena, ja kun hän oli rikas, niin eihän kukaan tohtinut häntä soimata.
Johannes Mathesius tiesi tarkoin Helenan elämän, sillä olihan muuan pohjalainen hänelle pyhänä salaisuutena kertonut, että Helena oli häntä suudellessaan sanonut: — Kuudeskolmatta!
Siitä oli pohjalainen tullut siihen päätökseen, että se oli hänen numeronsa lemmenluettelossa.
Kuten kaikki arat ja rakkauteen vielä tottumattomat luonteet mieltyvät ensiksi sellaiseen, jota useat ovat mielistelleet, niin Johanneksenkin sydän alkoi sykähdellä Helenalle. Ja silloin hän uskoi, että Helena oli viattomuus itse, että kaikki pahat puheet olivat alkunsa saaneet kateudesta ja ihmissydämen suuresta huonoudesta, se kun ei lähimmäisensä elämässä näe muuta kuin pahaa. Ja mitä tuli tuohon pohjalaisen mainitsemaan numeroon, niin uskoi Johannes, että Helenalla ei sellaista luetteloa ollutkaan, että pohjalainen oli nähnyt unta ja että Helenaa ei vielä kukaan ollut suudellut.
— Eikä saakaan suudella, sanoi Johannes itsekseen, ennenkuin sallimus minulle sen armon antaa ja autuuden portin eteeni auki lyö selkoisen selälleen. Silloin minä rakkauteni sinetiksi painan huuleni hänen huulilleen.
Ja se ajatus tuntui hänestä niin suloiselta, että päätä huimasi ja polvet letkaan löi.
Kauan odotteli Johannes sitä hetkeä, jona uskaltaisi armastaan lähestyä. Marraskuussa eräissä häissä, joissa Johannes toisten ylioppilaitten keralla oli kuokkimassa ja pirtin puolella tanssi, näki hän Helenan aivan lähellään. Silloin hän rohkaisi mielensä ja sanoi:
— Tules, tyttö, tanssiin!
Ja nyt hän vei kuin vimmattu tyttöä pitkin pirtin permantoa, raahasi ja roikotti häntä voimiensa takaa, siten edes näyttääkseen, mitä hän sydämessään tunsi.
Siinä he tanssin mylläkässä pyörivät kuin olisi hurja henki Johannekseen mennyt. Tyttö ensin nauroi, sitten huusi, vihdoin kiljaisi ja lopulta rinkui pahasti. Äkkiä tuo naisen natina taukosi, ja kun Johannes pää hiukan pöpperössä laski Helenan irti, niin ei tyttö pysynytkään pystyssä.
— Oho! sanoi Johannes.
Hän koppasi tytön syliinsä ja vei ulos tuvasta ja alkoi hieroa hänen ohimoitaan lumella.
Pianhan Helena virkosi.
— Taisin riuhtoa liian rajusti, sanoi Johannes.
— Eihän mitä, vastasi Helena ja katsoi edessään olevaan poikaan.
Kuka sinä olet?
— Johannes Mathesius minä olen.
— Vai niin. Kai pohjalainen?
— Niin olen.
— Minä olen aina pitänyt pohjalaisista. Eikö mennä taas tanssimaan?
— Mutta jos pyörryttää?
— Ei se mitään tee. Tanssitaan hiukan varovammin. Täytyyhän minun, jonka isällä on niin monta tuulimyllyä, olla tottunut pyörimiseen.
— Niin, hänellä on monta myllyä, oli ainoa, mitä Johannes osasi siihen vastata. Monta myllyä ja suurta myllyä.
— Niin on. Sekä Aningaisten puolella että Mätäjärven puolella.
— Vähemmän sillä puolella, sanoi Johannes.
— Niin, siellä ei käy niin hyvä tuuli.
— Kun on metsä edessä.
— Niin juuri. Minä menen huomenna Aningaisten puolelle katsomaan meidän uutta myllyämme.
— Niin, minä muistan siellä nähneeni uuden myllyn.
— Se on meidän. Minä menen sinne kello kolmen aikaan. Minä kuljen tavallisesti Dirikkalankatua pitkin.
— Sehän se vie sinne, sanoi Johannes.
— Niin se vie.
He menivät tanssitupaan.
