XVIII
Kuten kellon heiluri on ihmisten elämä, heilahdellen ilon ja surun, onnen ja onnettomuuden välillä. Jota korkeammalle se toisella puolella kohoo, sitä korkeammalle se vastaisellekin puolelle heilahtaa. Ja rikas on se elämä, jossa heilahdukset ovat laajoja, sillä elämän kellon koneisto käy silloin varmasti.
Olla nuori, se on tuntea elämän kellon heilahdukset laajoina, olla nuori, se on uskaltaa iloita ja uskaltaa surra, olla nuori, se on kaikki antaa ja ottaa tinkimättä.
Kuten äiti lapsiaan, rakasti kansa sitä pientä joukkoa nuoria miehiä, jotka katedraalikoulua ja yliopistoa kävivät. Kansan kokoamilla varoilla oli Stodius aikoinaan opintojaan harjoittanut Rostockin ja Wittenbergin yliopistossa. Kun oma yliopisto nyt oli saatu maahan, niin kukin pitäjä hankki elatuksen määrätyille oppilaille. Loma-aikoina ne koulun rehtorin lupakirja taskussaan kiersivät pitäjää kooten almun, joka oli 6 äyriä kutakin perhekuntaa kohden. Mutta tämän verotuksen lisäksi antoi kansa runsaasti kaikesta, mitä sillä oli, näki itse puutetta auttaakseen niitä, joista kerran oli tuleva heidän opastajiaan. Ja teini opetti talon lapsia lukemaan, lauleli kirkollisia ja maallisia veisuja, auttoi ukkoja kirjoittamaan asiakirjoja tuomioistuimeen tai kuninkaalliselle majesteetille. Tiedonhaluisille hän kertoeli uutisia suuresta maailmasta tai selvitteli katkismuksen ja raamatun hämäriä kohtia. Jos akkojen hammasta kolotti tai vasikka oli kipeänä, niin osasi hän ladella latinaisia ja kreikkalaisia taikalukuja pahaa vastaan.
Mikä suuri määrä nuoria miehiä väsyi kesken, puutteen ahdistaessa! Kuinka monista tuli varsinaisia maankiertäjiä, jotka varastellen, tapellen ja kaikenlaista vääryyttä harjoittaen kiersivät pitäjiä, mutta useat kestivät vaikeat päivät, ja kansan riveistä nousseina he osasivat kansalle puhua ja kansaa opastaa. Heistä tuli niitä oikeita paimenia, joita seuraten lauma turvallisena kulkee.
Purjehtimalla kauppalaivoilla pääsivät pohjalaiset ylioppilaat kotiseuduilleen mätäkuuksi tullakseen Bartholomaeuksen päivänä elokuun lopulla tai heti sen jälkeen jälleen Turkuun.
Tuo puutteen aateloima joukko suomalaisia ylioppilaita oli ulkonaisessa käytöksessään karua, tavoissaan kömpelöä, usein tappelunhaluista ja riidanrakasta, mutta aina valmis seuraamaan ja tottelemaan sitä, joka kerran oli osannut sen sydämen voittaa. Ja useimmin oli heidän röyhkeä esiintymisensä ujouden peittona.
Kun yliopistolliset opinnot avasivat heille uusia näköaloja, kun tiedon avaimia heille annettiin, niin piankin he huomasivat, että niitä lukkoja, joihin nuo avaimet sopisivat, ei ollut olemassakaan, että ne oli uudelleen hiottava avatakseen suljettuja ovia. Ja ensimmäinen ovi, jota kohden he suuntasivat kulkunsa, oli tuo ainainen nuorison houkuttelija, mystisismi. Nuorison kirkon tuiki ahdasta oppia vastaan kapinoiva henki etsi mystisismistä sitä salattua maata, jossa ihme voi tapahtua, joka vastatessaan yhteen kysymykseen heti asettaa uuden, joka houkuttelee ihmisen salaisiin sokkeloihin ja vetää omituisen verhonsa yli koko elämän ja maailman. Taivaankappalten puoleen kääntyi ensin huomio. Kopernikuksen oppi tunnettiin, mutta sen järkiperäinen tähtimaailman selitys ei riittänyt, vaan uskottiin tähtien asennon määräävän ihmiselämän.