Koko illan mietti Johannes keskusteluaan Helenan kanssa. Se oli hänen mielestään ollut niin ihana ja sisältörikas. Mutta miksi hän puhui hänelle myllylle menosta? Olikohan siinä alla salainen viittaus? Tarkoittiko Helena sillä, että hänen, Johanneksen, tuli seurata häntä sinne? Se ajatus tuntui niin perin kummalliselta.
Koko seuraavan yön uneksi Johannes tuulimyllyistä. Hän oli istuvinaan myllyn siivellä ja Helena toisella, ja sitten sitä mentiin huimaavaa himphamppua ympäri.
Aamulla hän nuoremman veljensä Josephuksen ja muiden tuvassa asustavien suureksi ihmeeksi alkoi rasvata lapikkaitaan, jotka vasta kaksi päivää sitten olivat saaneet tämän voitelun osakseen.
— Minne sinä nyt menet, kysyi Josephus, kun taas lapikkaitasi rasvaat? Tuo tuollainen on oikeata voiteen haaskausta.
— Se ei kuulu sinuun, huusi Johannes. Sinä olet nuorempi ja saat pitää suusi kiinni.
Josephus totteli, mutta silmät pystyssä hän seurasi veljensä hommia. Ensiksi tarkastettiin, olivatko kaikki napit takissa ja housuissa tallella. Sitten alettiin etsiä reikiä ja ratkeimia puvusta. Uutterasti ompeli Johannes, pani pitkän siiman neulaan ja sitten veti, ja kielen kärki kulki neulan lentoa seuraten suun pielestä toiseen. Housujen istuimessa oli niin suuri reikä, että sen tukkiminen pani pojan hetkiseksi vakavaksi, mutta rohkealla pistoksella vedettiin kangas siltä kohtaa ruttuun, ja niin sekin reikä oli ummessa. Sitten alkoi puvun harjaaminen, jota kesti jokseenkin kauan, ja lopulta kiillotettiin miekka, sekä terä että kahva.
— Onko sinulla tutkinto? uskalsi Josephus viimein kysyä.
— Minä sanoin jo jotain sinulle tässä hiljattain, vastasi Johannes.
Muistatko, mitä se oli?
— Muistan.
— Noudata siis sitä.
Ja Johannes jatkoi siistimistään.
Kello yhdeltä hän söi sellaisen aterian, että veli kysyi:
— Aiotko matkalle?
Johannes ei vastannut, vaan läksi uljaana ulos. Vähän ajan päästä hän palasi.
— Mikä jäi? kysyi Josephus.
Johannes pesi naamansa. Tätä toimitusta ei hän suorittanut muulloin kuin lauantaisin saunassa, jotenka veli oli aivan ymmällä siitä, minne Johannes aikoi. Sitten suki Johannes puolisen tuntia tukkaansa ja tälläili lakkiaan päähänsä, koetellen sitä milloin millekin puolelle kallelleen. Lopulta hän oli valmis ja poistui. Josephus ei uskaltanut seurata. Hän arvasi veljensä lähtevän tärkeille toimille, ja auttaakseen jotenkin hän otti raamatun esiin ja alkoi ääneen lukea Jerikon hävittämisestä.
Kello kahdelta oli jo Johannes myllyjen luona.
— Jos tuo hyvinkin sattuisi tulemaan aikaisemmin, ajatteli hän.
Mutta ei Helena tullut aikaisemmin, vaan myöhemmin.
— Kas, sinäkin olet täällä, sanoi hän.
— Niin, minä tulin tätä uutta myllyä katsomaan, sanoi Johannes.
— Aivan niinkuin minäkin.
— Se on komea mylly.
— Se onkin kaikista suurin.
— Niin sitä rikkaat rakentavat.
Ja he katselivat myllyä joka puolelta. Kun kalkista vähäpätöisimmistäkin seikoista oli puhuttu, syntyi vaitiolo, josta päästiin keskustelemalla ilmasta. Siihen loppui Johanneksen viisaus. Mutta Helena käänsi puheen yliopistoon, ja silloin oli keskustelu pelastettu pitkäksi aikaa.
— Tiede on ihana asia, sanoi hän.
— Varsinkin kun sitä osaa.
— Kielet!
— Niin, latina ja kreikka! sanoi Johannes.
— Minä tahtoisin niin mielelläni oppia kreikkaa, mutta eihän sitä naisille sallita.
— Kyllä minä opetan.
Helena ihastui kovasti tästä. He istuutuivat myllyn suojaan, ja lumeen Johannes piirteli kreikan kielen aakkosia. Helena oppi ne niin pian, että Johannes oikein kummastui.
— Sinulla on hyvä pää! Luulisi sinun jo ennen oppineen ne, sanoi hän.
— Se opin jano sen saa aikaan, vastasi Helena vastaamatta suoraan kysymykseen.
Kylmä tuuli puhalteli, ja sen tunsi etenkin Johannes, sillä ollakseen sorjempi ei hän ollut ottanut turkkitakkia ylleen.
— Sinun tulee vilu, sanoi Helena hellästi. Istu tähän minun viereeni, istu lähemmäksi.
— Eikö sinun ole vilu? kysyi Johannes.
— Ei, minunhan takkini on soopelilla vuorattu, vastasi Helena. Se on oikeata soopelia, tunnustele vain. Aivan oikeata, eikä mitään kivinäädän nahkaa, vaikka se onkin niin saman näköistä. Pistä kätesi tuonne sisälle ja tunnustele!
Ja Helena käski Johannesta pistämään hänen vyötärönsä kohdalta kätensä nahalla vuoratun takin alle.
— Oikeata se on, ja lämmintä se on! sopersi Johannes, jonka kurkusta ei ääni tahtonut lähteä hänen koskettaessaan tytön vartaloon. Hänen tuli siinä kuuma olla, ja kovasti punoittivat pojan posket tuntiessaan tytön niin lähellään.
— Onko sinun nyt hyvä olla? kysyi Helena hellästi.
— Ei sitä oikein osaa sanoa, millaista se on. Kummallista se on kovasti, vastasi Johannes. Noustaan nyt jo ja mennään pois.
Kun he astelivat kaupungille päin, päättivät he joka keskiviikkoilta tavata myllyn luona kreikankielen oppimista varten.
— Kyllä minä olin aika pöhkö, ajatteli Johannes, oikea lautapää härkä, kun en muiskannut silloin, kun hän niin lähellä oli. Ne toiset aina puhuvat niin paljon siitä suunantamisesta ja sen suloisuudesta, että olisi pitänyt koettaa, miltä se oikein tuntuu.
Kiertäen kaartaen hän alkoi tiedustella toisilta suutelemisen oppia, jos sitä niinkuin siinä olisi joitakin erikoisia metkuja ja kommervenkkeja noudatettava.
— Se ei ole mikään yksinkertainen asia, selitti Sundelius. Sillä kuten kuperkeikka eli toisin sanottuna härkäpylly voi olla kaunista katsella, kun mies sorjasti putoo jaloilleen, mutta on kerrassaan julman näköistä, kun mies roiskahtaa selälleen ja kintut haparoivat ilmaa, samoin voi epäonnistunut suudelma saada aikaan peloittavan näyn. Minä, joka kaiken koulun olen käynyt, voin sinulle selittää, miten tämä jalo toimitus on tehtävä, jotta siitä voitaisiin sanoa, että se on taivaan manna, i:n pilkku sanassa lempi, elämän hunaja ja kahden sielun ihana yhtyminen.
Ja Sundelius selitti oppilaalleen suutelemisen jaloa taitoa.
— Älä koskaan ryntää etäältä sitä ottamaan, jotta ei mene ohitse, vaan lähesty kuin ilves saalistaan, ja kun maalista olet varma, niin toimita sitten teko. Sulje tyttö syliisi lujasti, siitä ne pitävät, mutta älä luule olevasi missään ristipainissa, vaan anna tytön molempien käsivarsien tulla rintaasi vasten. Tästä säännöstä tehdään poikkeus yksinomaan siinä tapauksessa, että tyttö on liian lihava, jotta ei ulotu sitä kokonaan syliinsä ottamaan. Toisella kädelläsi sitten väännät tytön päätä vähän väärään. Tämä on hyvin tärkeä parakraahvi, koska muuten helposti nenät voivat osua yhteen ja turmella kaiken. Vasta päätä väännettyä painat huulesi tytön huuliin. Se on se juhlallinen momentti, joka on kaiken kruunu ja huippu. Suudelmat ovat useaa lajia. Lyhyet, puolipitkät ja pitkät. Lyhyitä otetaan useampia yksin tein. Se toimitus muistuttaa lintujen nokkimista, ja nimitetään sitä muiskahdukseksi. Puolipitkät ovat tavallisimpia, ja ne ovat varsinaisia muiskuja. Kaikkia sivuääniä on tässä varottava, koska sen kautta toimituksen meno voi kuulua kauas ja se voi tuntua samalta kuin silloin, kun lehmä savisella tiellä nostaa sorkkansa kurasta. Suudelma on aina pitkä, ja sulkee tyttö silloin aina silmänsä koreasti kuin kana orren niskalla; mies sulkee myöskin toisinaan. Kaikki horina ja ähkiminen on rumaa ja tuiki sopimatonta tänä hetkenä. Kun näitä kaikkia neuvoja tarkoin seuraat, niin on ilosi täydellinen. Ja vannonpa, että vielä kauan sen jälkeen tyttö tuota ensimmäistä hetkeä muistelee ja silmät nurin päässä ja huokaus huulilla sinulle autuaana kuiskaa: muistatkos!? Näes, juuri sitä hän silloin ajattelee.