Ja tuo salaperäinen oppi se rakensi yhä korkeamman, yhä lujemman muurin jokaisen yksilön ympärille ja herätti palavan halun voimakkaisiin vaikutelmiin. Näin kulkivat he sielussaan aines profeettaan tai sankariin.
Nuoren, kehitysajassa olevan miehen mieli! Puisto täynnä ihmeellisiä kukkia korkean, portittoman aidan takana. Tylynä, kalseana, muiden kanssa yhtäläisyyttä tavoittelevana pintana on tuo aita, jonka takana rikkaudet odottavat poimijaansa. Ja nuori mies kulkee ja toivoo, että toinen uskaltaisi sen tehdä, mihin häneltä itseltään puuttuu rohkeus, murtaa aidan. Hän kulkee teeskennellen miehekästä esiintymistä sanoissa ja teoissa salatakseen tuota arkaa lasta, joka hänen sielunsa on, lasta, joka kaipaa hyväilyjä ja hellyyttä, joka tahtoisi toisen povea vastaan itkeä itsensä lepoon. Mutta kun ei tuota murtajaa saavu, joka väkivalloin tekisi ryntäyksen sieluun, joka perkaisi sieltä huonon pois, niin salataan pienimmät herkkyyden vivahduksetkin. Ja kovuus ja karkeus tulee miehen luonteen ihanteeksi.
Mutta elämä kulkee voimakkaana ohitse, ja kun se välkäyttää suuria tunteita, niin vavahtaa nuoren miehen mieli, ja tuo ainainen elämän runouden kaipuu saa silloin tyydytyksensä. Ja elämä tulee toisinaan myrskynä, joka tuon korkean aidan kaataa, ja näyttää kaikille sielun kauneuden. Ne ovat silloin niitä miehiä, jotka pystyvät tekemään sankaritekoja, luomaan suurta, ajattelemaan suuria ja toteuttamaan leikkien sitäkin, mikä ennen on kaikille, hänellekin, näyttänyt hullutukselta ja mahdottomalta.
Puutteen karaisemina eivät he elämältä suuria osanneet pyytää sen maallisista hyvyyksistä. He tyytyivät siihen, että saivat kuulua siihen joukkoon, joka heittäytyy rotkoon sillaksi, jotta seuraava polvi voi heidän ylitseen kulkea edes yhden askelen eteenpäin.
He tunsivat aran aavistuksen kokonaisen kansan suuresta tulevaisuudesta Suomessa, tuossa ikuisessa suurten mahdollisuuksien maassa. He iloitsivat siitä, mitä olivat. Ja oma maa se oli painunut heidän sieluunsa syvälle. Heille oli isänmaa ja rakkaus siihen suurta kuin uskonto ja pyhää kuin Jumala.
Isänmaa, se oli se kotoinen katto, jonka alla he olivat lapsina leikkineet, laaja taivaan ranta, jonne aurinko levolle käy, hedelmällinen pelto, jossa vilja lainehtii, musta maa, jonka poveen meidät kätketään esi-isien viereen. Isänmaa, se oli sankariteot maan ja kuninkaan edestä, tarinat urotöistä, joilla lapsi uneen viihdytetään. Isänmaa, se oli menneisyyden uskonto ja tulevaisuuden usko. Isänmaa, se oli sana, se nimi, joka sydämenä sykki kaikkien povessa, joka torvena kaikui kautta maan ja nosti kaikki yhtenä miehenä, vaaran voimakkaana hetkenä, suorana seisomaan, katse kirkkaana, käsi varmana ja sydän tyynesti sykkivänä vainolaista vastaan.