Johannes kuunteli hartaana, kädet ristissä, silmät kiiluvina ja korvat punaisina, ja hiusten juurissa kulki kumma, kutittava tunne.
— Kyllä se elämä on monimutkainen! huudahti Josephus, joka oli ollut läsnä ja suu suipulla seurannut Sundeliuksen saarnaa suudelman suloudesta. Pitäisi sitä saada koettaa minunkin kerran!
Seuraavana keskiviikkona kreikankielen opetuksen hetkiseksi tauottua Johannes päätti noudattaa Sundeliuksen opetusta. Kaikki kävi alussa hyvin, mutta kun hän liian varhain sulki silmänsä, niin tunsi hän huuliensa kohdalla kummallisen kylmän napin. Hän avasi silmänsä, se oli Helenan nenä! Pian siirsi hän huulensa alemmaksi, ja nyt tunsi hän sen, joka oli hänen mielestään ihanampaa kuin mitä hän oli kuvitellutkaan.
Ja kreikankieltä opeteltiin monena keskiviikkona.
Eräänä lauantaina huomasi Johannes nuoremman veljensä Josephuksen itseään kovasti sonnustavan.
— Minne sinä menet?
— Tähtiä tutkimaan, vastasi Josephus.
Ja joka lauantai hämärän aikaan läksi Josephus "tähtiä tutkimaan" Korpolaisvuorelle, eikä hän näyttänyt välittävän siitä, oliko taivas pilvessä vai ei.
Kului aikoja, ja veljekset piukeina ja somiksi sonnustettuina viettivät iltojansa kotoa poissa, toinen kreikankieltä opettamassa, toinen tähtiä tutkimassa, kun sitten eräänä iltana ollessaan kahden tuvassa he alkoivat puhella toisilleen sydämensä asioista.
— Minä tiedän nyt, mimmoinen nainen on, sanoi Johannes.
— On se minullekin selväksi tullut näinä viimeisinä aikoina, vastasi
Josephus.
— Enkeli se on!
— Keruupi!
— Ja oikein valkosiipinen se onkin!
— Ei luulisi sellaisen maan päällä pysyvänkään.
— Älä sano muuta!
— Sillä on silmätkin kuin taivaan valkeus. Ja kun se hitaasti, noin, tuolla tavoin, ne ovet sinne aukaisee, ja ne saranoillaan liikkuvat, niin vavistus, sen minä sanon, oikea pyhä vavistus kulkee miehen ruumiissa.
— Mitä niistä silmistä, huokasi Johannes, mutta se suu!
— Niin, se suu, ne huulet, se se on sentään jotain se. Ne ovat niin pehmoiset ja niin lämpöiset, että oikein! Ja sitten ne posket! Oletko huomannut, että ne ovat yhtä suloiset kuin muutaman päivän vanhan kananpoikasen selkäkymyrä?
— Ja kun sitä saa taputella —
— Minä en taputtele, sanoi Josephus, minä sivelen, noin, koreasti. Ja sitten on niin lysti likistellä likkaa, oikein noin kuin hengen otossa. Voi, herran vietävä kuitenkin!
— Se minun tyttöni on musta.
— Musta se minunkin on!
— Yhteen ne maut meillä menevät kuin Metsolan porsailla.
— Vaalea hakee aina tummaa, se on se luonnon järjestys, sanoi
Josephus.
— Siinä minun tytössäni on kaikki täydellistä.
— Ei se minunkaan halosta veistetty ole.
— Nenä vain saisi olla komeampi.
— Nenä! Millainen sen nenä on?
— Se on kippurassa, ja pikkuruikkuinen se on —
— Ja pieni syylä on sen vasemmassa sivussa, tuollainen musta pilkku kuin kärpäsen jättämä muisto?
— Veljeni, veljeni, huusi Johannes, mistä sinä sen tiedät? Oletko nähnyt heilani?
— Oletko sinä minun?
— En. Minun istuu myllyn luona, ja minä opetan sille kreikkaa, sanoi
Johannes.
— Ja me tutkimme tähtiä Korpolaisvuorella.
— Herra jestas, Josephus! Ettei se vain olisi se ja se sama.
— Helena sen minun omani nimi on.
— Se on se sama kavala heiskale! huusi Johannes. Minun on Thorwöstin tytär.
Hetkisen seisoivat veljet töllistellen toisiaan silmiin ymmärtämättä mitään tästä kamalasta sekamelskasta.
— Sinä olet hänet minulta vietellyt! karjaisi Johannes lopulta.
— Sinäpä minulta!
— Heitä se tyttö pois nyt hyvän sään aikana, tai tästä tulee toinen komento!
— Heitä itse!
— Sinä olet nuorempi. Sen pitää totella vanhempaansa.
— Ei rakkaus lakia ja parakraahveja tunne.
— Minä opetan sille kreikkaa. Mitä sinä osaat?
— Tähdet ovat tärkeämmät kuin sinun puustavisi.
— Kyllä minä ymmärrän sinun tähtien tutkimisesi. Helenan silmistä sinä niitä haet. Ja kun silmiä haet, niin suun löydätkin. Mutta se suu on minun, kuuletko!
— Minun se on!
— Älä räkätä, rastas!
— Pidä itse suusi kiinni!
— Katso, ettet makaa tuolla nurkassa ja näe kaikkia taivaan tähtiä keskellä päivää, kiljaisi Johannes.
— Tule päälle, jos tohdit, ei tämä poika pelkää. Puukosta saamasi pitää, jotta tunnet, kenen sepän takoma se on.
— Puukko se minullakin on, enkä minä perään anna, vaikka veljeni oletkin.
Ja tarttuen puukon terään vähän matkan päähän kärjestä kysyi Johannes:
— Paljonko kestät? Kestätkö tuon?
— Luuletko sinä minua kapalokakaraksi, jolla on tutti turvassa?
Enemmän tämä mies kestää.
— Kestätkö tuon?
— Älä siinä hiuskarvoilla mittaa. Ota kokonainen tuuma yksin tein!
— Saamasi pitää?
— Mutta mitä sinun nahkasi kestää, ennenkuin kutiamasta lakkaa?
— Kyllä se sen kestää, minkä sinunkin!
Ja pidellen puukon terästä kiinni tuuman päästä sen kärjestä seisoivat veljekset hiukan kumarassa ja pää ojolla näin vastatusten vihan veristäessä silmiä ja vaalean tukan törröttäessä kummallakin kiukkuisena pystyssä.
Ja sitten he sanaakaan sanomatta karkasivat toistensa kimppuun. Purren hammasta ja silmät vihan valkeata leiskahdellen he iskivät puukoillaan toisiinsa, väänsivät sitä samassa kuten mies, joka voita eväspytystä nostaa leivälleen. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen töminä miesten kieppuessa tässä veripolskassa pirtin permannolla.
Alussa lyönnit olivat tiheitä, vaimenivat sitten, ja lopulta seisoivat veljekset vaatteet säpäleinä toistensa edessä.
— Ei tämä keino auta, sanoi Johannes. Turvataan tyttöön. Mennään hänen luokseen ja annetaan hänen valikoida.
— Mutta hylätty saa tyytyä tytön tuomioon, sanoi Josephus.
— Se on tiettyä se!
Ja yhdessä he läksivät Thorwöstin talolle. Silloin tällöin kumpikin nyppäsi milloin mistäkin kohden pukuaan, sillä vaatteet tahtoivat tarttua haavoista valuvan veren kera ihoon kiinni.
Thorwöstin piika selitti Helenan menneen myllyjä katsomaan.
— Se taitaa olla sen traakin pesäpaikka! sanoi Josephus, jossa äkkiä heräsi julmia epäilyksiä siitä, että pelissä oli muitakin kuin he veljekset.
Juoksujalkaa he riensivät Aningaisten puolelle. Ison myllyn takaa kuului ääniä, ensin miehen, sitten naisen, jotka hokivat:
— Alfa, beta, gamma.
Veljekset kurkistivat nurkan takaa. Siellä istui Helena erään ylioppilaan rinnalla, joka lumeen piirteli kreikankielen kirjaimia.
— Joko puustavit pysyvät päässä? karjaisi Johannes hypäten parin eteen.
Ja kuten keskenään riitelevät koirat äkkiä sovinnon tekevät ja hyökkäävät ketun kimppuun, niin veljekset olivat ylioppilaan niskassa, ja lumi pöllysi korkealle tappelevien kieriessä hangella. Lopulta ylioppilas pääsi ontuen pakenemaan, ja silloin asettuivat veljekset Helenan eteen.
— Joko se kreikka nyt päässäsi pysyy, sinä kruikka? huusi Johannes.
— Vieläkö tekee mielesi tietää tähtien nimet? huusi Josephus.
— Vai turpasylttiä sinä täällä tarjoilet kenelle tahansa! Varo, etten tee alapäätäsi yhdeksi syltyksi!
— Panenko myllyn käymään ja tuppaan sinut kiven kolosta myllynkivien väliin, jotta veresi riiskuu ja roiskuu ympäri seiniä? kiljui Josephus.
— Anna hänen olla, sanoi silloin Johannes. Hän on nainen, eikä se tiedä, mitä se tekee.
— Nainen se on. Kyllä sen kaikesta huomaa! sähisi Josephus.
— Ei kiivastuta, ei kiivastuta, mutta mennään pois.
— Minä tahtoisin sille pitää pienen puheen, sanoi Josephus.
— Ei se neuvoista ojennu!
— Anna kun kumminkin katson vielä, millainen se nainen on, josta sanakin niin kauniisti sanoo, että se on kuin lilja ja kukkainen, sanoi Josephus. Katso nyt, veljeni, millainen se nainen on. Korea se on päältäpäin, mutta sisältä se haisee. Se on se ilmestyskirjan peto, joka hävitystä ennustaa. Katso nyt tuotakin! Tuommoinen tukka, jossa sormeni ovat pujotelleet, tuollaiset silmät, joihin olen kurkistellut, tuollainen suu, jota olen etsinyt, tuollainen pehmeä povi, jota taputtelin, tuollainen vyötärö, jota halailin, ja se koko olento, jossa ajatukseni usein kuljeskelivat! Ja se kaikki on paljasta petosta. Koko nainen on se pellavaloukku, joka miehen pehmittää, se ketunrauta, joka meidät vangitsee. Mutta kuten metsän nokkela Mikko, niin puraisen minäkin poikki sen jäsenen, joka rautoihin jää, ja vapaa olen taas. Ja nyt, hyvästi! Minä sanon ylös kaiken tuttavuuden sinun kanssasi!
— Kyllä niitä minulle muita jää! sanoi Helena, joka alkoi rauhoittua nähdessään, että veljekset eivät hänelle mitään väkivaltaa aikoneet tehdä.
— Älä puhu sellaisen naisen kanssa! sanoi Johannes. Tule pois!
Ja veljekset kulkivat asuntoaan kohden.
— Yhteen ja samaan sudenkuoppaan me molemmat putosimme, sanoi Johannes, mutta hengissä päästiin pois. Ja siitä kiittäkäämme sallimusta. Ja mitä naisiin tulee, niin mielestäni minä ne heitän.
— No, ei minustakaan pidä sanottaman, että niitä kohden kurkistelen, vakuutti Josephus, sillä aina, kun näen taivaan tähtien kiiluvan, muistan, mihinkä ne minut veivät. Vasta tuolla tuon suuren rautakannen päällä, joka taivas on, tahdon kurkistella tähtien rei'istä naiseen ja iloita, että ne eivät pääse sinne kavalan luontonsa tähden, vaan sovussa ja rauhassa me miehet siellä pidämme iloa ja soitamme huiluja ja symbaaleita ja puhallamme taivaan pasuunoita.